Essee: Hupparipiirien varjopuoli eli mikä Slushissa mättää


Teksti · words

Slushissa juhlitulla kasinoyrittäjyydellä ei pelasteta taloutta tai maailmaa, kirjoittaa Juho Rautiainen.

Kuva: Jussi Hellsten / Slush media

KUVA Jussi Hellsten / Slush 2015

OTETAAN USKONNOLLINEN MESSU, jossa kielilläpuhuminen korvataan bisnesjargonilla. Lisätään tuotanto, jossa paistaa kykyjenetsintäkilpailujen teennäinen mahtailevuus. Saadaan yhtälö, joka tunnetaan kasvuyrittäjyystapahtuma Slushina. Vaikka messun pöhinä onkin itsessään jokseenkin harmitonta, on arveluttavaa, että valtionjohtommekin on lähtenyt hehkutukseen mukaan. Hyviä yrityksiä tulee tietenkin tukea, mutta Slushissa ei sellaisia juuri ole.

Yhteiskunnalle hyvä yritys tekee kolmea asiaa: työllistää, maksaa veroja ja ratkaisee ihmisten ongelmia. Ne yritykset, jotka saavat Slushin saarnamiesten siunauksen, eivät ole hyviä millään näistä mittareista.

Slushissa lupaukset maailmaa mullistavista innovaatioista ovat suuria, mutta hehkutetut tuotteet tapaavat olla toinen toistensa kopiota tyhjänpäiväisistä mobiilipeleistä tai applikaatioita, joilla voi tilata hampurilaisen kotiin.

Työllisyyden osalta hupparipiireissä heitetään korkeimmat yläfemmat niille yrittäjille, jotka ovat onnistuneet hyperbolisen hehkutuksen avulla kasvattamaan kojunsa markkina-arvon korkeimmaksi niin, että työllistävät samalla mahdollisimman vähän ihmisiä.

Toimivan liiketoiminnan rakentamisen sijaan nämä yritykset tavoittelevat helppoa ja nopeaa ”exittiä” – sellaista kuin esimerkiksi Instagrammilla. Parikymmentä ihmistä työllistänyt ja tulosta tekemätön Instagram myytiin miljardilla Facebookille. Lottovoitosta on iloa vain voittajille, ei juuri muille. Paitsi verottajalle. Ehkä.


SUPERCELL HERÄTTI HILJATTAIN ihastusta ja maailmanlaajuisen uutismyrskyn maksettuaan kymmenien miljoonien veronsa Suomeen. Tästä on toki syytä innostua näinä taloudellisina aikoina, mutta voitaisiinko myös vähän huolestua? Tilanteen täytyy olla huono, jos yritys ylittää kansainvälisen uutiskynnyksen tekemällä sen, mitä sen kuuluukin tehdä, eli yksinkertaisesti olemalla kusematta silmään sitä valtiota, joka sen menestyksen on mahdollistanut. Päinvastaiset tarinat ovat lohduttoman yleisiä. Kun korkeaan markkina-arvoon puhkuttu ja pöhisty yritys myydään, omistajien huppuja ovat kiskomassa himokkaat porsaanreikien nylkyttäjät, jotka varmistavat, että myyntivoitot saadaan verosuunniteltua palmun alle turvaan, ennen kuin verenhimoinen verokarhu ehtii viattomien tulojen kimppuun.

Hupparipiireissä on laajemminkin tapana nähdä valtion ja työmarkkinajärjestöjen kaltaiset tahot menneen maailman reliikkeinä. Ihannekuvien Uber-maailmassa hyvää pöhinämeininkiä ei pilata vastuulla, välittämällä työntekijöiden hyvinvoinnista tai muulla sellaisella, joka ei kuulu lean-mallin mukaiseen, karsittuun liiketoimintalogiikkaan. Halutaan, että valtioiden kaltaiset jäykät ja tylsät tahot jättäytyvät leikistä pois, kun tehdään edistyksellistä ja disruptiivista innovointia. Harvassa ovat kuitenkin ne mobiiliapplikaatioyritykset, jotka eivät lepää valtioiden ja tiedeyhteisöjen tekemien keksintöjen, kuten tietokoneiden, internetin, GPS:n tai sähkön turvallisessa sylissä. Ihmiskunnan merkittävimmät edistysaskeleet on otettu harmaat puvut, ei hupparit, päällä.

STARTUP-KULTTUURIA RUOKKII ylivertaisuusharhan lisäksi epärealistinen usko onnistumisen mahdollisuuksiin. Vaikka minun tai sinun kohoaminen seuraavaksi miljardöörivisionääriguruksi ei olekaan juuri sen todennäköisempää, kuin rengin oli nousta aatelistoon, tällainen nousu tuntuu varsin mahdolliselta vaihtoehdolta. Monet startup-maailman patologiset optimistit ovat saturoineet mielensä pärjäämiskirjallisuuden tarinoilla, jotka tuntuvat julistavan, että kuka vain voi menestyä isosti. Ei tarvitse kuin tehdä töitä väsymättömällä uskolla itseensä ja viis veisata niiden puheista, jotka yrittävät kylvää meihin epäilyksen siementä, ja paikka voi aueta kenelle tahansa.

Mutta epäonnistumisen tie käy tismalleen samaa polkua pitkin. Suurin osa startup-pöhisijöistä, kuten meistä kaikista muistakin, päätyy lopulta kapakan pöytään sammaltamaan elämäntarinaansa nuorille ja innokkaille sieluille, jotka eivät luonnollisesti kuuntele, sillä he eivät tietenkään tee samoja virheitä. Hehän ovat lukeneet viimeisimmän visionäärin elämänkerran, jossa menestyksen pohjaksi ei tarvittu kuin autotalli ja kesken jätetty koulu.

Jos epäonnistujatkin kirjoittaisivat elämänkertoja, saattaisi todellisuus avautua eteemme hieman nykyistä arvaamattomampana ja kaoottisempana. Voisiko olla niin, ettei Rovion menestyksen takana olekaan mitään suurta salaisuutta tai ylivertaista bisnesälyä? Voisiko olla niin, että maailmalla on lukemattomia pelialan yrityksiä, joilla on aivan yhtä hyvät organisaatiot ja tuotteet, eikä kukaan oikeastaan osaa sanoa, miksi juuri vihaiset linnut ovat valloittaneet maailman? On vaikea myöntää, ettemme ole niinkään järkeviä vaan ennemminkin järkeistäviä olentoja.

TOTUUS ONNISTUMISEN MAHDOLLISUUDESTA on kuitenkin se, että noin yhdeksän kymmenestä startupista kuopataan ensimmäisen muutaman vuoden aikana, joidenkin arvioiden mukaan jopa yli 99 prosenttia. Taivaalliset enkelisijoittajat toki tietävät tämän ja pyrkivät järkevällä hajauttamisella varmistamaan, että heidän salkussaan hautuu tuo harvinainen kultamunia suoltava hanhi. Niinpä sijoittajan kannalta sillä ei ole merkitystä, että kaikki muut epäonnistuvat.

Viimeisimpään finanssikriisiin meidät ajoi menettely, jossa lainoja myönnettiin myös niille, joilla ei ollut todellista takaisinmaksukykyä. Tätä kutsutaan nimellä ”predatory lending” – saalislainoitus, jos sallitte. Enkelisijoittajien toiminta on keskeisiltä osiltaan juuri tällaista: uhkapeliä yrittäjien kustannuksella. Nämä sijoittajat ovat se talo, joka aina voittaa, kun yhdeksän kymmenestä yrittäjästä jää yritysrulettipöytään nuolemaan näppejään.

Hupparipiireissä on kyllä tapana glorifioida epäonnistumista, mutta ollaanpa rehellisiä: Ihminen, joka on laittanut kaiken aikansa, energiansa, rahansa, ihmissuhteensa ja kunniansa yrityksen pyörittämiseen parin vuoden ajan, tuskin repii kuplajuomapullon korkkia auki, kun konkurssihakemus on jätetty. Silikonilaakson luvatusta maasta onkin saatu kuulla traagisia tarinoita niistä, jotka epäonnistuttuaan poksauttivat skumppapullon sijaan luodin päähänsä. Yrityksen konkurssi voi olla opettavaista, mutta pienelle ihmisille se voi aiheuttaa suunnatonta surua ja ahdistusta. Yltiöoptimistinen kulttuuri tuottaa pahimmillaan epäonnistujalle huonoa omatuntoa omasta ahdistuksesta. Konkurssihan pitäisi voida ottaa avosylin vastaan ja jatkaa entistä kovemmalla energialla eteenpäin.    

Negatiivinen asenteeni ei tietenkään ulotu kaikkiin kasvuyrittäjiin. Toki on olemassa lukemattomia rohkeita ja järkeviä startup-yrittäjiä, jotka pyrkivät pitkäjänteisellä työllä rakentamaan toimivaa liiketoimintaa hyödyllisten ja mielenkiintoisten tuotteiden varaan. Vielä enemmän kuitenkin on ihmisiä, jotka ovat imeneet itseensä startup-kulttuurin saarnamiesten motivaatiopornoa ja luottavat siihen, että hekin voivat perustaa yrityksen jonkin tyhjänpäiväisen mobiiliapplikaation varaan ja kuitata parissa vuodessa muutaman sata miljoonaa pelikassaansa. Slushissa jälkimmäisillä on ehdoton yliedustus.

Jokaiselle, joka on tutustunut Suomen talouden tilanteeseen, lienee selvää, että ainoa tie ulos tästä suonsilmäkkeestä on kasvattaa työn tuottavuutta lisäämällä työn arvonlisää. Työntekijät on siis parempi laittaa tekemään ohjelmakoodia kuin selluloosaa. Teknologiayritykset ovat toki merkittävä osa tätä yhtälöä, ja nuoria on hyvä kannustaa yrittäjyyteen, mutta Slushin edustamalla kasinoyrittäjyydellä taloudessa ei saada aikaan rakenteellista muutosta. Hyviä yrityksiä täytyy tukea, mutta globaalista taloudesta pikavoittoja hakevat pelurit pitchailkoot Slushissa keskenään. Tähän rulettipöytään ei valtion pidä istua.  

Juho Rautiainen on teoreettisen filosofian, sosiaalipsykologian, johtamisen ja taloustieteen opiskelija, joka pitää yltiöpositiivista ajattelua ja unelmointia arveluttavana toimintana.