“Kaamos! Kaamos! Ihanaa, Leijonat, IHANAA!”
Tunkkainen junavaunu huojuu. Ihmiset ovat kiivenneet istumaosaston penkeille seisomaan ja hakkaavat rallatuksen tahtiin kattoa, seiniä, käsiään, toisiaan. Yöjuna kiitää jossain Tampereen ja Seinäjoen välissä. Olut läikkyy jo valmiiksi tahmaisille tennareille ja lattioille. Juhlijoiden ääni alkaa olla käheänä huutolaulusta. Tämä juna on täysin vartioimaton bileletka.
Kaamos on vuonna 1975
perustetun Kauppakorkeakoulun hiihtokerho KY-Skin järjestämä
jokavuotinen luokkaretki. Se saa konkareissa aikaan
salaperäistä hekottamista ja ensikertalaisissa kauhunsekaisia
tunteita. Tapahtuman synnystä liikkuu vain epämääräisiä
legendoja. Varmaa on se, että se on ollut aina olennainen osa
KY-Skin toimintaa.
Hiihtokerho KY-Ski kertoo viralliseksi tavoitteekseen levittää “laskettelun evankeliumia”. Laskettelutaidot eivät tosin ole virallinen edellytys. Joinain vuosina Kaamoksen rinteissä ei ole ollut lainkaan lunta, tai ne ovat olleet myrskyn takia kiinni.
Kaamos kerääkin vuosittain satoja opiskelijoita hiihtotapahtuman varjolla yhteiseen humalaan. Osa ei edes ota hiihtovarusteitaan mukaan, sillä KY-Skin mukaan Kaamos on pikemminkin mielentila: se tunne, kun on jumissa yli 200 ihmisen kanssa junavaunussa, jossa ainoana tavoitteena on juhlia Helsingistä Rovaniemelle.
Tarina kertoo juhlinnan yltyvän Vergin voimalla niin rankaksi, että junavaunu on joka vuosi käytännössä tuhottu matkan jälkeen. Lasku tulee perässä.
Mutta miten on, ovatko tarinat villeistä juhlista vain ajan kultaamia muistoja?
”Täällä on lupa sekoilla. Tai oikeastaan velvollisuus.”
Helsingin päärautatieasema, kello 21.45.
Tunnelma on latautunut. VR:n yöjuna Rovaniemelle lähtee
seitsemän minuutin kuluttua. Moni on aloittanut juhlimisen jo
kotona, ja laiturilla kuuluu auki sihahtavien tölkkien ääni.
Tapahtuman järjestäjät erottaa muusta massasta helposti. Heillä on kaikilla päällä dollarinvihreät baseball-takit, joiden selässä lukee isolla KYSKI. Joukko kyskiläisiä vetää viimeiset hatsit tupakoistaan laiturilla. He ovat huojentuneita, sillä ilmeisesti kaikki ilmoittautuneet ovat kyydissä. Jopa se tyyppi, joka on juonut pelkästään laiturilla viisi olutta.
Kaamosjuna koostuu käytännössä tavallisen Rovaniemen-junan neljästä viimeisestä vaunusta, jotka VR:n myyntipalvelu on tohtinut uhrata tapahtumaa varten. Vaunut seisovat ilmeisesti suurimman osan vuodesta varikolla pölyttymässä. Ne ovat niin antiikkisia, että vessa pitää vetää polkemalla. Ikkunat ja ovet on vuorattu mustilla revityillä jätesäkeillä ja ilmastointiteipillä. Ahtaat käytävät ja hytit luovat väkisin intiimin tunnelman.
Kun astuu junaan, on hetkessä toisessa ulottuvuudessa. Ajan- ja paikantaju katoavat minuuteissa.
Täällä on lupa sekoilla. Tai oikeastaan velvollisuus.
Kun juna nytkähtää liikkeelle, koko juna hurraa. Jonkun hytissä raikaa Cheek ja subbari jytää.
”Masse, tuu alkumaljoille!” kuuluu käytävältä.
Nyt se alkaa.
Jätämme tavaramme turvaan
KY-Skin puheenjohtajan hyttiin. Etukäteen kuulemamme huhut
junan loputtomista viinatarjoiluista ovat saaneet aikaan
väärinkäsityksen. Junamatkoille täytyy raahata omat juomat,
mutta meillä ole mitään Red Bull -tölkkiä vahvempaa mukanamme.
Hetken päästä puheenjohtaja ilmestyy takaisin hyttiin
Vergi-pullo kädessään.
”Etteköhän te pääse tolla alkuun!” hän huikkaa.
Katsomme toisiamme, ja sitten virolaista viinapulloa. Ei kai tässä muu auta.
Tapaamme yhteisen kaverimme käytävällä. Hänen mukaansa meillä on vääränlaiset kengät jalassa.
”Täällä pitää olla joko conssit tai uggit! Ja pipo!” Tuijotamme nilkkureitamme hämmentyneinä. Me kaksi eksynyttä Ainon toimittajaa pistämme silmään muista juhlijoista. Se siitä yrityksestä olla mahdollisimman incognito.
Kaamos on osoitus siitä, että jos opiskelijoiden motivaatio on kunnossa,
minkäänlaisen spektaakkelin organisointi ei ole mahdotonta.
Tänä vuonna junan kyydissä on 220 ihmistä, ja toiset 50
liittyvät Levillä mukaan juhlintaan. He tulevat kauppiksen
Mikkelin-yksiköstä erillisellä bussikyydillä. Järjestäjien
täytyy olla käytännössä tulipalovalmiina kolmen päivän ajan.
Kun muut rännäävät ja riehuvat, heidän tehtäviinsä kuuluu
ohjata kaikki paikalle ja varmistaa, ettei kukaan jää
kyydistä. Kyskiläiset tosin juhlivat yhtä rankasti kuin
muutkin.
Yön läpi kestävät junabileet ovat vasta koko rilluttelureissun alkusoitto. Perillä hypätään suoraan rinteeseen. Rinneriehan tarkoituksena on paitsi vetää sukset tai lauta alle, myös lähteä uuteen nousuun.
Myöhemmin illalla juodaan taju kankaalle bileissä, joiden nimi on Tajukangas. Juhlijat kulkevat soihtupolkua pitkin keskelle metsää, jonne on pystytetty kota, palju ja jykevät dj-setit.
”Tähän aikaan vuodesta on kirkas taivas ja lunta maassa. Siinä tuntee sellaisen Lapin magiikan”, kuvailee yksi kyskiläinen.
”Ensimmäisenä vuonna lähdin Tajukankaalle reikä farkuissa ja Converseissa, koska luulin, että se oli baari. Pakkasta oli 15 astetta, kunnes selvisi, että bileet olivatkin kodassa keskellä rinnettä. Oli vähän kylmä”, muistelee eräs neljättä kertaa reissussa mukana oleva kauppatieteilijä.
Tajukankaalta siirrytään mökkeihin, joissa meno on välillä erittäin railakasta.
”Ensimmäisellä Kaamos-reissulla pidimme megalomaaniset bileet. Mökissämme oli kaikki. Pöytä hajosi, kun ihmiset tanssivat sen päällä. Aamulla meillä oli vielä vähän makkaroita jäljellä, joten päätimme grillata ne. Samalla keksimme, ettei kukaan varmaan huomaisi, jos polttaisimme rikkinäisen pöydän siinä samalla. Kotona ei enää naurattanut, sillä perään tullut lasku oli aika iso.”
Kun seuraava aamu valkenee, krapulaa tuskin ehtii potea. Rinnerieha kutsuu jo takaisin ulos. Viikonloppu huipentuu naamiaisiin eli Naamajaisiin. Ne eivät ole mitkä tahansa naamiaiset. Asuihin kuuluu todella panostaa. Yhtenä vuonna joku oli pukeutunut hampurilaiseksi, ja toisena kaveriporukka ilmestyi juhliin leppäkerttuina.
”Pukeuiduimme kerran alttareille jätetyiksi morsiamiksi. Uffin tädit olivat ihmeissään, kun etsimme kirppareilta 13 hääpukua”, muistelee yksi kyskiläinen.
Tällaisten pitkien kännireissujen jälkeen on ihme, ettei kukaan ole vielä kuollut.
”Jos tää juna ei vielä keinu kuin laiva,
ette oo juoneet tarpeeksi”
Palataan takaisin pohjoista kohti jyskyttävään junaan. Olemme olleet kyydissä vasta puoli tuntia, kun roskikset pursuavat jo tyhjiä tölkkejä.
Junaletkan viimeiseen vaunuun on rakennettu disko. Bilevaunussa on vilkkuvia jouluvaloja ja tynnyreistä tehtyjä baaripöytiä. Sisustuksena toimivat samat mustat jätesäkit.
Vaunu täyttyy ja lämpötila nousee. Värivalot aiheuttavat muutaman minuutin jälkeen orastavaa migreeniä. Naukkaamme pullosta, sillä emme ole läheskään tarpeeksi vauhdissa tanssimaan.
Illan ensimmäinen tupakka syttyy käytävällä kello 22.25. Aikaisempina vuosina tupakointi on ollut epävirallisesti sallittua, mutta tänä vuonna se on kiellettyä. Jos junan henkilökunta havaitsee tupakoitsijan, lentää sauhuttelija junasta heti ulos. Sen takia ensimmäinen sauhu tuntuu erityisen vaaralliselta. Vaunujen päätyihin kokoontuu pieniä tupakkarinkejä. Olo on kuin yläasteen röökipaikalla.
Yhden vaunun päädyssä istuu poika hiihtokamojensa päällä läppäri sylissä ja valkoiset aurinkolasit päässä. Poloisella on laskentatoimen harjoitustehtävien deadline keskiyöllä, mutta liikkuvassa junassa netti pätkii ja tietokone kaatuilee.
Poika kiroilee epätoivoisesti, kun ohitse änkee 20 hengen porukka. Kaikki ovat matkalla junan perälle, kohti bilevaunua. Joukkueen mankasta soi Poika saunoo, ja ihmiset hoilaavat mukana. Joku painelee ohi mustassa fetissiasussa. Ainakin neljällä tyypillä on GoPro-kamerat.
Matkan trendi on selkeästi kaiken taltiointi. Materaalin katsominen seuraavana aamuna on varmasti tuskallista.
Aurinkolasinen poika saa lopulta tehtävät palautettua. “Ja matka jatkuu”, hän sanoo ja korkkaa oluen. Saamme suostuteltua pojan vaihtamaan yhden kulauksen Vergiä olueen. Se maistuu ihanalta.
Yksi kyskiläisistä tulee kysymään, miten meillä menee. Hän ihmettelee, miksei Vergi maistu.
”Ai teillä ei ole blandiksia? No mennään hakemaan!” hän sanoo ja näyttää määrätietoisesti suuntaa. Puskemme mursujen eli kauppakorkeakoulun fuksien valloittamasta istumavaunusta eteenpäin. Ihmiset ovat muodostaneet rykelmiä penkkien ympärille. Yhden vaunun läpi tunkeminen kestää minuutteja.
Neljä seuraavaa junavaunua on täynnä makuuhyttejä. Hyttikäytävien varrella on täysin oma ekosysteeminsä. Kun istumapaikoilla mursut sekoilevat ja hakkaavat kattoa, hyttikäytävillä meno muistuttaa ruotsinlaivaa. Käytävän kaiteeseen on teipattu stereot, joista soi listahittejä.
”Jos tää juna ei vielä keinu kuin laiva, ette oo juoneet tarpeeksi”, joku heittää.
Toinen poika solkottaa kovaan ääneen musiikin päälle.
”Mä oon parina vuonna halunnut olla Kaamoksen dj, mutta en ole päässyt. Tän playlistin tarkoituksena on kannustaa humalaan.”
Ja niin se tekeekin. Dj-wannaben seurue kittaa kaljaa Mamban Meille vai teille -kappaleen tahtiin.
Heitä kiinnostaa kovasti, keitä me olemme.
”Ai te olette täällä töissä? Kai te voitte myös nauttia matkasta?” sanoo joku.
”Aika kivan duunikeikan saitte!”
Jatkamme matkaa hyttien läpi. Etsimme ihmistä, joka kulkee nimellä Perälä. Hänellä on kuulemma blandiksia. Viiletämme kymmenien eri hyttibileiden ohi, kunnes törmäämme Perälään sattumalta. Löydämme eräästä hytistä Fantaa ja pahvimukit, sekoitamme limun alkoholiin ja kiitämme. Pahvimukin kyljessä lukee VR – Yhteisellä matkalla. Se on meistä kovin hauskaa.
Koko Kaamos-matkaa
leimaa vahva eskapismi. Työelämässä ja koulussa sykkivät
suorittajat pakenevat marraskuun arkea ja ankeutta
yhteisölliseen bilehurmokseen. Juhliminenkin on tosin vahvaa
suorittamista. Junassa saa unohtaa 12 autuaaksi tunniksi, kuka
on ja mistä on tulossa. On vain junan loputtomat käytävät ja
päämääränä mielentila, jossa kaikki on sallittua ja rajat
tehty ylitettäviksi.
Sille on sanontakin. Se kuuluu: ”Ompa paha”. Se tarkoittaa, että Kaamoksella mikään ei oikein hetkauta.
Dokataan neljä päivää putkeen? Ompa paha.
Poltetaan hiihtomökin ruokapöytä? Ompa paha.
Paskotaan juna matkalla pohjoiseen? Ompa paha.
Kaamos antaa kaiken anteeksi.
Kello lähenee yhtä, kun pysähdymme Tampereella.
”PIZZAA!!”
Musiikki vaimenee ja junan perälle muodostuu jono. Kyskiläiset ovat järjestäneet paikalle kaksisataa pizzaa, jotka on voinut tilata etukäteen. Ihmiset hakevat ne pientä keltaista kuponkia vastaan. Kupongit on jaettu kaikille jo Helsingissä.
Ruokajakelu on organisoitu niin tehokkaasti, että unohdamme hetkeksi vuotavat pahvimukimme ja ihailemme järjestelyn logistista neroutta. Harmittelemme ääneen, ettemme tajunneet tilata omia pizzoja.
”Salaisuus on siinä, että osa porukasta unohtaa kuitenkin hakea pizzalaatikkonsa”, joku vinkkaa.
Mursuvaunussa on yhtäkkiä hiljaista, kun kaikki keskittyvät ahmimaan sisuksiinsa hiilarilohtua. Yhdellä pojalla on omat eväät mukana. Hän syö
Tupperware-astiasta pastaa ja kanaa, koska kuulemma viime vuonna pizza ei pitänyt nälkää poissa.
Bilevaunukin on hiljentynyt ruokailun ajaksi. Vaunun tunnelma muistuttaa luokkaretkien evästaukoa. Opiskelijat istuvat lattialla ja mussuttavat pizzaa kuin apinat. Välikuolema enteilee uutta nousua.
Ja se tapahtuu hetkessä.
Dj alkaa soittaa edellisten kesien hittejä, kuten Daft Punkia ja Karri Koiraa. Tunnelma tanssilattialla on niin tiivis, että siellä tutustuu väkisin uusiin ihmisiin. Joillakuilla näkyy pussiviinistä ja ilmastointiteipistä askarreltuja laukkuja. Siitä kelpaa litkiä illan mittaan.
”Milloin muulloin saa vuokrata junan ja bilettää siellä? Ei kukaan vuokraa yksin junaa. Tämä on yhteisöllinen juttu.“
Railakkaan yhteisöllisyyden tuntee, ja se saa ihmiset tulemaan reissulle takaisin vuosi toisensa jälkeen.
”Kerran yksi tyyppi oli hakenut Kaamoksen takia vapaata kielten kursseilta, joissa siis oli läsnäolopakot. Sitten jossain laskettelukeskuksessa oli käynnissä lakko, ja se tyyppi joutui televisiohaastatteluun ihan hirveässä kännissä, kun kamerat tuli paikalle. Sitä nolotti aika paljon seuraavalla tunnilla.”
Tänä vuonna yksi juhlijoista on lentänyt Ranskasta asti Kaamosta varten. Myös Tallinnassa opiskelevilla kauppatietelijöillä on oma delegaationsa retkellä.
Todellinen kyskiläinen taas lunastaa paikkansa vasta silloin, kun on kokenut viisi Kaamosta. Mutta se taitaa olla monella olla jo maksimi.
”Nukun Kaamoksella keskimäärin kaksi-kolme tuntia yössä. Riippuu onko joku löytänyt viereen vai ei”, yksi kuudennetta kertaa mukana oleva juhlija nauraa.
Junan lattia alkaa keinua allamme. Tungemme päämme ulos junan ikkunasta. Kylmä ilma iskeytyy vasten kasvoja. Se tuntuu vapaudelta.
Kun kello lähestyy kolmea,
käytävät tyhjenevät ja hyttien ovet sulkeutuvat.
Istumavaunussa mursut painavat yksi kerrallaan päänsä
istuintaan vasten ja simahtavat. Käytävillä näkee yhä enemmän
pariskuntia, jotka kävelevät käsi kädessä päättäväisen
näköisinä kohti makuuvaunuja. Lattia on täynnä liiskaantunutta
pizzaa ja nuuskapusseja.
Taitaa olla aikamme poistua. Hyppäämme Seinäjoen kohdalla pois Kaamosjunasta ja kuljemme loput matkasta tavallisessa istumavaunussa.
Desibeliero on merkittävä. Ihmiset istuvat hiljaa ja torkkuvat. Yksi nainen nukkuu suu auki, ja vaunun perältä kuuluu kuorsausta.
Takana olevassa vaunussa jotkut jaksavat juhlia koko yön.
Aamulla saavumme Rovaniemelle. Junasta kuoriutuu ulos eilisen bilettäjiä hiljaisen ja nöyrän näköisinä. Heillä on päällään lasketteluvaatteet, ja krapulan haistaa kauas. Yhdellä käytävällä kädestä käteen kiertää minttupullo, joka on monelle yhtä kuin hampaidenpesu.
Kävelemme junan läpi. Hien, viinan ja pizzan löyhkä leijuu kaikkialla ilmassa. Suurin osa hyttien ovista on auki, ja punkat ammottavat tyhjyyttään lakanat repsottaen. Muutamat vasta heräilevät, osa sylikkäin, osa lattialta. Joidenkin kasvoista näkee, että he eivät ole koskaan menneetkään nukkumaan.
Keskellä erästä hyttikäytävää yksi pojista kiroaa kovaan ääneen sitä, miksi tuli mukaan.
”Eih… Miks me tehtiin tää? Miks mä tulin tänne?” Perään seuraa hysteeristä naurua. Pojalla on kädessään omenasiideri.
Viimeisen junavaunun päässä odottaa antikliimaksi. Värivalot, diskojytke ja pizzalaatikot ovat poissa. Joku on ehtinyt jo tyhjentää bilevaunun. Kelmeä kattovalo valaisee lattialla lilluvia olutläiskiä ja täyteen ahdettuja jätesäkkejä. Tuijotamme näkyä ja käännymme kannoillamme juuri, kun VR:n henkilökunta astuu junaan.
”Kuka täällä on vastuussa noista jenkkavehkeistä? Ne pitäis saada pois tuolta vaunusta. Me mennään varikolle”, keltaliivinen mies sanoo.
Osoitamme hänelle ulkona seisovia vihreätakkisia kyskiläisiä. Samaan aikaan siivoojat ryhtyvät noukkimaan roskia junavaunun lattialta kumihanskat kädessä ilmeenkään värähtämättä.
Parisataa ihmistä alkaa valua kohti busseja. Laskettelukamoja raahataan vaivalloisesti lumen peittämää laituria pitkin.
”Ette kai te ole jo nyt lähdössä?” joku kysyy.
”Ootte nähneet tyyliin neljäsosan reissusta. Tää oli vasta matka perille.”
KUVITUS: KARRI ESALA