Pääkirjoitus: Seinähulluutta


Teksti · words

Samaan aikaan kun Aallossa raahataan vielä huonekaluja paikoilleen, Harvardissa opiskellaan jo virtuaalisessa luokkahuoneessa.

Harvardin yliopistossa on rakennettu tulevaisuuden luokkahuone. Huoneessa ei ole yhtään pulpettia. Sen sijaan pyöreää, TV-studiota muistuttavaa tilaa kiertää videonäyttö, jossa on 6,2 miljoonaa pikseliä. Näytölle voidaan reaaliajassa heijastaa kuudenkymmenen opiskelijan naamat. Niin ikään heidän hengityksensä, yskähtelynsä, naurunsa ja kysymyksensä kaikuvat tilassa aivan kuin he kaikki olisivat paikalla. Luennoitsija seisoo tilan keskellä kuin amerikkalaisen talk show’n juontaja. Seinustalla on koppero, jossa tuottajat ja teknikot ohjaavat show’ta TV-lähetyksen tapaan. Heitä tarvitaan, jotta virtuaaliselle luennolle voi osallistua mistä päin maailmaa tahansa.

Samaan aikaan toisaalla: Aalto-yliopistoon pystytetään tavallisia seiniä. Raahataan design-tuoleja, viritetään valkokankaita ja asetellaan viimeisiä viherkasveja paikoilleen. Kiitos Otaniemen yhteisen kampuksen, tänä syksynä eri alojen opiskelijat törmäävät toisiinsa enemmän kuin koskaan aiemmin.

Aallon opetuksen keskittämistä samalle kampukselle perusteltiin jo vuonna 2009 sillä, että spontaanit kohtaamiset johtavat innovaatioihin ja kaikkeen ihanaan. Poikkitieteellisyyden hehkutus elää edelleen vahvana. Vuonna 2015 alkanut lukuvuosi on kuitenkin ensimmäinen oikea tulikoe sille, mitä todellisuudessa seuraa, kun kauppatieteilijät, teekkarit ja taidealojen opiskelijat asetetaan samalle kampukselle. Kaatuvatko seinät päälle, vai syntyykö taikoja?

Internet-aikakaudella saattaa tuntua hassulta, että Aalto panostaa niin vahvasti fyysisiin tiloihin, joissa opiskelijat velvoitetaan olemaan läsnä. Varsinkin, kun Harvardin HBX Live -luokkahuoneen ja MOOCien, eli massiivisten avointen verkkokurssien kaltaiset hankkeet mahdollistaisivat sen, että oppia voi oikeasti mistä tahansa käsin.

Kärjistettynä: Maailman parhaassa yliopistossa on pohdittu vuosikausia, miten tavallinen luokkahuone voitaisiin räjäyttää – ja keksitty siihen ratkaisu. Aallossa on taisteltu kuusi vuotta sen puolesta, että opiskelijat saataisiin vihdoin edes tungettua samalle kampukselle.

Toisaalta – jos tilojen rakentaminen johtaa sellaisiin kohtaamisiin, jotka muistetaan vielä senkin jälkeen, kun varsinainen opetussisältö on jo kauan sitten unohtunut, vaiva lienee aina sen arvoista.