Perjantaiaamu Kalliossa, kello puoli 12. Puuhun on isketty lääkeruisku, johon olen törmätä kumartuessani lukitsemaan pyörää. Valokuvaaja pelastaa otsani osumalta viime hetkellä.
Olen saapunut Hurstin ruokajakeluun Helsinginkadulle.
Ennen jonoon asettumista kaksi hälytysajossa olevaa ambulanssia on ehtinyt ajaa ohitsemme. Valokuvaaja on saanut kuulla kunniansa kaulassa roikkuvasta kamerasta.
Hurstin valinnan jonossa vuoroaan odottelee kuitenkin tavallisen näköisiä ihmisiä, nuoria ja vanhoja. Moneen heistä voisi vaatteiden perusteella törmätä myös Stockmannilla.
Takimmaisena seisoo nuoripari pienen lapsen kanssa. Anton on musiikkituottaja, Susanna opiskelee kätilöksi. He eivät halua esiintyä jutussa omilla naamoillaan, koska se ei tunnu luontevalta.
Pariskunta osti vuonna 2011 omakotitalon, josta paljastui paha homevaurio. Epäonninen kauppa vietiin oikeuteen. Käräjäoikeus ja hovioikeus olivat tuomioissaan eri mieltä. Lopulta pariskunta hävisi jutun ja sai 70 000 euron oikeudenkäyntikulut maksettavakseen.
Ruokajakeluun oli tultava ensimmäistä kertaa puoli vuotta sitten.
”Emme me päättäneet alkaa käydä täällä. Meidän oli pakko. Ensimmäinen kerta ei ollut nöyryyttävä, vaan nöyristävä kokemus. Sisään astuessa tuli itku, että olemmeko tosiaan täällä”, Anton kertoo.
Toimeentulotuella elävä perhe on riippuvainen Hurstin ruoka-avusta. Sama tilanne on noin 20 000 muullakin suomalaisella, jotka käyvät ruokajakelussa viikoittain. Vaikka kenenkään tiliotteita ei leipäjonossa kytätä, suurin osa elää köyhyysrajan alapuolella.
Köyhyysrajaksi kutsutaan tulotasoa, joka on pienempi kuin 60 prosenttia maan mediaanitulosta eli keskimmäisen palkansaajan tulosta vuodessa. Tällä hetkellä köyhyysraja alittuu alle 1170 euron kuukausituloilla.
Pitkään jatkuvasta köyhyydestä kärsii Suomessa 100 000 ihmistä. Väliaikaisessa, esimerkiksi opiskeluun tai työttömyyysjaksoon liittyvässä köyhyydessä elää 800 000. Tilastojen mukaan joka kuudes suomalainen on vähäosainen.
Hurstin ruokajakelutilaisuudet
ovat kaikille avoimia. Papereita ei kysytä, eikä
merkkivaatteiden kantajaa käännytetä pois. Vähäosaisuus ei näy
päällepäin.
Ruoka-avustuksia jaetaan Kalliossa kaksi kertaa viikossa, keskiviikkoisin ja perjantaisin. Nykyään toimintaa johtaa Heikki Hursti, sosiaalineuvos Veikko Hurstin poika. Veikko ja Lahja Hurstin Laupeudentyö ry on auttanut vähävaraisia helsinkiläisiä 1960-luvulta lähtien.
”Ikinä ei voi tietää, mitä ihmisten taustalla on. Jos on humalassa, niin sisälle ei päästetä. Mutta ruokakassi annetaan silti mukaan”, Heikin tytär Sini Hursti kertoo.
Anton ja Susanna etenevät ripeästi muiden mukana kohti Hurstin valinnan ovea. Jono liikkuu niin nopeasti, että sen perässä on vaikea pysyä.
”No niin, alkakaas mennä sisään siitä”, patistaa nainen ovella.
Vapaaehtoisilla työntekijöillä on keltaiset huomioliivit ja ystävällinen katse. He pitävät huolen siitä, ettei kukaan jää tukkimaan linjastoa ja että jokainen saa saman verran elintarvikkeita mukaansa.
Päärynöitä saa ottaa kolme, kananmunia neljä. Leipää ja uunimakkaraa saa paketin kumpaakin.
”Hienosti täällä on kaikkea ollut, kerran oli kalaa ja suklaatakin”, Susanna sanoo.
Tunnelma sisällä salissa muistuttaa mukavaa kyläkauppaa. Pöydät on aseteltu yhdeksi pötköksi. Niiden ohi lipuessa keltaliivit ojentelevat ruokatarpeita. Kukaan ei rettelöi tai haasta riitaa. Hommat hoidetaan rauhallisesti, sanotaan kiitos ja ole hyvä.
Heikki Hursti ilmestyy takahuoneesta ja tulee tervehtimään. Anneliksi itsensä esittelevä vapaaehtoinen tarjoaa X-tra-uunimakkarapakettia. Kananmunista vastuussa oleva Veli-Veikko kertoo, että Hursti saa ruokalahjoituksensa helsinkiläisistä K-kaupoista ja S-marketeista.
”Molemmat ketjut ovat mukana. Ja sitten on pienempiä paikkoja, niin kuin yksi yksityinen kanala ja leipomo”, Sini Hursti jatkaa.
Heikin pikkuveli Pikkis noutaa ruokatavarat lahjoittajakaupoista jakeluaamuisin ennen yhdeksää. Hän ajaa ensin Vuosaareen, sitten Itäkeskukseen ja lopuksi Torpparinmäen kautta Vallilaan.
Vaikka ruuat tulevat jakeluun ylijäämälahjoituksina, ne ovat edelleen tuoreita ja syömäkelpoisia. Tomaatit ja kurkut ovat moitteettoman näköisiä, samoin hedelmät. Leivät ovat suorastaan priimalaatua. On luomurieskaa ja pehmeitä porkkanasämpylöitä.
Pari vuotta sitten opiskelijoille järjestettiin vielä oma ruokajakelu kerran
viikossa, mutta nykyään se on kaikille yhteinen.
Opiskelijoiden jakeluun oli vaikeampi saada vapaaehtoisia
työntekijöitä, ja siksi se lopetettiin.
Kävijöitä olisi kyllä riittänyt. Monelle ruokajakelussa käynti on ainoa keino jatkaa opiskelua tilanteessa, jossa rahat ovat tiukilla.
”Jakeluun tulevat opiskelijat ovat sellaisia, joilla ei ole vanhempia auttamassa tai jotka eivät löydä töitä. Opiskelijoiden omassa leipäjonossa kävi jakajia seitsemästä eri koulusta. Siellä oli jakelijoita myös Aalto-yliopiston kristillisestä opiskelijayhdistyksestä”, Heikki Hursti kertoo.
Ruokajakelujonossa on tänäänkin muutamia opiskelijoita. Lauri, 20, ja Jere, 21, suostuvat jututettaviksi ulkosalla, mutta hekään eivät halua kuviin. Lähes kukaan ruokajakelun kävijöistä ei halua tulla tunnistetuksi.
Lauri lukee prosessiteollisuuden perustutkintoa ammattikoulussa. Jere on käynyt kääntymässä raksakoulussa.
”Olin siellä päivän. Kaveri kääntyi takaisin himaan jo matkalla.”
Rahaa on käytössä sen verran kuin sosiaalivirastosta saa: noin korkeakouluopiskelijan opintotuen verran, 480 euroa kuussa.
”Se ei aina riitä ruokaan. Siksi olen täällä.”
Suomea vieraana kielenä opiskeleva Iana muutti puolestaan Suomeen Petroskoista vuosi sitten ja on käynyt leipäjonossa siitä asti.
”Naapurini kertoi tästä. Tämä on hyvä paikka”, Iana sanoo ja katsoo rattaissa päiväunia nukkuvaa pientä poikaansa.
Iana opiskelee suomea, koska haluaa oppia kielen kunnolla. Hyvin se jo sujuukin.
”Haluaisin opiskella Aalto-yliopistossa. Ajattelin hakea lukemaan web designia sitten kun David menee päiväkotiin.”
Kaikki ruokajonossa kävijät eivät asu Kallion kulmilla, vaan moni tulee kauempaakin: Malminkartanosta, Kannelmäestä tai Itä-Helsingistä. Osalla on juuret vielä kauempana.
Ulkona taukoa jakelusta pitää Gazassa syntynyt Kamal. Hän on työskennellyt Hurstin järjestön palveluksessa vuoden verran ruokajakelijana. Hänkin puhuu sujuvaa suomea.
”Tykkään auttaa ihmisiä. Paljon saa kiitosta. Kaikki 4000 jotka täällä viikoittain käyvät ovat kavereitani. Miksi eivät olisi?”
Kaksi kavereista pitää Kamalille seuraa. Kolmikko vaihtaa kuulumisia arabiaksi. Palestiinalaisella, irakilaisella ja syyrialaisella miehellä on Helsingin Kalliossakin yhteinen kieli.
Hurstien järjestö on kristillinen, mutta se ei edellytä sidosryhmiltään tai
kävijöiltään hengellisyyttä.
”Me kannustamme lähimmäisenvastuuseen, siihen, että autetaan toinen toisiamme. Silloin näkee kiitollisia silmiä ja kuulee kiitollisia sanoja. Niin kuin täälläkin”, Heikki Hursti kertoo.
”Ihmisestä voi koska tahansa tulla vähävarainen. Voi tulla sairastuminen tai työpaikan menetys eteen. Suomessa auttamisjärjestelmä toimii, mutta Kelan apu on puoli vuotta jäljessä.”
Aiemmin ovella ihmisiä sisään patistellut nainen tulee näyttämään laskuria: 1598 kävijää, vaikka aikaa on vielä jäljellä pari tuntia.
”Meillä on päivässä 2000–3000 kävijää. Puoli kymmeneltä aloitetaan ja kahdelta lopetellaan.”
On aika sulkea Hurstin valinnan ovi ja lähteä kotiin. Lähtiessä keltaliivinen Tuula tulee vielä juttelemaan. Hän kertoo, että poika opiskelee Otaniemessä tietotekniikkaa. Olen vastaanottavaisella tuulella ja annan Tuulan kertoa, kuinka uskoon voi tulla Jeesusta kutsumalla.
Tuula haluaa välttämättä tarjota matkaevääksi jo lähes tyhjistä jakelukoreista kaurajuomaa, leipää ja kurkun.
KUVAT MARTINA BABIšOVÁ