Professori Pekka Isotalus: Kohti väittelyn ideaalia

Keskustelukulttuurista keskustellaan Suomessa nyt historiallisen paljon. Kirjoitetaan vihasta ja naiiviudesta, elitismistä ja moukkamaisuudesta, huutelusta ja vaikenemisesta.

Puheviestinnän professori Pekka Isotalus vahvistaa, että suomalainen keskustelu on muuttunut muutamassa vuodessa.

“Aiemmin täällä on syytetty siitä, että ei käydä julkista keskustelua vaan että vain yksi mielipide kerrallaan on ollut oikea. Emme ole tottuneita väittelyyn ja kiistelyyn. Meillä on ongelmia ihan kuulijankin roolissa ottaa vastaan kärkevää keskustelua.”

Isotalus näkee, että muutoksen syynä ovat ainakin verkkokeskustelut. Huutelu ei ole jäänyt Suomi24:ään.

“Nyt ihmisillä tuntuu olevan paljon mielipiteitä, ja niitä myös ilmaistaan. Myös kärjistyneitä ja jyrkkiä mielipiteitä tuodaan julkisesti esiin.”

Ongelmat alkavat Isotaluksen mukaan, kun taidot ja argumentit loppuvat. Silloin keskustelu muuttuu teilaavaksi. Eikä tämä ole vain suomalaisten helmasynti vaan yleismaailmallinen ongelma.

Erilaisissa mielipiteissä sinänsä ei ole mitään pahaa, tietenkään. Edes puheviestinnän professori ei unelmoi siitä, että jahtaisimme yhteistä mielipidettä ja hymistelisimme sitten tyytyväisinä laimeassa konsensuksessa. Päinvastoin.

Isotalus haaveilee eräänlaisesta väittelyn ideaalista, jossa keskustelu kulkee kuin väittelykilpailussa tai puheviestinnän kursseilla. Kerrallaan puhuisi vain yksi taho, jota muut kuuntelisivat. Sitten etsittäisiin heikkoudet vastapuolen argumenteista, ei esimerkiksi persoonallisuudesta tai taustasta.

Hyvä väittely vaatisi taitoa muotoilla ja vastaanottaa argumentteja. Isotalus syyttää väittelyn rapautumisesta myös sitä, ettei näitä taitoja opeteta Suomessa tarpeeksi. Nyt moni syventyy argumentaatioon vasta, jos päätyy yliopistoon ja pakolliselle viestinnän kurssille.

”Uskon tässä asiassa koulutukseen, ehkä töidenikin puolesta”, puheviestinnän professori sanoo.

Professori Alf Rehn: Huomio asioihin, ei henkilöihin

Miksi kukaan haluaisi tunkea mielipiteineen julkiseen keskusteluun arvostelun alaiseksi, jos ei ole pakko? Johtamisen ja organisaatioiden professori Alf Rehnin mielestä tämä on hyvä kysymys.

”Mä en edes tiedä, haluanko.”

Silti Rehn keskustelee jatkuvasti esimerkiksi somessa ja maan isoimpien lehtien kolumnistipaikoilla. Hänen mielestään aika moni muu alansa asiantuntija osallistuu liian vähän. Rehnille professorit ovat yhteiskunnan palvelijoita, joiden tulisi nostaa omia ideoitaan julkisuuteen. Julkinen keskustelu ei ole hänelle vaihtoehto vaan velvollisuus.

Vaikka asiantuntijuus on Rehnin mielestä itsessään pätevä syy tuoda ajatuksiaan julkisuuteen, hän toivoo, ettei keskustelukumppanin taustoilla olisi niin paljon väliä kuin nyt.

“Meillä on Suomessa tällä hetkellä keskustelukulttuuri, jossa on tärkeämpää määritellä, onko vastapuolen keskustelija vihervassari vai fasisti, kuin keskustella itse asiasta.”

Rehn haaveilee myös siitä, että keskustelu hidastuisi.

“Elämme ajassa, jossa aamulla twiitattu juttu ei ole enää kiinnostava, koska iltapäivällä on twiitattu jo jostakin muusta.”

Nopeus verottaa syvällisyyttä. Rehn nauraa tietävänsä, että hän on vanha romantikko, kun haikailee hitauden perään. Maltillisuuden saattaa olla pysyvästi historiaa.

Bloggaaja Koko Hubara: Loppu rodullistamiselle

Huippusuositun Ruskeat tytöt -blogin pitäjä Koko Hubara on Alf Rehnin kanssa täysin eri mieltä siitä, ettei keskustelijoiden taustoilla pitäisi olla niin paljon merkitystä kuin niillä on nyt. Hubaran mielestä pitäisi nimenomaan kiinnittää nykyistä enemmän huomiota keskustelun lähtöasetelmaan. Hänen mukaansa keskustelua ohjaa se, kuka kysyy mitä ja keneltä.

Entinen konsensuksen kannattaja on herännyt siihen, että keskustelijat ovat usein lähtökohtaisesti epätasa-arvoisissa asemissa ja että tähän pitää kiinnittää huomiota. Häntä ärsyttää erityisesti ääripäillä revittely.

“Median kehystys on sellainen, että laitetaan vastakkain natsi ja rasismin uhri, eikä kontekstoida esitettyjä väitteitä mitenkään. Silloin keskustelu väistämättä menee pieleen.”

Toisin kuin Suomessa on tapana, Hubara ei juuri osallistu keskusteluun ammattinsa edustajana. Hän on työskennellyt sosiaali- ja päihdealalla asiantuntijana mutta tullut tunnetuksi kirjoituksistaan siitä, millaista on olla rodullistettu suomalainen. Julkisessa keskustelussa hänen asiantuntijuuttaan on kommentoida yhteiskuntaa, jossa valkoinen toimittaja kysyy ja ruskea haastateltava koettaa vastata, vaikka jo kysymys saattaa sisältää stereotypian tai ennakkoluulon.

“Meitä ei ole ajateltu osana keskustelua muuten kuin maahanmuuttajakontekstissa”, Hubara sanoo.

Hubara kuitenkin uskoo, että julkisen keskustelun taso voi koheta. Se vain vaatii työtä. Hubara peräänkuuluttaa sitä, että keskustelijat näkevät alkuasetelmat ja miettivät termejä, joilla keskustelua käydään.

“Parhaimmillaan julkisessa keskustelussa voitaisiin purkaa ikivanhoja rakenteita, joilla työnnetään ihmisiä marginaaleihin.”

Hubara itse puhuu jatkuvasti kulttuurisesta omimisesta ja rodullistamisesta. Nämä ovat Suomessa monelle vielä vieraita käsitteitä.

”Mä joudun uudelleen ja uudelleen selittämään, mitä tarkoitan rodullistamisella. Mutta teen sen aina.”

Kaikki eivät ymmärrä tai ainakaan ole samaa mieltä. Itse juutalaisen kasvatuksen saanut Hubara kysyi helmikuussa blogissaan, onko Finlandia-voittaja Laura Lindstedtin Oneironissa kyse kulttuurisesta omimisesta. Hänestä tapa, jolla Lindstedt määritteli juutalaisen hahmon, oli ongelmallinen.

Somessa ja blogeissa leimahti saman tien.

Kirjailijoista esimerkiksi Laura Honkasalo kiiruhti kommenttiboksiin puolustamaan oikeuttaan kirjoittaa mistä haluaa. Toiset kysyivät häkeltyneinä, eikö Lindstedt juuri ole rohkea rasismin vastustaja. Hänhän ei vastaanottanut Finlandia-patsastaankaan kiitollisesti hymyillen vaan arvosteli palkintopuheessaan kärkkäästi hallituksen politiikkaa.

Hubaralle Oneiron-romaani edusti kuitenkin jälleen kerran rodullistamista eli prosessia, jossa ihmiseen tai ihmisryhmään liitetään ihonvärin, uskonnon tai etnisen taustan perusteella tietynlaisia piirteitä, ominaisuuksia tai stereotypioita.

Nämä ajatusmallit Hubara haluaa tehdä näkyviksi.

Kirjailija Venla Hiidensalo: Rakenteet näkyviin

Kirjailija Venla Hiidensalolla on paljon sanottavaa siihen, mikä mädättää journalismia. Hän arvostelee esimerkiksi median henkilöitymistä eli sitä, että asioiden sijaan kirjoitetaan yksittäisten ihmisten tunteista ja kokemuksista. Hänestä julkista keskustelua, erityisesti toimittajia, vaivaa kiire.

Hiidensalo on nähnyt ongelmat aitiopaikalta työssään toimittajana. Hänet tunnetaan erityisesti kirjastaan Mediahuora (Otava, 2012), joka kiivastutti keskustelua lööppiotsikoinnista ja toimittajien asemasta muuttuneessa mediamaisemassa.

“Tämä henkilöityminen läpäisee koko median”, Hiidensalo sanoo tyytymättömänä.

Hänen mukaansa esimerkiksi kirjailijoista halutaan vain myyviä juttuja lehtiin sellaisista aiheista kuin ihmissuhteet ja vaatekaappien sisällöt.

”Kirjailijan asema yhteiskunnassa on olla tarkkailija, ja siitä voitaisiin hyötyä.”

Hänen mukaansa taide voi reagoida uusiin ilmiöihin usein paljon nopeammin kuin yhteiskunnallinen tutkimus. Taiteilijoilla on potentiaalia tehdä tärkeitä aloitteita julkisessa keskustelussa, jos heihin keskitytään heidän työnsä eikä rakkauksiensa ja ulkonäkönsä kautta.

Yksilöihin keskittyminen ärsyttää Hiidensaloa muutenkin. Hänestä on vaarallista tarkastella ihmisiä niin, että menestys ja ongelmat nähdään henkilökohtaisina onnistumisina ja epäonnistumisina. Lehtijutuissa jää helposti käsittelemättä, että akateemisten vanhempien lapset päätyvät todennäköisemmin yliopistoon kuin muiden lapset tai että nuoren on vaikeampi päästä masennuksestaan, jos kouluterveydenhoidosta on juuri leikattu.

”Rakenteet on usein riisuttu kokonaan pois”, Hiidesalo tiivistää.

Viestinnän tekijä Matti Lehto: Yritykset mukaan keskusteluun

Kirjailijat, bloggaajat ja eri alojen asiantuntijat ovat heitä, joilta odotetaankin julkisia kannanottoja. Keskustelua ei saa silti jättää heille, vaan se on myös liike-elämän asia. Tätä mieltä on ainakin viestintätoimisto Ellun Kanojen viestinnän ammattilainen Matti Lehto.

Luonnollisesti Lehto sanoo näin, koska viestintäapua kaipaavat yritykset työllistävät häntä. Lehdon mukaan intressi on kuitenkin yhteiskunnan yhteinen.

”Yritysten pitäisi pystyä ottamaan kantaa.”

Yritysvastuu on trendikäs sana, josta povataan koko ajan trendikkäämpää. Yrityksiltä odotetaan jo nyt, että ne edustavat jotakin laajempaa kuin vain tuotteitaan. Pitää olla arvoja, viestejä ja yhteiskunnallisia pyrkimyksiä. Etenkin nuoret viestivät ostamillaan brändeillä omista arvoistaan muille.

”Moni yritys lähti mukaan esimerkiksi Tahdon2013-kampanjaan osoittamaan kantansa sukupuolineutraalista avioliittolaista, mikä oli hienoa”, Lehto sanoo.

Kampanjointi ja puhe vastuusta ovat usein toimivia PR-kikkoja yrityksille. Mutta onko yhteiskunnalle hyödyllistä vai haitallista, jos yritykset tunkeutuvat mukaan keskusteluun?

Lehto antaa vastaukseksi esimerkin maahanmuuttokeskustelun. Monelle yritykselle on tärkeää saada maahanmuuttajista työvoimaa, mutta yritykset ovat olleet aiheesta melko hiljaa.

”Pelätään, että paskaa tulee niskaan, jos osallistutaan.”

Lehdon mukaan yritysten vaikeneminen vääristää keskustelua. Voi syntyä esimerkiksi valheellinen mielikuva siitä, ettei maahanmuuttajien työvoimalle ole käyttöä.

Toiminta on pelkkää puhetta tehokkaampi tapa osallistua keskusteluun, Lehto muistuttaa. Nyt hän käyttää esimerkkinä Finlaysonia, joka veti tuotteensa tavaratalo Kärkkäisen liikkeistä, koska sen johdolla oli vahvat yhteydet rasistiseen Magneettimedia-julkaisuun.

”Se oli käytännön teko, joka toimi osoituksena yrityksen arvoista.”

Klikinsäästäjä-yrittäjä Lauri Skön: Ansaintalogiikka uusiksi

Moni haastatelluista syyttää mediaa keskustelukulttuurin rapauttamisesta. Media kärjistää, keskittyy epäolennaiseen ja huoraa värikkäillä otsikoilla. Klikkiotsikointi häiritsi pitkään myös opettajaksi opiskelevaa Lauri Sköniä, joka alkoi haaveilla tavoista, joilla puuttua lööppijournalismiin.

Sopiva tapa löytyi vähän vahingossa, kun Skön ystävineen perusti Klikinsäästäjä-sivun Facebookkiin kesäkuussa 2015. Sivulla on nyt yli 100 000 tykkääjää, ja se palkittiin vuoden someilmiönä helmikuisessa Some Awards -gaalassa.

Sivun suosio yllätti nuoret tekijät. He ovat suunnitelleet myös Klikinsäästäjä-sovelluksen, jossa on hieman eri logiikka kuin Facebook-sivulla.

”Aiemmin puututtiin satiirilla, mutta nyt on tarkoitus palkita hyvää journalismia”, Skön kertoo.

Sovelluksen idea on, että käyttäjä saa klikkiotsikottoman uutisvirran puhelimeensa. Näin mainostajatkin tietävät tarkemmin, miksi käyttäjä klikkaa mitäkin uutista. Käyttäjistä saadaan siis entistä enemmän tietoja, joiden pohjalta heille voidaan kohdentaa mainoksia. Ensimmäisten testikäyttäjien pitäisi aloittaa sovelluksen kokeileminen aivan pian.

Skön ei usko, että mainonta itsessään häiritsee lukijoita, vaan ansaintalogiikan hämärtämät otsikot.

”Me uskotaan siihen, että kun journalismi voi taloudellisesti hyvin, niin journalismi on parempaa.”

Ajatus resonoi mediataloissa. Nuorille yrittäjille on satanut vierailukutsuja monien lehtien toimituksiin, joissa ollaan valmiita keskustelemaan vaihtoehdoista klikkiotsikoille. Klikinsäästäjän missio on Skönille kirkas:

”Me halutaan sparrata suomalaista keskustelukenttää.”

Kuvat: Katri Naukkarinen