Hype petti


Teksti · words

Kuvitus: Erik Solin

Olen rakentanut itselleni vankilan, ajatteli Johanna Vierros, kun oma yritys ei menestynyt odotetulla tavalla. Tämä on kertomus siitä, miltä tuntuu kun unelma ei kannakaan.

Syksy 2013.

Olen 24-vuotias idealisti, joka etsii vimmalla elämän tarkoitusta tai vähintään graduaihetta. Olen juuri aloittanut Aallon poikkitieteellisessä Creative Sustainability -maisteriohjelmassa. Opintojen ensimmäisen vuoden ajan meidät marinoidaan maapallon suurimmissa ongelmissa. Kuulen viikoittain ilmaston lämpenemisestä, hallitsemattomasta väestönkasvusta, Texasin kokoisesta muovilautasta Tyynessä valtameressä. Valtavat ongelmat alkavat hahmottua sarjana pienempiä ongelmia, joihin voisin ehkä vaikuttaa. Alan pyöräillä luennoille Vallilasta Töölöön, joskus Otaniemeenkin. Vaikka ruokalassa on tarjolla herkkuani, lihapulllia, valitsen kasvisvaihtoehdon.

Seuraavan syksyn vietän Bangkokissa opiskelijavaihdossa ja pohdin yhteiskunnallista epäkohtaa, johon voisin itse puuttua. Haaveeni työurasta eivät liity palkkaan tai siihen, miten nopeasti voin edetä esimieheksi. Ne liittyvät siihen, että työnantajallani ja tekemälläni työllä olisi myönteinen vaikutus myös oman palkkapussini ulkopuolelle.

Haluan ratkaista jotakin, mutta en tiedä vielä mitä. Tai miten.

Samaan aikaan Suomessa entinen lukiokaverini Miki Kuusi johtaa Slushia, jonka on onnistunut paisuttamaan kaksinkertaiseksi. Startup-buumi kiehtoo, mutta joku siinä myös häiritsee. Joka toinen firma väittää muuttavansa maailmaa, mutta useimmissa tapauksissa se tarkoittaa turhanpäiväisten äppien kehittämistä.

Haluan ratkaista jotakin, mutta en tiedä vielä mitä. Tai miten.

Slushissa on kuitenkin ensimmäistä kertaa esillä yhteiskunnallista ohjelmaa lavalla, joka on nimetty Green Stageksi. Puhujat ovat kansainvälisiä yrittäjiä, jotka haluavat helpottaa energiapulaa alueilla ilman sähköverkkoa, kehittää aurinkovoimalla toimivia lukulaitteita tai edullisia tietokoneita kehittyville markkinoille. Vanha partiokaveri on perustanut jakamisalustan, jolla voi kierrättää ja lainata tavaroita muilta.

Yrittäjyysyhteisö on heräämässä johonkin uuteen ja antamassa tilaa myös muille kuin pelifirmoille. Yritykset ovat kiinnostuneita ratkaisemaan voittoa tavoittelevilla liiketoimintamalleilla ongelmia, jotka on ennen sysätty valtion, kunnan tai järjestöjen harteille.

Alan kirjoittaa Ainoon resurssiälykkäistä startupeista juttua, jossa puhun uudesta yrittäjyysaallosta: ”Enää ei haluta luoda vain uusia rovioita, vaan tehdä maailmasta vähän parempi paikka. Halutaan vaikuttaa johonkin”, totean ja tarkoitan myös itseäni.

10.1.2015
Sain idean (äsken hot pot pöydässä) teemalla live the life of someone else for 30 days.  Isäntäperheet meets airbnb meets doing good. Mitä jos voisit elää niinkuin bangkokilainen torimyyjä once in your life? Kiinnoistaisko se ketään?

p.s. now it is time for small paychecks and big memories. 

Ennen paluuta Bangkokista Suomeen muutan pariksi kuukaudeksi maaseudulle opettamaan englantia paikalliseen kyläkouluun. Thaimaalaisen arjen eläminen omassa naapurustossa tuntuu ihmeelliseltä: saan kokea tavallisia hetkiä, joita ei ole rakennettu minulle vaan jotka tapahtuvat läsnäolostani riippumatta. Voisiko tässä olla liikeidea? Kiinnostaisiko matkailijoita maksaa siitä, että he pääsisivät kokemaan jotain tällaista?

Palaan vuoden alussa Suomeen ja kuulen opiskelijasta, Elinasta, joka on vaihtanut markkinoinnin opinnoista samaan maisteriohjelmaan kanssani. Markkinoinnin opinnoissa keskitytään lähinnä siihen, miten saadaan myytyä ihmisille mahdollisimman paljon tavaraa. Sustainability-kursseilla puolestaan mietitään, mitä kaikkea voisi myydä, jotta ihmisten lisäksi myös planeetta hyötyisi.

Laitan hänelle heti viestiä.

Helmikuussa syön hänen kanssaan lounasta Urho Kekkosen kadun Cafe Rougessa, ja kerron ideastani. Elinan silmät syttyvät.

Toukokuussa juttelen Aallon arkkitehtuurin professorin kanssa ideastani. Hän pysäyttää minut kesken lauseen ja käskee soittamaan eräälle Annikalle, joka suunnittelee väitöskirjaa paikallisia yhteisöjä osallistavasta matkailukonseptista.

Aalto-yliopisto laittaa paukkuja yrittäjyyteen. Startup Saunalla järjestetään jo 11. yrityskiihdyttämöohjelma, ja opiskelijayhteisö Aaltoes toteuttaa yrittäjähenkisiä tempauksia kuudennen hallituksensa johdolla. Töölön kampukselle perustetaan Impact Iglu, joka kerää yhteen yhteiskunnallisesta vaikuttamisesta haaveilevat nykyiset ja tulevat yrittäjät. Ideakilpailuja ja erilaisia challengeja tuntuu olevan joka viikonlopulle.

Toukokuussa 2015 minä, Annika ja Elina päätämme osallistua sellaiseen.

 

 

19.5.2015
Etenee! Koska on design-Annika ja business-Elina ja me ollaan impact business competition tiimi yliylihuomenna! Ah mikä onnenpuuska, löysin taas (kateissa olleen) kipinän ja elämä tuntuu arvokkaalta tässä ja nyt ja siltä että oon just oikeessa paikassa. 

Mielestämme matkailu on mielekkäämpää ja eettisempää, kun se antaa arvoa paikallisille kulttuureille ja yhteisöille. Viikonlopun kestävän ideakilpailun aikana tämän ajatuksen ympärille rakentuu liikeidea: Voisimme tarjota matkailijoille mahdollisuuden yöpyä paikallisten luona kohdekylissä Afrikassa, Aasiassa ja Latinalaisessa Amerikassa. Matkailija asuisi perheen luona yhteisössä maaseudulla, kokkaisi perheen kanssa, osallistuisi peltotöihin tai kalastukseen, kävisi lähimmässä temppelissä tai markkinoilla. Kylässä voisi viipyä kolme tai kuusi yötä, ja kaikki ruuat ja aktiviteetit kuuluisivat hintaan. Ottaisimme osan jokaisesta matkailijan tekemästä maksusta.

Matkailijalle liikeideamme on vastaus autenttisuuden kaipuuseen. Majoittajille se on tapa ansaita lisätuloa ja mahdollisuus nähdä oman arjen ainutlaatuisuus.

Idea saa nimen, Duara Travels. Duara on swahilia ja tarkoittaa piiriä.

Meillä on konsepti, usko ja tiimi. Myös ulkopuoliset luottavat suunnitelmaamme. Yksi kisan tuomareista ilmoittaa, että joulumme tulee olemaan ikävä, jos hän kuulee, ettemme ole edenneet Duaran suhteen.

Meillä ei siis ole vaihtoehtoja. On pakko perustaa yritys.


11.12.2015
Oon yrittäjä? Oon yrittäjä! mitähelvettiä.

Duaran alkuhetket ovat huumaavia. Tuntuu käsittämättömältä, että olen löytänyt tiimin ja että olen vihdoin tekemässä jotain oikeaa. Tämä ei ole vain duuni: tässä on kyse koko elämästä ja siitä mihin maailmassa uskoo.

Moni haluaa auttaa meidät alkuun. Tapaamme muita yrittäjiä, kehitysyhteistyöjärjestöjä ja matkailualan asiantuntijoita. Startup Saunan koutsit ovat innoissaan. Meillä ei ole toimistoa, joten teemme töitä kahviloissa. Tiimipalaverit pidämme Annikalla tämän tyttären nukkuessa päiväunia. Paperit printtaamme kauppakorkeakoululla, flaijerit ja julisteet Design Factorylla.

Lokakuussa on valittava toimitusjohtaja ja hallituksen puheenjohtaja. Se tuntuu huvittavalta yrityksessä, jolla on kolme perustajaa ja liikevaihto toistaiseksi nolla euroa. Huvittavaa tai ei, Elinasta tulee hallituksen puheenjohtaja ja minusta toimitusjohtaja.

Suomen kehitysyhteistyövaroja leikataan, ja suuri osa rahoituksesta siirretään kehitysmaissa toimivien yritysten tukemiseen. Haemme Finnpartnershipilta partnerien identifiointia varten avustusta, joka kattaa 70% matkakuluista. Pyydämme loput 30% sijoituksina perheenjäseniltämme.

Seuraavana keväänä koko tiimi keskittyy Duaraan täysipäiväisesti. Meistä tulee päätoimisia yrittäjiä: elämme noin 700 euron kuukausittaisella starttirahalla, kehitämme palvelua ja etsimme sijoittajaa, joka uskoisi meihin. Tutustumme Juhoon, joka ottaa vastuulleen Duaran teknologisen kehittämisen.

Matkustamme kuukaudeksi Tansa­niaan etsimään ensimmäisiä kohdekyliä, jotka sopivat Duaran profiiliin ja jotka haluavat toivottaa matkailijamme tervetulleiksi yhteisöönsä. Hakusessa on tavallista elämänmenoa ja maaseudun elinkeinoja, eli maanviljelyä, kalastusta ja leipomista. Arkea, jota emme yleensä matkoilla näe ja koe. Majoittajiksi ryhtyvien perheiden tulee olla kiinnostuneita matkailijoista ja pystyä tarjoamaan heille oma huone ja siistit peseytymistilat.

Reissu on palkitseva mutta rankka. Vuorotellen on hyvä flow ja vuorotellen usko meinaa loppua.

Esittelemme Duaran konseptia kylän perheiden äideille, lapsille ja kymmenille kriittisille yrittäjänaisille. Naiset muodostavat säästörinkejä, ja antavat toisilleen lainoja mikroyritysten kehittämiseen. Olemme päättäneet ohjata osan jokaisesta varauksesta näille ryhmille. Näin tuemme muitakin perheitä kuin vain niitä, joilla on mahdollisuus majoittaa matkailijoita luonaan. Puhuessamme Kigambonin säästöringin jäsenten kanssa liikutun ja minulta meinaa päästä itku. Hekin ehkä huomaavat sen.

Kierrämme pari tusinaa perhettä seitsemässä eri kylässä. Nyt meillä on perheet täällä, enää tarvitaan matkailijat.

”Eikö suurin osa turisteista halua vaan Kendwaan juomaan bisseä”, kysyy joku suomijuntti Sansibarilla. Ei ja vaikka haluaisikin, me emme tarvitse suurinta osaa, vaan ne, jotka ymmärtävät ajatuksemme ja haluavat osaksi sitä.

Duaran ensimmäinen matkailija yöpyy Lembenin kylässä Pohjois-Tansaniassa 11. maaliskuuta 2016. Toukokuussa vietämme vielä kaksi viikkoa Sri Lankalla, jossa aloitamme yhteistyön neljässä kylässä.

14.3.2016
Hymyilyttää taas ilman syytä tai ehkä syystä: aaltoes pyys fallupin startup-yrittäjäpaneeliin ja joku mark lähetti mailin otsikolla ”investing”.

Lupailemme joka suuntaan räjähdysmäistä kysyntää ja kovia kasvunäkymiä. Vakuutamme, että matkailijamäärämme kasvaa toisena toimintavuonna kahteen tuhanteen. Kolmantena vuonna ennustamme myyvämme 25 tuhatta yöpymistä 44 kohdekylässä.

Numerot ovat päättömiä. Se on kuitenkin pelin henki. Pitchatessahan on pakko lupailla liikoja. Sijoittajien tulee tietää, onko yrityksellä mahdollisuus lunastaa epärealistiset lupauksensa vai ei.

Pian saamme tietää sen itsekin. Asiakashankinta on hidasta. Kesän loppuun mennessä kylissä on käynyt vasta 10 matkailijaa. Elokuun jälkeen varauksia tulee muutamia kuussa, enimmillään kuusi.

Matkailijat, jotka uskaltautuvat kokeilemaan Duaraa, antavat kyllä erinomaista palautetta. Monelle kylässä asuminen on käänteentekevä hetki matkailijana, ehkä jopa ihmisenä. Bloggaajat ja toimittajat soittavat ja haluavat tehdä meistä juttuja. He kehuvat konseptiamme kiinnostavaksi ja ainutlaatuiseksi.

Pitchatessahan on pakko lupailla liikoja.

Yritys ei kuitenkaan pyöri pelkillä kehuilla. Tarvitaan varauksia.  Ystäväni ja tuttuni matkustavat ympäri maailmaa, mutta eivät kokeile Duaraa. Miten voin onnistua houkuttelemaan asiakkaiksi ventovieraita, kun en saa niitä edes omista ystävistäni?

Alan epäillä koko konseptin toimivuutta. Onko sittenkin liian aikaista? Onko palvelu liian vaikea ostaa? Eivätkö ihmiset sittenkään halua nähdä tätä puolta maailmasta, vaikka me niin uskoimme?

Syyskuisena iltana poikaystäväni hakee minut Korkeavuorenkadun Microsoft Fluxilta, jossa olemme pitäneet majaa kesästä saakka. Istun autossa ja itken. Tämän piti olla unelmani, mutta mitä jos tämä ei riitäkään? Mitä jos tästä ei koskaan tule taloudellisesti kannattavaa? Mitä jos joudun tavallisiin töihin?

En tiedä, ottavatko muut tiimissämme yhtä paljon paineita siitä, että Duaran liikevaihto ei kasva.

20.10.2016
Suomeks sanottuna tää on ihan hiton uuvuttavaa välillä. Onneks on valonpilkahduksia niinku se ku sury & adi sanoo et ne ansaitsee yhteensä 300 euroa kuussa.

31.10.2016
Tuntuu koko ajan enemmän siltä että duaran lopettaminen tai sivuduuniks muuttaminen ois ennen kaikkea helpotus. 

Lokakuussa lähdemme vielä yhdelle reissulle Indonesiaan ja Vietnamiin. Näillä mailla on pakko onnistua, kaikkihan käyvät koko ajan Balilla.

Viisi viikkoa Kaakkois-Aasiassa on matkoista vaikein. Tiedän, että Bali on meille hyvä kohde. Olin itsekin rakastunut siihen aiemmalla reissullani, mutta yhtäkkiä kaikki sen matkailuskenessä onkin alkanut ärsyttää.

Muistutan tapaamilleni matkailijoille, ettei surffaus tai jooga kuulu Balin kulttuuriin, vaan ovat australialaisten ja muiden länsimaalaisten tuontitavaraa. Kerron, etteivät paikalliset syö Ubudin hippikahviloiden tempeburgereita ja smoothie bow-
leja. Vietnamissa kylät ovat urbaaneja ja kylpyhuoneet likaisia. Hanoissa on marraskuussa hyytävän kylmä.

Matkan jälkeen joku lähettää viestin: ”onnea slush 100 -paikasta!”

Paska. Onko pakko mennä?

1.2.2017
Viime viikolla juotiin skumppaa ja nyt kiroillaan saman malmölaisen takia. alkaa loppua voimat ja usko. Miksei kukaan ymmärrä että me vaan halutaan että tää toimii että voitais saada aikaan jotain hyvää?

Alkuvuodesta Duara  valitaan kiihdyttämöohjelmaan Malmöön, ja meille luvataan 30 000 euron sijoitus. Juhlimme Lungissa Korkeavuorenkadulla. Vihdoin joku huomaa meidät.

Pari päivää myöhemmin selviää, että sijoituksen ehdot ovat jotain ihan muuta kuin mihin meidät on uskoteltu. Kyseessä ei olekaan riskisijoitus, vaan laina. Perumme osallistumisemme viime metreillä.

Muiden usko kannattelee Duaraa, kun omani horjuu. Annika on periksiantamaton, ja saamme Tekesin projektirahoituksen puoleksi vuodeksi. Sen kokonaisbudjetti on 67 000 euroa, josta Tekes kattaa 50 000. Loput 17 000 lainaamme pankista henkilökohtaisin vakuuksin.

Olen jo väsynyt, mutta rahoitus on Duaralle elintärkeä. Sen avulla voimme testata haaveilemaamme bloggaajayhteistyötä ja tavoittaa kansainvälisiä matkailijoita. Se antaa minulle mahdollisuuden tehdä gradututkimukseni Duaran vaikutuksesta kohdekylien ihmisten elämään. Voimme ottaa käyttöön uuden sähköisen varausjärjestelmän.

Duaran aloittamisen aikaan Elina, Juho ja minä olimme opiskelijoina tottuneet elämään säästeliäästi. Annika puolestaan oli hoitovapaalla, eli hänen tulonsa oli jonkin aikaa turvattu. Tekesin rahoituksen ansiosta voimme nyt maksaa itsellemme palkkaa ensimmäistä kertaa, ylelliset 1970 euroa kuussa.

Vaikka Suomessa on starttiraha ja yrityksen perustaminen on helppoa, yrittäjänä joutuu huolehtimaan paljosta ja luopumaan monista asioista. Yrittäjänä ei ole oikeutta saada työttömyysturvaa, vaikka ei pystyisi nostamaan palkkaa. Yrittäjänä pitää maksaa itselleen eläkettä, valtiolle veroja ja vakuutusyhtiölle vakuutusmaksuja. Oman palkan maksaminen on aloittelevalle yrittäjälle kallista.

Tekes-projektin alkaessa on kulunut vuosi siitä, kun ensimmäinen matkailija yöpyi Lembenissä. Sen jälkeen olemme myyneet vasta 180 yöpymistä.

Minusta tämä on vain kannattamattoman bisneksen tekohengitystä. Olen kuitenkin hiljaa. En halua tartuttaa negatiivisia ajatuksia muihin.

Yritän hokea itselleni, että olemme saaneet aikaan jo paljon. Että on luonnollista, etteivät ihmiset ryntää varaamaan täysin uudenlaista majoituspalvelua, ja vieläpä kehittyvien maiden kylissä ilman wifiä ja vesivessaa.

Epäilen kuitenkin myös omaa osaamistani. Jos tunnistamamme trendi on olemassa ja matkailu kehittyy tähän suuntaan, tarkoittaako se sitä, että minä olen huono? Onko vika sittenkin minussa, eikä palvelussa? Ehkä en sittenkään osaa toteuttaa tätä oikealla tavalla?

Varauksia tulee edelleen vähän, mutta määrät ovat kasvussa. Varmaankin Duara kehittyy ihan oikeaan suuntaan ja ehkä ihan kelpo vauhdilla. Minä en kuitenkaan enää näe sitä. Jokainen viesti tiimiltä ahdistaa.


7.4.2017 paha romahdus
Mun usko ei oo koetuksella vaan firmaan vaan myös itseeni.  Muut käy gaaloissa me vaan väännetään ja väännetään eikä mun luonteen lujuus enää riitä. Oon niin uupunu.

Olen rakentanut itselleni vankilan, josta en pääse pois.

Kuinka helppoa onkaan palkkatöissä käyvillä, jotka voivat vain lähteä, jos ahdistaa. Vaihtaa työpaikkaa. Mutta minä olen perustanut tämän firman. Minä en voi lähteä. Ainakaan vielä. Pahinta ei ole se, kun ei tiedä mitä pitäisi elämässään muuttaa. Pahinta on se kun tietää, muttei voi.

Keväällä makaan viikon kuumeessa ja tajuan, etten voi jatkaa päätoimisena yrittäjänä Tekes-projektin jälkeen.

En uskalla puhua tiimilleni. Entä jos he eivät tunne samoin?

Duara asettuu tukkeeksi kaikille muille keskusteluille. Ihmiset kyselevät, mitä yritykselleni kuuluu. En jaksaisi vastata. En tiedä, mitä he haluavat kuulla enkä haluaisi enää arvailla. Kiinnostaako kyselijöitä oikeasti, miten meidän käy?

Alan työskennellä kotona välttääkseni kysymykset.

Pusken Tekes-projektin läpi, mutta tiedän jo nyt – ensi vuonna teen jotain muuta. Minun on pakko päästä näyttämään kynteni työssä, jossa koen onnistumisia ja pääsen kehittymään. Haluan esimiehen, työterveyshuollon ja työyhteisön. Selkeän työnkuvan, kehityskeskustelut, viikonloput ja vuosilomat. En jaksa olla enää kirjanpitäjä, sisällöntuottaja ja strategi yhtä aikaa.

Puhun vihdoin tiimille, jokaiselle erikseen.

On lokakuu 2017 ja ensimmäinen maanantaiaamu Tekes-projektin jälkeen. Ei ole kiire mihinkään.

Olemme päättäneet, että Duara saa tästä lähtien kasvaa orgaanisesti. Se tarkoittaa, ettei rahoitusta toistaiseksi kerätä tai palkkoja makseta. Kukin tekee Duaraa sivutoimisesti ja on vapaa tekemään myös muita töitä.

Olen outolintu yrittäjyyspiirien ulkopuolella. Kaikki ympärilläni tuntuvat olevan menestyneitä senior consultanteja tai account managereita.

Eihän kukaan ikinä palkkaa minua. Olen melkein 30.

Ystävät vakuuttavat, että tietysti yrittäjätaustainen kauppatieteiden maisteri saa töitä. Haluaisin uskoa heitä.

Kolme vuotta olen pusertanut omaa projektiani ja nyt minun pitäisi esiintyä potentiaalisena työntekijänä muille. Kolme vuotta olen tehnyt kaikkea, mutta en tiedä, olenko tehnyt mitään erityisen hyvin.

Koko syksyn ihmiset ympärilläni kyselevät, olenko kokonaan pois Duarasta. Haluan vastata että en, mutta näköjään minun pitää vetää raja, koska muuten et ymmärrä.

Niinpä vedän rajan. Duara on minun osaltani tästä lähtien harrastus. Harrastus on jotain, mitä voin tehdä viisi tuntia viikossa, mutta josta minun ei tarvitse ansaita rahaa. Sen sanan kaikki ymmärtävät.

Tammikuussa 2018 teen Facebookiin päivityksen, jonka kirjoittamista olen pelännyt kuukausia.

 

Kevät 2018.

Olen 29-vuotias idealisti, joka haluaa edelleen vimmalla muuttaa maailmaa. Sen lisäksi olen viestintätoimistotyöläinen, jonka unelmasta ei tullut seuraavaa Airbnb:tä.

Me, kuten suurin osa muistakin, epäonnistuimme startup-aikaikkunassa. Emme ehtineet kasvattaa liikevaihtoa niin nopeasti, että olisimme vakuuttaneet sijoittajat. Heistä useimpien mielestä tämä oli nappikauppaa, jolle ei koskaan löytyisi järkevän kokoista markkinaa.

Olen edelleen eri mieltä. Tälle liiketoimintamallille on markkina. Se ei vain välttämättä ole tarpeeksi suuri riskisijoittajien näkökulmasta.

Startup-hype voi antaa ymmärtää, että mitä tahansa voi saavuttaa jos vain uskoo tarpeeksi ja on valmis tekemään paljon töitä. Se ei kuitenkaan ole ihan totta.

Startupilla on usein mikroskooppisen pienet mahdollisuudet onnistua, jos ei ole vaikutusvaltaisia kontakteja tai paljon pääomaa – ja joskus nekään eivät auta. Epäonnistuminen on todennäköistä, mutta sen vaikutuksista yrittäjiin ei vielä paljon puhuta.

Ehkä kaikki hype on vain alkuinnostusta, ja kohta siirrytään todenmukaisempaan keskusteluun siitä, millaista on olla yrittäjä.

Helmikuussa Duaran kautta varataan 100 yöpymistä. Se on jo kelpo määrä.

Yrityksen liikevaihto on vielä pieni, mutta sen vaikutus tansanialaisen Aishan ja indonesialaisen Adin elämään suuri.

Muistan taas tärkeimmän.