C/O


Teksti · words

Kuvat: Saana Rossi

Otaniemessä lukitsemattomien solujen sohvilla nukkuu ihmisiä vailla vakituista osoitetta. Miten opiskelija joutuu Suomessa siihen tilanteeseen? Miltä eläminen toisten ehdoilla tuntuu?

”Kaikki tietää sen meiningin – ensin muutetaan viideksi vuodeksi ylioppilaskunnan kämppään, sitten pariksi vuodeksi HOASille. Se on sellanen automaatio, enkä tiennyt ketään, joka ei olisi saanut jotain kämppää asumisajan päätyttyä.

Se oli 2012 syksyllä kun mun asumisaika loppu, juuri Jämeräntaival 6 remontin päättymisen jälkeen. Olisin voinut muuttaa kuukaudeksi takaisin Joutomiehille, missä asuin ennen remppaa, mutta ajattelin, että turha vaiva. Olin hakenut asuntoa HOASilta, mutta mitään ei kuulunut.

Kun jäin asunnottomaksi, olin yötä pääasiassa Joutomiehillä. Soluyhteisö oli onni. Jos Joutomiehiä ei olisi ollut, olisin joutunut porukoille. Se olisi laittanut opinnot vielä pahemmin jäihin. Joskus, kun tuli liikaa meteliä, nukuin Mökän kerhohuoneella. Kun sielläkin oli menoa ja meininkiä, siirryin kerhotilaan Jämeräntaival 11:een, ja muutaman yön nukuin jopa Kylän olohuoneella. Ei ollut muuta vaihtoehtoa. En ollut töissä, eikä opintotukea ollut enää jäljellä. Aika hyvin kädestä suuhun siinä piti elää.

”Omaan rauhaan ei päässyt milloinkaan. Siihen tottuu ajan myötä. Tai turtuu.”

Huoneellinen tavaraa oli ripoteltu sinne tänne. Vanhemmilla oli jotakin, televisio oli lainassa kaverilla ja kaiuttimet toisella. Sänky oli palasina yhden parvekkeella. Ainoa mitä mulla oli, oli hygienia- ja peseytymistarvikkeet, vaihtovaatteet ja kannettava tietokone. Omia tavaroita kaipasi välillä. Että sais päättää, mitä niillä tekee.

Omaan rauhaan ei päässyt milloinkaan. Siihen tottuu ajan myötä. Tai turtuu. Kun ensimmäinen asukas herää, täytyy itse herätä, ja kun viimeinen menee nukkumaan, voi itsekin nukahtaa. Muut asukkaat onneksi suhtautuivat muhun ihan hyvin. Siivoilin ja yritin pitää paikkoja kunnossa. Tavarat oli jossakin nurkassa läjässä. Silloin kun asutaan toisten nurkissa, asutaan toisten ehdoilla. Kyllä se opettaa olemaan ihmisiksi. Täytyy aina jättää paikat vähän siistimmäksi kuin ne oli kun tuli, ettei jengi kyllästy.

Pahinta oli, kun sain tammikuussa influenssan, enkä päässyt sohvalta ylös. Kaverit kuitenkin auttoivat tuomalla buranaa ja mandariineja. Onneksi oli niin hyvät verkostot, ettei mitään traumoja jäänyt. Ei ollut missään vaiheessa hengen hätää, kun kaverit auttoivat, ja sain isän auton käyttöön niin pääsin liikkumaan.

Lopulta, yhdeksän kuukauden asunnottomuuden jälkeen, saatiin kämppä parin kaverin kanssa HOASilta. Siinäkin tuli kuitenkin nopeasti erimielisyyksiä vuokranantajan kanssa. Yhden kaverin opinnot eivät olleet edistyneet vuosiin, ja HOAS päätti kolmen kuukauden asumisen jälkeen häätää meidät kaikki. Riitautimme häätöprosessin, sillä sitä ei ollut tehty normaalien käytäntöjen mukaan. Opintopisteet tarkastettiin heti, kun kaveri tuli takaisin kirjoille, eikä niitä tietenkään saman tien ollut tullut kasoittain. Lopulta reilun vuoden kestäneen prosessin jälkeen muutimme sovittelutilaisuuden seurauksena pois. HOAS on sittemmin muuttanut sääntöjään niin, ettei kaikkien tarvitse muuttaa pois, jos yksi valmistuu tai muuten asumisoikeus päättyy.

Arman Pohjantähden alla -jaksosta tuli ihan jäätävät sympatiat. Kun miettii niitä ihmisiä, jotka joutuu tuolla oikeassa maailmassa taistelemaan, että onkohan joku rapun ovi jäänyt vahingossa auki vai onko pakko olla ulkona. Vuosi sitten kävin eräässä lähistöllä sijaitsevassa pizzeriassa syömässä, ja siellä kaksi miestä, joilla ei ollut varaa pizzaan, piti lämmintä. Omistajat vahti niitä koko ajan, ja oli valmiina heittämään ulos jos mitään tekisi. Ostin niille molemmille pizzat, ja niiden ilmeet oli aika priceless.

Nyt olen töissä, ja nykyisessä, yksityiseltä vuokratussa asunnossani vuokrasopimus on voimassa toistaiseksi. Se on tosi iso asia.

Joutomiehillä hengaan vieläkin aika paljon. Mua ja muutamaa muuta solussa edelleen paljon aikaa viettävää tyyppiä kutsutaan leikkisästi soluhomeeksi.”

Juhani Heinonen, Sähkötekniikan diplomi-insinööri