Hämmentynyt mies


Teksti · words

Kuvat: Ilkka Saastamoinen

Ohjaaja-käsikirjoittaja Juho Kuosmanen murtaa taiteellaan ja olemuksellaan suomalaisen elokuvan machokulttuuria. Tuore Cannes-voitto avaa ovia maailmalle, mutta tuskin ainakaan helpottaa piinaavia menestyspaineita.

juho_kuosmanen_aino-1

SIINÄ KÄVI JUURI niin kuin ei pitänyt. Festivaaliesityksen piti olla katastrofi, elokuvan totaalinen floppi ja uran, joka ei ollut edes kunnolla alkanut, lopullisesti paketoitu. Tai niin Juho Kuosmanen tapasi ajatella luomistyön pimeinä hetkinä. Toisin kuitenkin kävi. Tuli Cannes-voitto, suomalaisen elokuvahistorian toinen.

21. toukokuuta 2016 36-vuotias esikoisohjaaja, Aallon elokuvaohjauksen linjalta valmistunut Juho Kuosmanen nousi hetkessä Suomen elokuvamaailman tähdistöön. Hänen 16-millisellä filmikameralla kuvattu mustavalkoelokuvansa Hymyilevä mies voitti Cannesin kakkossarjana tunnetun Un Certain Regard -kilpasarjan. Aiemmin suomalaisista oli juhlinut Cannesissa vain Aki Kaurismäki, jonka kulttielokuva Mies vailla menneisyyttä voitti pääsarjan kakkospalkinnon vuonna 2002.

Koskettavassa kiitospuheessaan hämmentynyt Kuosmanen kiitti perhettään:

”Without you I’m nothing, with you, I’m everything I need to be.”

Katsomossa vaimo kyynelehti ja kaksi pientä lasta kiemurteli onnellisina tuoleissaan. 

Hetki oli täynnä latausta. Siitä lähtien, kun Kuosmanen sai tietää, että hänen esikoisohjauksensa tultaisiin näyttämään Cannesissa, hän oli tuskaillut epäonnistumisen pelon, menestyspaineiden ja äärimmilleen viritetyn itsekritiikin kanssa.

MUUTAMA KUUKAUSI CANNESIN jälkeen Kuosmanen istuu Café Regattan terassilla ja siemailee mustaa kahviaan. Katse harhailee merelle. Kuosmanen on saapunut haastatteluun puoli tuntia liian aikaisin päällään sininen kauluspaita ja vihreät sammarit ja jalassaan siistit valkoiset Converset. Asua voisi kutsua Kuosmasen univormuksi, koska se on nähty jo useissa tv-haastatteluissa. Vaatimaton tyyli kiinnittää huomion siksikin, että Kuosmanen on aiemmin lähettänyt tekstiviestitse tuntomerkkinsä.

Suomalainen elokuva on pitkään ollut isoegoisten machomiesten leikkikenttä – sellaisten kuin Kiina-actionia puuhaava Renny HarlinVares-elokuvia takova Aleksi Mäkelä ja iltapäivälehtien rakastama Olli Saarela.

Tässä kontekstissa Kuosmanen on tervetullut raikas tuulahdus. Esikoisohjaus on poikkeuksellisen herkkä nyrkkeilyelokuva, joka asettaa maskuliinisen mieskuvaston naurunalaiseksi. Kuosmasen tuntevat kuvailevat häntä äärimmäisen kiltiksi ja hyväsydämiseksi, reiluksi ja vaatimattomaksi.

Cannes-voiton turvin olisi jo varaa vähän egoboostailla, mutta sitä Kuosmanen ei tee.

Sen sijaan hän myöntää heti aluksi, ettei enää kestä katsoa elokuvaansa, koska löytää siitä jatkuvasti virheitä. Näistä tunteista hän puhuu mielellään: epäonnistumisen pelosta, häpeästä ja menestyspaineista.

Samoista tunteista kertoo myös fiktiivinen muotokuva nyrkkeilijä Olli Mäestä, joka valtavien paineiden alaisena valmistautuu elämänsä tärkeimpään otteluun.

”Tein tätä elokuvaa kuusi vuotta. Koko sen ajan yritin hokea itselleni: ole vapaa ja leikkisä äläkä ajattele menestystä, koska sillä ei ole merkitystä. Mutta totta puhuen, tämä tunnustus tuntuu todella hyvältä”, Kuosmanen vuodatti palkintopuheessaan ja kiitti tuomaristoa omituisesta elokuvamausta.

juho_kuosmanen_aino-3

KUN MEDIA ALKOI toukokuussa täyttyä menestysuutisista, Kuosmasen nimi oli suurelle yleisölle vielä tuntematon. Ennen Cannes-voittoaan Kuosmanen oli tehnyt muutamia lyhytelokuvia sekä ohjannut teatteria, oopperaa ja livemykkäelokuvan, eli ei mitään varsinaisia kassamagneetteja. 

Ensimmäisenä Kuosmanen kiinnostui teatterista. Hitsaajaisän ja kätilöäidin poika kasvoi kerrostalossa Kokkolassa, samalla kadulla kuin Hymyilevän miehen päänäyttelijä Jarkko Lahti. Työväenluokkaisen perheen isä kirjoitti huvikseen runoja ja näytelmiä sekä harrasti teatteria, mutta menehtyi, kun poika oli 7-vuotias. Teini-ikäisenä Kuosmanen innostui isänsä tavoin harrastelijateatterista ja haaveili näyttelijän urasta.

Lukion jälkeen Kuosmanen opiskeli itsensä ensin Kokkolan Aikuiskoulutuslinjalla media-assistentiksi, muutti sitten Helsinkiin ja haki lopulta opiskelemaan sekä Teatterikorkeakoulun näyttelijäntyön koulutusohjelmaan että Taideteollisen korkeakoulun elokuvaohjauslinjalle. Jälkimmäisen ovet avautuivat ensi yrittämällä. Alussa opintoja kuitenkin viivästyttivät Leea Klemolan ohjaaman Kokkola-näytelmä, jossa Kuosmanen näytteli.

”Leea oli ohjaajana sellainen, että pystyin vapautumaan. Hän osasi luoda sellaisen illuusion, että hyvin menee, ja pystyin sillä tavalla ulkoistamaan häpeän ja epävarmuuden tunteeni hänelle, vaikka eihän se varmasti hyvin mennyt”, Kuosmanen nauraa ja jatkaa sitten Klemolan ylistämistä:

”Oma henkilöohjaukseni on varmasti tullut todella paljon sieltä. Teki hyvää nähdä vierestä, miten taiteen tekeminen ei ole oman valtavan vision pakottamista lavalle, vaan etsimistä, epävarmuuden ja puolivalmiin teoksen sietämistä, häpeän ylittämistä ja henkistä prosessia.”

Neljäntenä opiskeluvuonna TaiKissa alkoi tapahtua. Kuosmasen lyhytelokuva Kestomerkitsijät sijoittui Cannesin Cinéfondation-opiskelijasarjassa kolmanneksi. Kaksi vuotta myöhemmin, vuonna 2010, hänen Taulukauppiaat-lopputyöelokuvansa voitti Cannesin opiskelijasarjan ensimmäisenä suomalaisena koskaan.

Palkkioksi opiskelijasarjan voitosta Kuosmanen sai rahan lisäksi lupauksen siitä, että hänen esikoispitkänsä tultaisiin näyttämään Cannesin virallisessa sarjassa. Nuorelle esikoisohjaajalle se oli maailmanluokan tilaisuus.

”Muistan, kuinka istuin työhuoneessani ja mietin, että nyt pitäisi sitten kirjoittaa mestariteos. Tuntui mahdottomalta täyttää niitä odotuksia, jotka koin osakseni.”

Kuosmanen ajautui uransa epäluovimpaan vaiheeseen. Ilon ja leikkisyyden tilalle puskivat menestymisen pakko ja epäonnistumisen pelko. Takaraivossa jyskytti koko ajan ajatus siitä, että pitäisi kehitellä jotain, joka kelpaisi Cannesiin. Samalla Kuosmanen kyllä tiesi, että paineet ja suuret odotukset olivat ennen kaikkea hänen oman päänsä sisällä. Hän oli koko elämänsä taistellut häpeän tunteita vastaan.

”Onneksi olin oppinut opiskeluajoilta sen, että valheesta jää nopeasti kiinni. Jos lähtee tekemään elokuvaa sellaisella ajatuksella, että haluaa näyttää joltakulta muulta, esimerkiksi tietyntyyppiseltä elokuvantekijältä, jää viimeistään kuvauspaikalla kiinni. Silloin ei pysty välittämään aitoja tunteita, koska on vain ulkokohtainen halu tehdä elokuvaa. Ohjaajana on äärimmäisen tärkeää, että ymmärtää päähenkilön sielun tilaa.”

juho_kuosmanen_aino-5

Kuosmanen kirjoitti Hymyilevän miehen käsikirjoituksen yhdessä ex-opiskelutoverinsa, käsikirjoittaja Mikko Myllylahden kanssa. Sitä vauhtia kun Myllylahti lisäsi tiedostoon merkkejä, Kuosmanen pyyhki niitä pois. ”Mikko sanoi, että repii kohta backspacen mun näppäimistöstä, ellei tää muutu. Minulle prosessi oli silkkaa nautintoa ja Mikolle… No, varmaan silkkaa kärsimystä.”

LOPULTA LÖYTYI PÄÄHENKILÖ, jonka sielun tilaa Kuosmanen uskoi ymmärtävänsä täysin.

Se oli oman kylän kommunistileipuri ja ammattinyrkkeilijä Olli Mäki, joka vuonna 1962 nyrkkeili ensimmäisenä suomalaisena maailmanmestaruudesta Helsingin Olympiastadionilla, mutta hävisi ottelun täystyrmäyksellä. Kuosmanen näki Kokkolan Kaupunginteatterissa näytelmän Mäestä ja kuuli silloin, että tämä oli kutsunut rökäletappiopäiväänsä elämänsä onnellisimmaksi päiväksi. Pian Kuosmanen näpytteli viestiä ystävälleen Jarkko Lahdelle, jonka kanssa hän oli nähnyt näytelmän, ja pyysi tätä päänäyttelijäksi nyrkkeilyelokuvaan.

”Oli lohdullista ajatella, että pystyin samaistumaan täysin niihin tunteisiin, joita Olli valmistautuessaan MM-otteluun kävi läpi. Kuten siihen, että ympärillä läheiset ihmiset näkevät edessä häämöttävän MM-ottelun – minun tapauksessani Cannesin ensi-illan – mahtavana mahdollisuutena, kun taas itse näkee edessään vain potentiaalisen katastrofin.”   

Toisaalta Mäen tarina toi myös toisenlaista lohtua. Olihan Olli Mäenkin elämän onnellisin päivä ollut päivä, jolloin hän sai turpaan tuhatpäisen yleisön edessä.

”Koin Olli Mäen suhtautumisen omaan nöyryyttävään tappioonsa ja ulkoiseen menestykseen todella terveenä ja lohdullisena. Hänen tarinansa avulla pystyin nauramaan omille paineilleni ja saamaan suhteellisuudentajua.”

KUUSI VUOTTA MYÖHEMMIN Cannesissa juhli hyväntuulinen elokuva rakastuneesta nyrkkeilijästä, joka valmistautuu elämänsä suurimpaan koetukseen, mutta haluaisi treenaamisen, painonpudotuksen ja medialle pönöttämisen sijaan vain leperrellä rakastettunsa kanssa. Elokuvan herkän melankolista, mutta silti kepeää tunnelmaa on ylistetty arvostettua Variety-lehteä myöten. Kuosmanen on onnistunut kuvaamaan keskipohjalaista ujoa ja vaatimatonta mielenlaatua tavalla, joka kolahtaa myös kansainväliseen yleisöön.

Kuosmasen mukaan elokuvassa ei ollut oikeastaan mitään sellaista, mikä olisi etukäteen viitannut siihen, että se tulisi menestymään: tavallaan Hymyilevä mies on eurooppalainen taide-elokuva, toisaalta romanttinen komedia ja sitten kuitenkin nyrkkeilyelokuva ja epookki. Eurooppalaisella festarikentällä taas menestyvät belgialaisten Dardennen veljesten hengessä tehdyt sosiorealistiset draamat. 

”Ja sitten toisaalta, ehkä juuri se teki vaikutuksen. Kun katsoo viikon vakavahenkistä draamaa, ja tekisi jo mieli tappaa itsensä, ja sitten näkee tällaisen leikillisen elokuvan, se osuu. Jos jotain tästä elokuvasta voi sanoa, niin se on kyllä todella vilpittömästi tehty. Siinä ei ole pyritty olemaan mitään, mitä me tekijät ei oikeasti oltaisi.”

juho_kuosmanen_aino-2

ERÄS ELOKUVAN KANTAVISTA teemoista on ristiriita Olli Mäen yksityisten tunteiden ja sen ulkoisen kuvaston välillä, jota hänestä halutaan esitellä ulospäin. Samaan aikaan, kun mediasirkus ympärillä kasvaa, Ollin omat voimat vähenevät. Hän ei osaa sitä uhmakasta showbisneksen kieltä, jota häneltä tiedotustilaisuudessa odotetaan, vaan vastaa Amerikan-valloituskysymyksiin vaatimattomasti:

”Katsotaan nyt ensin tämä Eurooppa.”

Kuosmasta huvittaa, koska kohtaus voisi yhtä hyvin olla hänen omasta elämästään.

”Taulukauppiaat-lyhytelokuvan Cannes-menestyksen jälkeen monet kysyivät, että mitä haluat tehdä elokuvaohjaajana, kiinnostaako Hollywood? En minä ajattele sellaisia.”

Kotipaikkakunnalla Kokkolassa menestykseen suhtaudutaan vähemmän pakonomaisesti kuin esimerkiksi pääkaupunkiseudulla tai Aalto-yliopistossa, jonka menestysteologiasta Kuosmanen sai opiskeluaikoina täyslaidallisen.

”Omassa kaveriporukassani Kokkolassa menestys nähdään pikemminkin nolona ja vittuilun aiheena. Siinä ilmapiirissä on hyvin vaikea lähteä paukuttelemaan henkseleitä. Cannes-voitosta voi korkeintaan puhua sivulauseessa ja sitten siirtyä nopeasti muihin aiheisiin.”

Ja se on Kuosmasen mukaan oikeastaan paljon terveempää kuin jatkuva menestysnostatus. Lopulta kyse on asioiden asettamisesta mittasuhteisiinsa, niin elokuvassa kuin elämässä ylipäätään. Hän ajattelee, että vaikka media janoaa sankaritarinoita, yksittäistä ihmistä menestys harvoin tekee onnelliseksi.

”Menestyksen jano on loputon, ja jos siihen lähtee hakemaan täyttymystä, on nopeasti hukassa ja heroiinikoukussa.”

juho_kuosmanen_aino-6

Kuosmanen omistaa kolme neljäsosaa puuveneestä, puolet yhdestä ja neljäsosan toisesta. ”Veneily on maailman parasta. Merellä horisonttia katsellessa tulee kummallinen, rauhoittava tunnelma. Sellainen vapauden illuusio, että maailma jatkuu tonne ja kaikki on mahdollista.”

UN CERTAIN REGARD -palkinnon voitto merkitsee ainakin sitä, että elokuva tulee leviämään hyvin ympäri maailmaa. Lisäksi tie Cannesin pääsarjan elokuvaohjaajaksi kulkee usein pienempien sarjojen voittamisen kautta.

Aikana, jolloin edes keihäsmiehet eivät tuo Suomelle mitaleita olympialaisista, tämänkaltaisten sankaritarinoiden jano on suuri. Hymyilevän miehen suitsutetaan olevan uuden sukupolven esiinmarssi, ja Kuosmasesta povataan suomalaisen elokuvan odotettua käyntikorttia maailmalle. Kokkolassakin, jossa yleensä ollaan niin, niin vaatimattomia, leveillään nyt Kuosmasen saavutuksilla.

Kuosmasen menestyspaineet siis tuskin hälvenivät voitolla. Kun syksyn festivaalihumu laantuu, on jälleen aika kirjoittaa mestariteoksia. Työn alla on ainakin kaksi uutta pitkän elokuvan käsikirjoitusta sekä yksi tilaustyönä tehtävä lyhyt mykkäelokuva. Keväällä alkaa kolmannen käsikirjoituksen kirjoittaminen, ja luvassa on myös tv-sarjan ohjaamista.

”Toivon, että saisin vähän höllennettyä itsekritiikkiä ja enemmän kirjoitettua kuin pyyhittyä pois”, Kuosmanen toteaa uskollisesti rennon lakoniselle tyylilleen.

Mikä elämässä sitten on tärkeää, jos ei ura ja menestys? Kuosmanen vastaa ympäripyöreästi:

”Rakkaus eri ilmenemismuodoissaan… Ja vapaus. En minä muutakaan keksi. Mieluummin nuo kuin joku pokaali.”

 

Hymyilevän miehen päänäyttelijä Jarkko Lahti Kuosmasesta:

”Juho on sosiaalisesti äärimmäisen herkkä ja hienotunteinen, kiltti ja sydämellinen mies. Hänellä on hyvin matala häpeän kynnys, mikä on usein myös laadun tae. Heti jos jokin alkaa mennä Juhon mielestä liian sentimentaaliseksi tai liian joksikin, hän puhaltaa pelin poikki. Sillä tavalla hän on äärimmäisen tyylitajuinen.

Uskon, että juuri tinkimättömyys tekee Juhosta erityisen. Kun Juholla on varma visio, hän ei anna senttiäkään periksi. Sitten puhutaan lisäaikaa, tehdään riittävästi käsikirjoitusversioita tai riskeerataan rahoitus sillä, että tuleekin mustavalkoelokuva, mitä hyvänsä, jos teos niin vaatii. Ja toisaalta hänellä on valtava viisaus ja nöyryys kuunnella syntyvää prosessia yhdessä näyttelijöiden kanssa. Sillä tavalla syntyy luottamus ohjaajaan.”

 

Kuva: Kuokkasen Kuvaamo

Hymyilevä mies. Kuva: Kuokkasen Kuvaamo

JUHO KUOSMANEN, s. 1979

Teokset

Hymyilevä mies (elokuva) 2016, ohjaus, Cannesin Un Certain Regard -kilpasarjan pääpalkinto

Hevoshullu (lyhytelokuva) 2013, käsikirjoitus, ohjaus, leikkaus

Romu-Mattila ja kaunis nainen (mykkäelokuva-performanssi), 2012

Taulukauppiaat (elokuva), 2010, ohjaus, Cannesin Cinéfondation-pääpalkinto, viisi Jussi-ehdokkuutta

Kaupunkilaisia (lyhytelokuva), 2008, ohjaus, 2. palkinto ”Leopards of Tomorrow” Locarnon elokuvajuhlilla, Premiers Plans -festivaalin Prix Arte, Tampereen elokuvajuhlien nuorisotuomariston palkinto

Kestomerkitsijät (lyhytelokuva), 2007, ohjaus, Cannesin Cinéfondation-sarjan 3. palkinto

Näyttelijänä

Silmäterä (elokuva) 2013, lehdenjakaja

8 päivää ensi-iltaan (elokuva) 2008, teatterin näyttelijä

Hopeanuolet (tv-sarja) 2007, Henrik Mäki-Penttilä