Kun hallitus päätti leikata opintotukea niin, ettei sitä saa enää toiseen tutkintoon, tarkoitus oli hyvä. Taustalla oli, säästöjen lisäksi, kasvatuksellinen viesti meille pikku pullamössöilijöille: yliopistoon ei saa mennä loputtomasti haahuilemaan yhteisillä rahoilla.

Haahuilusta on kuluneen vuoden aikana puhuttu erityisen paljon. Muistattehan viime syksyn kohun sossu-Tatusta, siis tyypistä, jolle toimeentulotuki on pysyvä muoto rahoittaa eläminen? Silloin kauhisteltiin vapaamatkustamista, sosiaaliturvan väärinkäyttöä.

Puhutaan mieluummin rehellisesti sluibaamisesta. Sluibaamisen näkökulmasta opintotuen leikkaajien keppi osui väärään kohteeseen.

Opintotuki on siitä näppärä sosiaaliturvan muoto, että se ei turvaa kenenkään toimeentuloa. Sitä ei saa lisää vaikka asuisi Helsingissä, jossa vuokrat ovat Joensuuta korkeammat. Siihen ei kuulu harkinnanvaraisia lisiä ”harrastuksiin”, kuten toimeentulotuessa. Opintotuki on perusajatukseltaan lähempänä kansalaispalkkaa. Se on porkkana, jonka pitäisi tehdä opiskelemisesta helpompaa ja mahdollistaa se yhä useammalle taustasta riippumatta.

Mutta auta herrajumala, jos ansaitset loput toimeentulostasi työllä. Sitten tulee keppiä: jos palkkatuloja kilahtaa tilille yli 660 euroa kuukaudessa, maksat tuen takaisin kaikki koronkiskonnan kriteerit täyttävällä bonuksella.

Hallituksen päätöksen lopputuloksena opiskelu on jatkossa taas suhteessa helpompaa heille, joiden

1. äiti ja isi antavat rahaa (vanhempien sponssia saa joka toinen, ja taatusti ilman lahjaveroa), jotka

2. sattuvat juuri sopivasti tienaamaan opintojen alkua edeltävänä kuukautena valtavasti pääomatuloja, jolloin ne eivät mene tulovalvontaan, ja jotka

3. sluibaavat, eli mieluummin tekevät opintojaan vaikka hitaammin, jotta eivät saisi opintotukea, jotta voisivat nostaa toimeentulotukea.

Mikä tarve joillakin sitten on tehdä toinen tutkinto? Katsokaa yliopistojen opinto-oppaita. Yliopistot kouluttavat meitä työelämään, jota ei enää ole olemassa. Meidän työmme ovat nykyään projekteja, emmekä me vanhempiemme tavoin ole lojaaleja samalle työnantajalle kymmeniä vuosia. Meistä yhä useampi on korkeakoulutettu. Vanhanaikaisen teoreettisen aineen maisterintutkinnolla ei tulevaisuuden työelämässä tee oikein mitään.

Opintotukea pitäisi kehittää suuntaan, joka kannustaa tekemään työtä niin yliopiston sisällä kuin sen ulkopuolella. Ei suuntaan, jossa äidin tukea saava aikuinen vauva voittaa tai joka kannustaa jättäytymään passivoivan toimeentulotuen varaan. Eläisin mieluummin yhteiskunnassa, jossa porkkanaa saisi siitä, kun yrittää ja tekee itse.

Tiedän, kuulostaa hallitusohjelmalta. Sehän tässä onkin paradoksaalista.

Kirjoittaja on vapaa toimittaja, Ainon toimitussihteeri ja humanisti, joka on oppinut kaiken oleellisen tiedekunnan ulkopuolella.

KUVITUS ERIKA FORSTÉN