Jukka-Pekka Heikkilän normipäivä voi näyttää tällaiselta:
Herätyskello soi kuudelta yksiön kokoisessa asuntolahuoneessa Pohjois-Korean pääkaupungissa Pyongyangissa sijaitsevan University of Science and Technologyn suljetulla kampuksella. Talvet ovat ”kylmiä kuin piru”, ja hanaveden juomista pitää välttää. Montaa muutakin asiaa pitää varoa, eikä rutiineista tai kampusalueelta voi poiketa omille reiteille.
Heikkilä siirtyy toimiston kautta luokkahuoneeseen mukanaan läppäri ja oma videoprojektori, koska luokkahuoneessa ei ole kiinteää tekniikkaa. Hänen on määrä luennoida äärettömän innostuneille pohjoiskorealaisnuorille täsmälleen samoja asioita yrittäjyydestä, joita opetetaan parhaillaan myös Aalto-yliopiston Kauppakorkeakoulun kursseilla: ideointia, luovuutta, startup-pöhinää, muutosjohtamista.
Kurssit sopivat Pohjois-Koreaan hyvin, koska ne eivät ole sidottuja politiikkaan. Heikkilä taas sopii PohjoisKorealle hyvin, koska hän on neutraalista, eurooppalaisesta Suomesta, jossa on voimakas valtiovalta ja joka ei kuulu Natoon.
Siltä varalta, että sähköt ovat poikki, eikä projektoria voi käyttää, Heikkilällä on valmisteltuna suunnitelma B, kuten pikku visailu tai ryhmätyö. Jälkimmäisiä ei tosin kannata määrätä liian usein, koska pukuun, kravattiin ja valtion pinssiin sonnustautuneet opiskelijat saattavat syventyä projektiin niin että hylkäävät pariksi päiväksi yöunensa. He ottavat opiskelun hyvin tosissaan.
Heikkilä on aina hyvin tarkkana siitä, mitä hän sanoo.
Joskus opiskelijat voivat intoutua puhumaan aiheen
vierestä, esimerkiksi rakkaudesta. Silloin he
kuulevat mielellään, miten Suomessa etsitään
kumppania,
ja haluavat nähdä Heikkilän perhekuvia. Jos
lähestytään kiellettyjä aiheita, kuten politiikkaa,
Heikkilä ohjaa opiskelijat takaisin turvallisille
vesille.
”Ei se mitään helppoa ole, vaan hyvin vaativaa työtä. Pitää olla tarkkana, ja pitää olla kokenut, koska kaikkea voi sattua ja tapahtua”, Heikkilä sanoo teekuppinsa äärellä Helsingin yliopiston Gaudeamus-kahvilassa, joka on hänestä mukava paikka.
Aallon yrittäjyyden tutkijatohtori on vielä pari viikkoa Suomessa tekemässä tutkimustaan ja opettamassa kauppislaisia, ennen kuin hän lentää seuraavan kerran maailman suljetuimpaan maahan. Hän on opettanut Pyongyangissa nyt viitenä vuonna, ja professuuri jatkuu niin pitkään kuin töitä riittää. Opetusvierailut kestävät yleensä muutamasta viikosta pariin kuukauteen.
Heikkilä on osa valtavaa ilmiötä nimeltä suomalainen koulutusvienti. Ilmiötä, jonka edistäminen on yksi Sipilän hallituksen kärkihankkeista ja jonka toivotaan paikkaavan aukkoja Suomen viennissä ja yliopistojen budjeteissa.
Koulutusvienti on Suomessa sekä varsin epämääräinen käsite että järjestelmä. Opetus- ja koulutusministeriö määrittelee sanan näin:
”Koulutusvienniksi voidaan lukea kaikki koulutukseen, koulutusjärjestelmään tai osaamisen siirtoon pohjautuva liiketoiminta, josta muotoillusta tuotteesta tai palvelusta ulkomainen taho maksaa.”
Esimerkiksi Heikkilä kuitenkin laskee koulutusvientiin myös sellaisen työn, josta kukaan ei maksa. Laajan määritelmän mukaan koulutusvienti voi olla esimerkiksi seuraavia asioita:
Suomalainen tutkinto-opiskelija lähettää sähköpostin Haitin yliopistolle ja pyytää luvan tulla omakustanteisesti opettamaan terveydenhuoltoa ja rakentamaan kaivon.
Rovio pyörittää spinoff-yrityksenä Fun Academya, joka tarjoaa ”hauskaa oppimista” päiväkoti-ikäisille.
Suomalainen kyberhyökkäysyhtiö Silverskin Information Security Oy avaa Etelä-Afrikkaan kyberturvallisuusakatemian yhdessä maan hallituksen kanssa ja kouluttaa siellä tuhansia kamppailemaan kyberrikollisuutta vastaan.
Aalto-yliopisto perustaa yhdessä shanghailaisen Tongji-yliopiston kanssa Kiinaan uuden muotoilun ja innovaatiotoiminnan instituutin, jonka opetus pohjautuu Aallon opetusmateriaaleihin ja jonka opetuksesta Aalto tuottaa noin kolmasosan.
Kansainvälisen liittouman suomalaissotilaat opettavat Irakissa kurdisotilaita taistelemaan Isisiä vastaan.
Wärtsilä vie ulkomaille moottorin ja myy sen kylkeen opetuspalveluita, joista ropisee paljon enemmän tuloja kuin itse moottorista.
Heikkilän matkat ja olemisen Pohjois-Koreassa rahoittavat tilanteesta ja vuodesta riippuen eri säätiöt ja akateemiset instituutiot.
”Pohjois-Koreasta kukaan ei saa rahaa. Työlläni ei ole mitään tekemistä bisneksen kanssa. Tämä on mielten avaamista ja ennen kaikkea tiedediplomatiaa.”
Juuri tämän vuoksi Heikkilän työ Pohjois-Koreassa nähdään suotuisana: sillä ei ole mitään tekemistä investointien kanssa, eikä rahaa liiku.
Jotta hallituksen tavoitteet toteutuisivat, rahan kuitenkin pitäisi liikkua, nopeasti ja vuolaina virtoina. Tavoite on, että koulutusviennin volyymi nousisi vuoteen 2018 mennessä melkein kolmanneksella 350 miljoonaan euroon.
Juuri tähän tavoitteeseen liittyy esimerkiksi se, että ensi lukuvuodesta alkaen yliopistojen on pakko periä lukukausimaksuja EU- ja ETA-alueen ulkopuolelta tulevilta vieraskielisten ohjelmien tutkinto-opiskelijoilta. Ideana – kritisoituna sellaisena – on, että lukukausimaksujen avulla yliopistot voivat kehittää englanninkielisiä tutkinto-ohjelmiaan – siis vientituotteitaan.
Vaikka ulkomaalaisten opiskelijoiden
määrä todennäköisesti ensin romahtaa,
lopullisena tavoitteena
on kasvattaa heidän määräänsä Suomessa
huomattavasti tuottamalla entistä
laadukkaampia englanninkielisiä
tutkinto- ohjelmia. Ulkomaalaiset
halutaan myös houkutella jäämään
Suomeen. Tämä palvelee hallituksen
tavoitetta: Lukukausimaksut
kasvattavat koulutusviennin
arvoa, vaikka itse opetus tapahtuisi
Suomessa. Myös opetukseen runnova
digitalisaatio liittyy koulutusviennin
tavoitteisiin. Digituotteet myyvät
markkinoilla.
Lakimuutos lukukausimaksuista oli hallituksen ensimmäinen askel koulutusviennin lakisääteisten esteiden purussa. Jos kärkihanke onnistuu, vuoteen 2019 mennessä kaikki viennin esteet on purettu jokaiselta koulutustasolta, ja sekä suomalaista peruskoulua, lukiota että ammattikoulua voi kaupata ulkomaille.
Toinen kysymys on, halutaanko niitä ostaa.
Koulutusviennin ydinongelma
on
siinä, että suomalaiset
osaavat kouluttaa, mutta eivät
kaupata koulutustaan.
”Olen itsekin äärettömän huono
myymään mitään, vaikka
asiantuntijana ymmärränkin,
mitä voisin myydä”, Heikkilä
sanoo kiteyttäen koko alan
haasteen.
Koulutusvienti on hyvin kilpailtu markkina, jolla Suomi on toistaiseksi melko mitätön toimija. Opetuksen kaupallistaminen on ollut pitkään vieras ajatus maassa, jossa ilmainen koulutus on yhteiskunnan kulmakivi ja ylpeydenaihe.
Vaikka suomalaiset uskovat mielellään koulujärjestelmänsä ylivertaisuuteen, myyntiä ei synny vain kertomalla, että meillä on tämä tasa-arvoinen koulutusjärjestelmä ja laskevahko PISA-menestys.
Pitäisi osata tuotteistaa. Tätä toistelee hallituskin, mutta silti on vähän epäselvää, kenen pitäisi tuotteistaa ja mitä. Verrattuna alan huippumaihin, kuten Yhdysvaltoihin ja Saksaan, Suomen kansallinen koulutusvientistrategia on yhä varsin hajanainen.
Viime vuosina vastuu koulutusvientialan edistämisestä on ollut Finpron Education Export Finland – vientihankkeella. Finpron heikko maine ulottuu kuitenkin myös koulutusviennin alalle, eikä hanke ole täyttänyt odotuksia. OKM kertoi AINOlle marraskuussa, että Finpro ja TEKES on päätetty yhdistää uudeksi organisaatioksi, jonka tarkoitus on palvella entistä paremmin vientisektorin kasvua ja yritysten tarpeita. Nähtäväksi jää, syntyykö yhteistyöstä jonkinlainen alan uusi instituutio, Suomen koulutusvienti Oy.
Ainakin Heikkilä peräänkuuluttaa tällaista uutta tahoa, joka yhdistäisi yritykset, korkeakoulut ja julkisen sektorin.
”Jollain instituutiolla pitää olla poliittinen kuva siitä, mitä täällä osataan ja mitä kaikkea on tarjolla. Niistä voitaisiin sitten tehdä paketteja, joita myytäisiin ja vietäisiin tiettyihin paikkoihin. Tehtäisiin koulutusviennin Roll’s Royce, josta saa eri versioita. Pitkiä kursseja, kokonaisia tutkintoja tai sitten vaikka viikon tapahtumia.”
Tuotteistaminen vaatisi myös nykyistä järeämpää rahoitusta. Vaikka koulutusvientialan yrityksissä on valtava kasvupotentiaali, investoijat eivät vielä oikein löydä niitä, ja rahoitusinstrumentteja pitäisi kehittää. Eräs OKM:n suunnittelema lähitulevaisuuden korjausliike on Slushin kanssa järjestettävä koulutusvientialan sijoittajatapaaminen.
Maksava asiakas ulkomailla voi olla esimerkiksi yksittäinen henkilö, yritys, säätiö, hyväntekijä, kansainvälinen rahoituslaitos tai jopa yksittäisen valtion valtionvarainministeriö, joka hankkii koulutusta oman maan kansalaisilleen kansainvälisesti. Maksajia kyllä riittää, kunhan on tarjota laadukas palvelu juuri kohdemaan tarpeisiin.
Tässä on koukku: juuri kohdemaan tarpeisiin.
Koulutusviennin onnistumisen ytimessä on lokalisointi. Vaikka suomalainen koulu olisi kuinka loistava, se ei ole loistava, jos se viedään sellaisenaan toisenlaiseen kulttuuriin ja poliittiseen ympäristöön. Ei sitä myöskään osteta sellaisenaan. Maailmalla pitää verkostoitua ja kartoittaa asiakkaan tarpeita pitkäjänteisesti, jotta pikkuhiljaa voitetaan maksajan arvostus ja luottamus.
Heikkilän tapauksessa lokalisointi näkyy esimerkiksi siinä, miten hän aloittaa luennon. Suomessa hän saattaa ensimmäisenä läväyttää esiin dian, jolla hän arvostelee esimerkiksi suomalaista johtamista tai ideointikulttuuria. Pohjois-Koreassa ei kannata lähteä liikkeelle kritiikillä.
”Täällä kritiikki toimii, kun asiat ovat niin hyvin, että voi surutta aloittaa vähän rankemmalla kulmalla. Siellä pitää lähteä liikkeelle rakentavammin, rakentaa juttu toivon kipinöiden varaan.”
Tällä hetkellä Heikkilä pohtii, minne muualle maailmassa hän voisi viedä samankaltaisia kurssisisältöjä. Tiedediplomatia voi olla siinä mielessä myös kaupallisesti kiinnostavaa, että kehitysmaat ovat hyviä piloitointikohteita. Jos koulutus toimii Pohjois-Koreassa, se toimii missä vain.
”Itä-Eurooppaa voisin exploorata enemmänkin. Siellä on ihan hyvän oloisia talouksia, jotka ovat käyneet läpi ison muutoksen, vaikka onkin paljon korruptiota ja muuta ongelmaa. Siellä kauppatieteellinen koulutus oikein vietynä voisi tuoda todella hyviä tuloksia.”
Tällekin vapaaehtoistyölle pitäisi hankkia jostain rahoitus.
”Miksei meillä ole isona kehitystyön muotona koulutusvientiä? Sillä estyisi sekin, että käy niin kuin MOT:in esittämässä surullisen kuuluisassa Sambia-casessa”, Heikkilä kysyy.
Hän viittaa Ylen lokakuussa esittämään dokumenttiin, joka paljasti, miten Sambian maatalousjärjestön toimitusjohtaja käytti Suomen maksamaa kehitysapua kuin omaa rahaansa miljoonien arvosta. Vielä 2000-luvulle asti iso osa kehitysavusta olikin juuri koulutusvientiä.
Heikkilä toivoisi myös yliopistoihin lisää opettajien, opiskelijoiden ja eri instituutioiden välisiä ruohonjuuritason koulutusvientihankkeita. Sellaisia, kuin Aalto-yliopiston ja Demos Helsingin kanssa toteuttu Koulu on Fire, jossa Heikkilä oli mukana. Vapaaehtoiset rakensivat oman vertaisoppimiseen perustuvan koulun Nevadaan maailmankuuluille Burning Man -festareille, joiden fyysiset puitteet poltetaan maan tasalle tapahtuman lopuksi.
“Kouluhanke elää vahvasti Burning Man pilotin jälkeen. Tuorein vetäjä on Kirkon ulkomaanapu, jonka kanssa konseptia viedään seuraavaksi Nepaliin. Burning Maniin puolestaan on tiedossa avaruuspainoitteinen hanke vuodelle 2017”, Heikkilä kertoo.
Heikkilä päätyi itse Pyongyangiin, kun hän teki väitöskirjaa Pekingissä, kyllästyi Kiinaan ja tiedusteli PohjoisKoreasta mahdollisuutta tulla luennoimaan sinne vapaaehtoisena.
”Koulutusviennin aloitus ei ole isojen hommaa. Melkein kenellä tahansa suomalaisella yliopisto-opiskelijalla on loistavat mahdollisuudet päästä opettamaan ulkomaille, ainakin tohtoriopintojen tasolla. Sen kun ottaa yhteyttä ja kysyy. Suomalaiset ovat kovassa huudossa.”
Myös hallitus kaipaa opiskelijoita hommiin Suomen puolesta. Eräs sen tavoitteista on saada opiskelijat tekemään lisää lopputöitä koulutusviennistä, jotta markkinointikäyttöön saataisiin uusia referenssejä. Korkeakoulutuksessa ollaan pilotoimassa myös uutta 30 opintopisteen koulutusviennin erikoistumisohjelmaa.
Jos ala saataisiin vetämään kunnolla, koulutusvienti voisi luoda Suomeen lisää työpaikkoja, tuoda korkeakouluille lisää rahoitusta ja avata suomalaisille opiskelijoille entistä laajemmat verkostot ulkomaille.
Heikkilän mielestä on suorastaan huvittavan absurdi huoli, että yliopistojen koulutusvientihankkeet olisivat pois opiskelijoilta kotimaassa, kun henkilökunta hajauttaa huomionsa eri maihin. Hän uskoo, että kun tutkija käy maailmalla oppimassa uutta, se heijastuu parempana opetuksena Suomessa.
”Näen luokkahuoneen eri silmin kuin ennen. Näen, missä moodissa opiskelijat ovat ja kiinnostaako aihe heitä. Jos ei, osaan improvisoida ja muuttaa lennosta opetusta. Suomalaisessa yhteiskunnassa asiat menevät yleensä aina suunnitellusti, ja se laittaa opettajatkin tietynlaiseen moodiin. Pohjois-Koreassa reagointikykyni muutokseen on parantunut.”
Senkin Heikkilä on oppinut, että opetus on tehokkainta, kun hän pyrkii olemaan auktoriteetin sijasta fasilitaattori, joka kanavoi tietoa ja antaa opiskelijoiden etsiä ratkaisuja itse. Pohjoiskorealaiset tosin ovat joskus ymmällään siitä, miten suhtautua leippoisaan suomalaiseen, jonka kaulassa ei ole luokassakaan kravattia.
”Kerran sanoin luokassa, että ei stressiä, mä olen teidän kaveri. He vastasivat, että ei, olet professori ja tulet aina olemaan.”
Toinen ero suomalaisten ja pohjoiskorealaisten yrittäjyysopiskelijoiden välillä on siinä, että Pohjois-Koreassa ideointi on vaikeaa, mutta kun projekti lähtee käyntiin, homma etenee hyvin. Suomessa taas ideointi on helppoa, mutta idean laittaminen yritysmuotoon takkuaa.
”Itsenäinen
ajattelu
on
pohjoiskorealaisille
haastavaa”,
Heikkilä
sanoo.
Heikkilä
on
maailmanparantajaluonne,
joka
uskoo,
että
tiedediplomatialla
on syviä
makrotason
vaikutuksia.
Häntä
motivoivat
työssään
mahdollisuudet
vaikuttaa
köyhien
maiden
elinoloihin
ja ennen
kaikkea
koulutusviennin
muutosvoima.
”Mitä enemmän mä tätä teen, sitä enemmän uskon siihen, että koulutuksella saadaan aikaan positiivinen muutos. Maailma on tällä hetkellä todella riitaisa paikka, mutta tiede ei tappele. Suomi kun tykkää olla rauhanvälittäjä, niin tiedediplomatiassa voisi olla yksi sauma. Vielä tämä ala on todella pieni, mutta varmaan se laajenee sitä mukaan, kun tulee uusia riitoja.”
Pyongyangin yliopiston opiskelijat ovat maansa etuoikeutetuinta eliittiä, joita odottaa valmistumisen jälkeen kolme vaihtoehtoista tietä. He joko jatkavat opintojaan, opettavat muissa yliopistoissa tai työskentelevät yrityksissä, jotka pyörivät paikallisessa taloudessa.
Hiljalleen polkuja voi syntyä lisää. Heikkilä on jo nähnyt opiskelijoidensa elämässä muutoksia. Luokkahuoneissa on alkanut näkyä kännyköitä ja läppäreitä, ja länsimaalaiset yritysjohtajat ovat hyvin tunnettuja.
Heikkilän opiskelijat ovat tietoisia siitä, että heidän maansa on köyhä. Suomalainen ei ole pelastamassa heitä, vaan rikastamassa ajatuksia molempiin suuntiin.
Yksisuuntainen, ylimielinen koulutusvienti ei tehoa missään kolkassa maailmaa.
Lähteenä
on
käytetty
Opetus-
ja
kulttuuriministeriön
julkaisua
Koulutusviennin
tiekartta
(2016–2019).
Juttua
varten
on
lisäksi
haastateltu
OKM:n
asiantuntijaa
Jouni
Kangasniemeä
ja
toimitusjohtaja
Lauri
Tuomea
Profitmakers
Oy:sta,
joka
teki
tänä
vuonna
suuren
koulutusvientiselvityksen
Finpron
toimeksiantona.
