AXIT – dystopia Aallon hajoamisesta


Teksti · words

Kuvat: Aliina Kauranne

Tämä on faktapohjainen tarina tulevaisuuden skenaariosta, jossa Otaniemen Alepassa myydään vain säilykelihaa ja jossa Otakaarta pitkin ajellaan panssarivaunuilla.

 

axit

Tulevaisuuden kuva x8z76, vuosi 2044:

Kaksi Puolustusvoimien alaisuudessa työskentelevää kemistiä istuu entisen Aalto-yliopiston laboratoriossa. Molemmat ovat kumartuneet petrimaljan ylle. Toisen otsalla helmeilee hermostuneita hikikarpaloita, toisen sydämensyke on kiihtynyt. Kemistit katsovat toisiaan ja nyökkäävät. He ovat juuri kehittäneet täysin uuden bioaseen. Bioaseen, jolla ihmisiä pystyttiin muuttamaan koiriksi.

Miten tähän on tultu? No antakaas, kun kerromme.

Elettiin alkuvuotta 2017. Aalto-yliopisto oli ollut toiminnassa jo hyvän tovin, ja sillä pyyhki mukavasti. Joissain puheissa se oli jopa edelläkävijä: Aalto oli yhdistänyt teekkareita, taidekansaa ja kauppislaisia luodakseen kohtaamisia ja yhteistyötä, mistä seurasi hienoja asioita, kuten startup -yrityksiä ja pöhinää. Lähitulevaisuudessa kaikkien oli määrä operoida yhdessä Otaniemen kampuksella.

Yliopiston sisällä kuitenkin kuohui. Kolmen eri alan nuoret toivot olivat eri linjoilla siitä, miten onnistuneesti heidät oli saatettu yhteen. Osa opiskelijoista koki olevansa hyvinkin ”aaltolaisia”, eli kuuluvansa isoon, ihanaan yhteisöön. Osa piti koko aaltolaisuutta keinotekoisena promootioterminä, sanahelinänä vailla todellisuuspohjaa.

Aalto-yliopiston ylioppilaskunnan lehti oli nimeltään Aino. Aino-lehti oli teettänyt loppuvuonna 2016 anonyymin kyselyn, joka kartoitti aaltolaisten kokemuksia aaltolaisuudesta. Vastauksissa oli huimia eroja. Mitä tuoreempi opiskelija oli ja mitä enemmän mukana ylioppilaskunnan toiminnassa, sitä vahvemmin hän tunsi itsensä aaltolaiseksi.

”En voi (enkä halua) edes kuvitella, miten rajoittunutta elämäni olisi ollut viime vuodet, jos olisin pyörinyt vain muiden kyltereiden kanssa. Maailmankuvani on laajentunut eksponentiaalisesti ja elämän arvot ja tavoitteet on muokkautuneet paljon monipuolisemmiksi, kuin olisin koskaan osannut arvata”, ilakoi eräs toveri, joka oli veljeillyt yli alarajojen.

”Käytän ahkerasti Aallon tiloja ja käyn tapahtumissa. Aallolla on hyvä brändi, ja koen sopeutuvani monipuoliseen, pirteään ja startup-positiiviseen yliopistoon”, kommentoi eräs.

Taiteiden ja suunnittelun korkeakoulun opiskelijoihin jotkut suhtautuivat torjuvasti. Vaikutti siltä, ettei ketään olisi paljon kiinnostanut, vaikka koko Aalto ARTS olisi lähtenyt lätkimään.

”Suurin osa artsilaisista tuntuu olevan aaltolaisuuden ulkopuolella, koska yhteisöllinen kulttuuri ja muutto Otaniemen kampukselle eivät juuri kiinnosta.”

Yhtäkään artsilaista en ole edes nähnyt koskaan, onko niitä? Kuvittelisin, etä Otaniemessä on näennäistä Aalto-henkeä, mutta sielläkin erittäin pienellä AYY-aktiviipiirillä.”

“Hommassa ei ole mitään vakavastiotettavaa, ennen kuin TaiK näkyy edes jossain. Onko kukaan AYY-valtuustoihin tai hallitukseen osallistuvista taikkilainen? Oliko Aalto Partyssä yhtään taikkilaista?”

Eripura oli kuitenkin luonnollista, sillä Taiteiden ja suunnittelun korkeakoulun rakennus Otaniemessä ei ollut vielä edes valmistunut. Aalto ARTSin Median laitoksen apulaisprofessori Perttu Hämäläinen myönsi tuolloin vuonna 2017,  että oli ollut vaikeaa synnyttää yhteishenkeä vallinneissa olosuhteissa. Hämäläinen oli työskennellyt aiemmin puolipäiväisenä Arabian kampuksella, jolloin hänkin oli väistelluyt yhteistyötapaamisia Otaniemen kampuksella. Matka vei liikaa aikaa.

”Koko ajan menee paremmin, kun fyysinen etäisyys muihin pienenee. Yhteistyö usein vaatii sen, että tavataan kasvokkain. Nyt odotan paljon siltä, että kampus rakentuu Otaniemeen, jotta saadaan sinne kahviloita ja afterworkkia. Uskon, että tämä synnyttää uusia projekteja.”

Hämäläinen näki, että Aallosta oli myös haittaa hänen alallaan:

”Fuusioituminen lisää liikkuvuutta, mutta käytännössä päädytään aina rakentamaan ylimääräinen byrokratiakerros. Kun asioita hoidettaessa täytyy mennä koulutasolta yliopistotasolle, saattaa toiminta hidastua.”

Osa Ainon kyselyyn vastanneista opiskelijoista suhtautui koko kehitykseen epäillen. Eräs vastaaja moittii nimenomaan turhaa byrokratiaa. Hänen mielestään integraatio koulujen välillä ei ollut nytkähtänyt eteenpäin. Toinen tiivisti monen kylterin tunnot ja kertoi olevansa enemmän Kauppakorkeakoulun kuin Aalto-yliopiston opiskelija:

”En ole ikinä edes nähnyt taideteollisen opiskelijoita, eikä korkeakoulujen välinen ’yhteistyö’ näy kursseillani millään tavalla.”

Tuohon maailman aikaan opiskelijoilla oli tapana kokoontua pieniin tiloihin päihtymään ja saunomaan. Aina silloin tällöin pälkähti jonkun huuruiseen mieleen kysymys:

Jos Aalto-yliopisto on byrokraattinen ja epämieluisa, voisiko sen hajottaa?

Kysymys oli harvinainen ja rohkea 2010-luvun yliopistomaailman kehityksessä. Ympäri maailmaa luotiin kovasti juuri Aallon kaltaisia monialaisia innovaatiotehtaita.

Vuoden 2017 tienoilla oli syntymässä jotain Aaltoon verrattavaa myös Suomen Tampereella. Tampere3 oli Tampereen teknillisen yliopiston, Tampereen yliopiston ja Tampereen ammattikorkeakoulun yhdistelmä, joka oli määrä toimeenpanna vuoden 2019 alussa.

Tampereen yliopiston rehtori Liisa Laakso kertoi, että yhdistymisellä haettiin laajempaa yhteistyötä, vaikuttamista ja vastaamista yhteiskunnan muutoksiin – hienoja henkkeita, ja niin kovin samankaltaisia, mitä Aallossakin oli haettu. Tampere3:n matkassa oli kuitenkin ollut mutkia. Suunnitelmaa oltiin jopa perumassa.

Fuusioprosessiin liittyy paljon yhdessä ratkaistavia kysymyksiä, eikä yksimielisyyttä ole aina helppo löytää”, Laakso selvitti tuolloin.

Vuoden 2017 alussa Tampere3 oli yhä matkalla kohti rakentumistaan. Kuten Aallossa aikanaan, näkivät myös Tampere3:n osapuolet saavutettavat hyödyt ponnistelujen arvoisiksi.

Vuonna 2017 myös Aalto-yliopiston apulaisprofessori Hämäläinen vierasti ajatusta Aallon hajottamisesta:

”Mikä tahansa tällainen uudistus vaatii vuosia asettuakseen, ja nyt Aalto on asettumassa. Olisi tämä asettunut aiemminkin, jos ei olisi ollut koulutusleikkauksia. Muutos ottaa aikansa.”

Aalto-yliopiston purkaminen ei myöskään käytännön tasolla olisi ollut helppoa. Aalto-yliopiston ylioppilaskunnan puheenjohtaja Joona Orpana huomautti, että yliopistot määritellään yliopistolaissa.

”Jos Aalto esimerkiksi haluttaisiin jakaa kolmeen eri yliopistoon, pitäisi perustaa kolme uutta yliopistoa pääomineen ja sääntöineen, ja prosessi olisi todella pitkä.”

Axit ei siis toimisi kuten Brexit.

”Teoriassa jos Aallossa olisi rajuja sisäisiä ristiriitoja, jokin osa voisi siirtyä toisen yliopiston osaksi. Vaikka kuinka villisti visioi, Aallon lopettaminen tarkoittaisi luultavasti vain Aallon toiminnan jakamista muihin yliopistoihin”, Orpana sanoi.

Orpana näki myös, ettei silloinen resurssitilanne olisi parantunut Aallon hajoamisesta:

”Pitkällä aikavälillä Aallon alat voisivat varmasti menestyä, olivat ne sitten missä tahansa yliopistossa opetettavina ja tutkittavina. Aallolla on kuitenkin niin vakaa taloudellinen tilanne ja hyvä, vahva pohja, että muualle siirtyessä resurssit luultavasti vähenisivät.”

Oli myös imagosyistä kyseenalaista, olisiko hajottaminen ollut yksittäisille korkeakouluille hyväksi.

Markkinoinnin laitoksen apulaisprofessori Jukka Luoma ajatteli, että Aallon hajottaminen olisi ollut haitallista Kauppakorkeakoululle. Hän tarkasteli kysymystä markkinointi-ihmiselle tyypillisestä näkökulmasta:

”Luulen, että Aallosta on brändihyötyä. Helsingin kauppakorkeakoulu oli myös itsessään hyvä brändi, mutta näkisin, että Aalto omalla tavallaan pyrkii olemaan uniikki. Jos Aalto hajoaisi, se olisi iso ja ongelmallinen asia. Kauppakorkeakoulun pitäisi uudestaan rakentaa itsenäistä brändiä. Tunnettu koulutusinstanssi on suuritöinen juttu.”

Luoma oli sitä mieltä, että Aalto oli vaikuttanut akateemiseen maailmaan myös uusin toimintatavoin:

”Aalto-yliopiston myötä on tullut esimerkiksi Tenure track -niminen muutos koko yliopistosektoriin. Se on professorien urajärjestelmä, jossa ei odotella virkoja, vaan seurataan vakinaistamispolkua. Tämä on tulosorientoituneempi järjestelmä, ja suomalainen yliopistokenttä on lähtemässä malliin mukaan.”

Aalto-yliopiston provosti (toiseksi ylin esimies rehtorin jälkeen) Ilkka Niemelä piti vuonna 2017 yliopiston kehitystä onnistuneena:

”Kyllä me olemme edistyneet kuudessa vuodessa erittäin hyvin. Meillä on uniikki alojen yhdistelmä, josta on muodostunut merkittävä houkuttelevuusetu. Monialainen tekeminen on tuottanut uusia tutkimustuloksia ja hankkeita. Olemme nousseet monilla saroilla sadan parhaan yliopiston joukkoon maailmassa.”

Mikseivät kaikki opiskelijat sitten nähneet Aaltoa näin vaaleanpunaisten lasien läpi? Kenen vastuulla aaltolaisuuden luominen oli?

Joidenkin mielestä aaltolaisuutta pystyi luomaan itse:

”Aalto-yhteisö on antanut minulle paljon, ja vastavuoroisesti olen itse halunnut antaa aaltoyhteisölle vähintään yhtä paljon”, eräs Aino-lehden kyselyyn vastanneista totesi.

Provosti Niemelä muistutti kanssaihmisiä:

”Suomessa on valtavan laaja kannatus ja usko siihen, että koulutus on tärkeä tapa huolehtia kansakunnasta ja sen hyvinvoinnista ja tulevaisuudesta. Korkeakoulut nähdään erittäin tärkeänä osana tätä kenttää.”

AYY:n puheenjohtaja Orpana ehti harmiksemme päästä vain alkuun puheenvuorossaan siitä, millainen on AYY:n suuri ja mahtava rooli aaltolaisuuden rakentajana.

Tässä kohdassa tarinan keskeytti ratkaiseva käänne.

9.2.2017 eräs Aino-lehden avustajatoimittaja kysyi provosti Ilkka Niemelältä, mitä pitäisi tapahtua, jotta Aalto-yliopisto hajoaisi.

Luulisin, että tällainen tilanne olisi seurausta siitä, että Suomi joutuisi johonkin isoon kriisiin ja yhteiskunnan rakenteet alkaisivat murtumaan. Aalto-yliopisto voisi hajota esimerkiksi, jos syttyisi sota”, Niemelä vastasi.

Aalto-yliopisto voisi hajota vain, jos syttyisi sota, ymmärsi vajaamielinen toimittaja lausahduksen.

Tämän jälkeen sen hetkinen todellisuus jakaantui loputtomiin mahdollisiin todellisuuksiin. Eräs niistä oli x8z76.

Todellisuudessa x8z76 toimittaja kirjoitti sotaa säikähtäneenä Aino-lehteen paatoksellisen kolumnin, jonka perhosvaikutuksena Ougadougoussa tapahtui öljyvuoto. Öljyvuodosta tuli muutaman superrikkaan valkoisen miehen keskuudessa niin kova riita, että seurauksena syttyi sota. Sota levisi Suomeen, ja Aalto-yliopisto hajotettiin.

Todellisuudessa x8x76 Puolustusvoimat otti Otaniemen kampuksen haltuunsa. Alepasta sai vain ötökänlihaa säilykkeenä, sillä se oli ravitsevaa, pilaantumatonta ja tuotantotehokasta. Armeijan miehet ja naiset käyttivät kampuksen ruokaloita hyönteisruualla ruokailemiseen, parkkipaikkoja panssarivaunujen parkkeeraamiseen, asuinhuoneistoja asumiseen ja laboratorioita kammottaviin ihmis–eläin-kokeisiin. Sitten sota loppui. Se tunnettiin myöhemmässä tulevaisuudessa nimellä Koirien sota.

 

Tarinassa on käytetty faktalähteinä haastatteluja sekä Ainon joulu–tammikuussa järjestämää verkkokyselyä aaltolaisuuden kokemuksesta. Kyselyyn vastasi 109 Aallon opiskelijaa.