Kolumni: Kahden kerroksen kosmopoliitit


Teksti · words

On olemassa kahdenlaisia kosmopoliitteja: niitä, jotka matkustelevat huvikseen, ja niitä, joiden on pakko matkustaa pysyäkseen hengissä. Jos maailma olisi reilu paikka, näistä ensimmäisten matkailusta olisi tehty huomattavasti hankalampaa kuin jälkimmäisten.

Nuoreksi olen matkustanut verrattain paljon. Kerta toisensa jälkeen olen saanut kokea maailman vieraanvaraisuuden. Matkustinpa sitten Palestiinassa, Mongoliassa tai Iranissa, aina on löytynyt joku, jolla on ollut tarjota yösija ja joka on ollut kiinnostunut minusta ja myyttisestä kotimaastani. Olen pitänyt itsestäänselvyytenä sitä, että kuulun jonkinlaiseen globaaliin yhteisöön, että olen niin kutsuttu kosmopoliitti. Käytännössä huoleton matkustelemiseni on ollut mahdollista, koska olen syntynyt vauraan pohjoisen keskiluokkaiseen perheeseen. Ja koska maailmanlaajuisessa järjestelmässä minun passini on kullan arvoinen.

Elämme niin sanottua maailmanapartheidin aikakautta, jossa rajat määrittelevät yksilöitä, iranilaissyntyinen ruotsalainen sosiaaliantropologi Shahram Khosravi tiivistää osuvasti. Joillekin, kuten minulle ja sinulle, raja mahdollistaa muita laajemmat liikkumisoikeudet. Toiset taas joutuvat sen harjoittaman apartheidin kohteeksi. Käytännössä mahdollisuudesta maailmanlaajuiseen liikkumiseen tai sen puutteesta on muodostunut uusi globaali luokkajako. Minä pääsen suomalaisella passillani ilman viisumia 175 maahan, iranilainen ystäväni vain 37:een.

Käytännössä minun kaltaiseni varakkaan länsimaalaisen kosmopoliitin oikeus liikkua olen lähes rajaton. Sen sijaan he, jotka jättävät oman maansa ihmisarvoisen elämän toivossa, joutuvat kohtaamaan oikeuksien rajallisuuden heti saapuessaan linnake-Euroopan tai -Yhdysvaltojen rajamaille: heidän oikeutensa liikkua törmää kansallisvaltioiden oikeuteen rajoittaa maahanmuuttoa.

Tähän liittyy paradoksi, jonka aikoinaan jo Hannah Arendt, yksi 1900-luvun tärkeimmistä poliittisista teoreetikoista, nosti esille kirjassaan Totalitarismin synty: YK:n ihmisoikeusjulistuksessa myönnetään oikeus maastamuuttoon, mutta ei vastaavasti myönnetä oikeutta maahanmuuttoon. Julistus korostaa kaikkien yksilöiden oikeutta kansalaisuuteen, mutta se ei mainitse sanallakaan valtioiden velvollisuudesta myöntää kansalaisuutta maahanmuuttajille. Kansalaisuus, oikeus nauttia oikeuksista, ei toisin sanoen ole oikeus itsessään.

Euroopassa elää tällä hetkellä satoja tuhansia ihmisiä, joita ei virallisesti ole olemassa, ja joilla ei siten ole ihmisoikeuksia. He elävät pysyvästi ”rajalla”, eräänlaisessa oikeudettomassa välitilassa, jossa he eivät ole oikeutettuja esimerkiksi sosiaaliturvaan tai julkiseen terveydenhuoltoon. Voit kävellä näitä ihmisiä vastaan nyt myös Helsingin kaduilla.

On sanomattakin selvää, että nykyisellään järjestelmä ei ole kestävä, ellemme sitten tietoisesti halua olla luomassa järjestelmää, jossa yhä suuremmalla osalla ihmisistä ei ole minkäänlaisia kansalais- ja ihmisoikeuksia. Viime vuosien pakolaiskriisi on ollut vasta alkua, ikään kuin testi järjestelmämme kestävyydelle. Seuraavaksi matkaan lähtevät ilmastopakolaiset. On arvioitu, että tulevaisuudessa yksistään Bangladeshista lähtee 10 miljoonaa ihmistä kohti Eurooppaa. Afrikasta ja Aasiasta paetaan eroosiota, nousevaa merenpintaa, tulvia ja muita ympäristöuhkia. Ainakaan vielä yksikään kansainvälinen laki ei pakota yhtään maata myöntämään turvapaikkaa ilmastopakolaisille.

Toivoisin länneltä edes murto-osaa siitä vieraanvaraisuudesta ja solidaarisuudesta, jota olen saanut itse kokea liikkuessani maailmalla. Ja jos jonkun matkustamista pitäisi säädellä, niin nykyisen globaalin eliitin. Juuri meidän kulutustottumuksiemme vuoksi miljoonat hätää kärsivät rynnivät pian Eurooppaan.

Saarlotta Virri on Ainon väistyvä toimitussihteeri, joka on käyttänyt viininpunaista passiaan niin paljon, että koko Bangladesh häviää pian maailmankartalta.