Näinä raikkaina, kesää enteilevinä aamuina minusta tuntuu usein pahalta nousta ylös ja vielä pahemmalta mennä töihin. Olen väsynyt. Nuori muistini täyttyy keväistä, jotka ovat olleet pitkiä mutta raskaita.

Emmin aavistuksen julistaa väsymystäni julkisesti, koska pomoni saattaa lukea Ainoa. Mutta toisaalta, tuntemuksissani ei ole mitään erityistä. Kaikkia kavereitani väsyttää. Onhan kevät! Uupumus saapuu tuulten mukana kuin siitepölyallergia, eli varmasti joka vuosi.

Minä en voi syyttää väsymyksestäni liian tiukkaa opiskeluvauhtia, koska tipuin tavoitetahdista jo fuksisyksyllä. Sen sijaan voisin syyttää media-alaa, jolle valmistuminen ilman työkokemusta tuntuisi ammatilliselta itsemurhalta. Mutta aaltolaisilla on mielestäni täysi oikeus syyttää väsymyksestä opintojaan: kurssimääriä, läsnäolopakkoja, harjoitustöitä, kilpailuhenkisyyttä, valmistumistavoitteita, loputtomia vaatimuksia. Ylemmän korkeakoulututkinnon kuuluukin olla vaikea. Soisin kuitenkin, että opiskelijan pitäisi venyttää ennen kaikkea ajatteluaan eikä jaksamistaan, kuten nyt.

Mutta useimmiten väsynyt opiskelija syyttää ennen kaikkea itseään. Miksi juuri minä en jaksa? Olenko yksinkertaisesti heikompaa tekoa kuin muut? Kaikkia väsyttää, joten miksi juuri minun väsymystäni pitäisi hoitaa verovaroilla? Miten kehtaan olla tällainen first world problem -nillittäjä, vaikka minua hemmotellaan ilmaisella koulutuksella? Ja ennen kaikkea: miksi en osaa olla itselleni armollinen, vaikka tiedän, että pitäisi?

”Ole armollinen itsellesi” on ratkaisu, jota tarjotaan nyt kaikkiin inhimillisiin ongelmiin. Oman elämänsä maaretkalliot toistelevat lausetta blogeissa, terveydenhuollossa, kehityskeskusteluissa, kahvipöydissä ja kotona itselleen peilin edessä. Eikä siinä mitään. Ihminen vaatii nyt itseltään liikaa. Höllääminen estäisi monet burnoutit.

Mutta armollisuuspuhe on myös vaarallista, koska sillä on helppo sälyttää vastuu uupumisesta kokonaan yksilön harteille. Itsepähän vaadit itseltäsi liikaa, ja nyt saat itse armahtaa itsesi jaksavaksi taas.

Uupumuksesta ei saa puhua vain yksilön oireluna, koska usein se on koko yhteisön sairaus. Jos esimerkiksi työ- tai opiskeluyhteisössä vellovat koko ajan kestämätön kiire, kilpailun ja pelon ilmapiiri, työlle uhrautumisen ihannointi ja uupumuksen normalisoiva diskurssi, ongelma ei ratkea sillä, että herkimmin oireilevat opettelevat olemaan itselleen vähän armollisempia. Vaihtavat crossfitin joogaan ja riittävät itselleen. Muutoksen pitää tapahtua ylhäältä alas, ei vain alhaalla.

Uupumisongelma tunnistetaan Aallossa sekä yliopiston että ylioppilaskunnan tasolla. Käynnissä on hienoja hankkeita burnout-Aallon kesyttämiseksi, yhdessä ja erikseen. Tärkeä yhteisponnistus on esimerkiksi opiskelijoille suunnattu hyvinvointikysely, joka ulotetaan kevään pilottivaiheen jälkeen koko yliopistoon.

AYY:n mukaan kyselyssä keskitytään nyt kartoittamaan, millainen itsetunto opiskelijoilla on opiskelun suhteen. Toivon syvästi, että projektissa muistetaan myös koko yhteisöä koskevat näkökulmat. Ei kysytä vain, miten sinä itse onnistut kannattelemaan itseäsi, vaan myös, mikä tässä yhteisössä painaa sinua alas. Ja sitten korjataan ongelmat.

Näin päätoimittajana olisi kiva tarjota ratkaisuja niihin haasteisiin, jotka nostaa esiin. Nyt se tuntuu vaikealta, koska uupumus on syvällä koko yliopistomaailman ja yhteiskunnan rakenteissa. Uskon kuitenkin, että edistää sekä omaa että koko yhteisön hyvinvointia, kun jaksamisongelmista puhutaan ääneen. Siihen tähtäävät tämä pääkirjoitus ja Uupuneet-juttumme sivulla 16.

Aino toivottaa lukijoilleen riittävän rentouttavaa kesää!