Helsinki Schoolin jäsen Hilla Kurki kuvasi Ainolle tuoreiden jäsenten marraskuisen matkan Paris Photo -tapahtumaan.
Kun Anna Reivilä valittiin Helsinki
Schooliin, tili meni monta tonnia miinukselle ja auto
lähti
alta, mutta hän oli valmis talousuhrauksiin.
Valokuvataiteen vientihankkeesta saa eniten irti, kun
reissaa omakustanteisesti maailmalla esittelemässä
töitään kansainväliselle taideväelle. Tämä on hänelle
tulevaisuudessakin arkipäivää, koska taiteilijoilla ei
ole työnantajia, jotka maksaisivat esimerkiksi matka-
ja teoskulut.
”Kävin töissä, mutta ei siitä riittänyt rahaa säästöön, kun vuokra nieli kaiken. Myin sitten autoni ja otin loput opintolainaa”, Reivilä kertoo.
Helsinki School on vientihanke, opetusmetodi ja valokuvataiteilijoiden ryhmä, jonka Kaliforniassa syntynyt suomalaistaustainen taidevaikuttaja Timothy Persons perusti laman runtelemaan Suomeen 1990-luvulla edistämään Taideteollisen korkeakoulun opiskelijoiden uraa ja kansainvälistä tunnettuutta. Elettiin valokuvataiteen murrosta: valokuvajournalismi alkoi menettää otettaan, ja opiskelijoita rohkaistiin suuntautumaan pikemminkin taiteilijoiksi.
Nykyisin Helsinki School on maailmalla laajalti tunnettu ja arvostettu hanke. Se on esitellyt taidepiireille sellaisia suomalaisen valokuvataiteen vientitähtiä kuin Susanna Majuri, Elina Brotherus ja Jorma Puranen. Hanke lisää ylipäänsä kiinnostusta suomalaista valokuvataidetta kohtaan.
Helsinki Schoolin jäsenien toivotaan kiertävän omakustanteisesti maailman taidemessuilla puhumassa teoksistaan, koska kansainvälinen ura ei synny ilman live-verkostoitumista. Hankkeen ansiosta aaltolaiset pääsevät esille myös sellaisilla valokuvataiteen merkittävimmillä areenoilla, joille korkeakouluilla ei ole yleensä asiaa. Vuoden ehkä tärkein tapahtuma on marraskuinen Paris Photo, jossa Helsinki School on seuratuimpien tahojen joukossa.
Paris Photo -messut järjestetään Pariisin Grande Palais’ssa, joka on alun perinkin rakennettu näyttelytilaksi. Tarjolla on ylihinnoiteltua viiden euron kahvia, ja pukukoodi on smart. Mahtipontinen tila on kauttaltaan lasinen, ja lattioita peittävät pitkät punaiset matot.
”Naurettiin tossa, että nämä ovat vähän kuin Pariisin Pomo piilossa -messut. Kuka tahansa voi olla MoMAn (New Yorkin nykytaiteen museo) tai Tate Modernin (Lontoon modernin taiteen museo) johtaja. Yksi tyyppi, jolle esiteltiin erään puolalaistaiteilijan teoksia, paljastui vasta myöhemmin yhden todella suuren kokoelman kuraattoriksi. Se näytti ihan valokuvataiteen opiskelijalta!” kertoo Helsinki Schoolin uusi jäsen ja Aallon valokuvataiteen opiskelija Hilla Kurki.
Kurjen onneksi esittely meni hyvin. Hän on suvereeni
puhuja, koska se on hänen toinen ammattinsa: Kurki
on valmistunut ammattikorkeakoulusta sosionomiksi ja
työskentelee opintojensa ohella lastensuojelun kriisi-
ja arviointiosastolla.
Messuilla konkretisoituu se, miksi valokuvataiteen koulutusohjelmassa harjoitellaan omien ja muiden töiden esittelyä, statementin kirjoittamista ja portfolion kasaamista. Jos meinaa menestyä kansainvälisillä areenoilla, koko paketin on oltava hiottu. Pieleen mennyt teosesittely voi katkaista lupaavan kontaktin nopeasti.
Siksi Helsinki Schooliin valitaan opiskelijoita tarkasti harkiten, ja heidän ammatillista ja henkistä kehittymistään seurataan läheltä koko opiskelujen ajan. Kenenkään uraa ei haluta pilata sillä, että hänet viedään liian isoille areenoille liian aikaisin.
Systeemi saa myös kritiikkiä. Opiskelijoiden keskuudessa epäillään, että valinnat perustuisivat lähinnä Timothy Personsin henkilökohtaisiin mieltymyksiin.
Aallon valokuvataiteen professori Jyrki Parantainen, yksi Helsinki Schoolin perustajajäsenistä, tyrmää väitteet. Vaikka Persons on hankkeen pääkuraattori, valinnat tehdään yhteistuumin, hän vakuuttaa. Välillä niistä syntyy myös kiistaa.
”On ollut sellaisia viittä vaille turpaan -hetkiä, kun ollaan oltu täysin eri mieltä asioista. Vuosien aikana mielipiteet ovat kuitenkin alkaneet yhdistyä. Mutta kyllä mä edelleen kerron suoraan, jos olen opettajana sitä mieltä, että joku henkilö ei vielä ole valmis tällaiseen stageen.”
Galleria TaiK Personsin ripustus vaihdetaan messuilla joka päivä, jotta mahdollisimman moni teos pääsisi esille. Helsinki Schoolin jäsenille tämä tarkoittaa sitä, että messuilla olo on jatkuvaa ripustamista, gallerian kellarin siivoamista, pakkaamista ja neljännesmiljoonan euron arvoisten taideteosten siirtelemistä paikasta A paikkaan B. ”Aluksi tietysti pelottaa, mutta sitten niitä oppii käsittelemään. Että ne on vähän niinku vauva, ei saa tiputella”, Helsinki Schoolin jäsen Hilla Kurki sanoo.
Käytännössä Helsinki School sekä on että ei ole yhtä kuin Aallon valokuvataiteen opetus. Se on elänyt perustamisestaan lähtien tiiviisti TaiKin yhteydessä: Perustaja Timothy Persons on laitoksen Adjunct Professor, ja Aalto-yliopisto rahoittaa osan Helsinki Schoolin toiminnasta. Aallossa Helsinki Schoolin opetusmetodeista pääsevät nauttimaan myös muut kuin ryhmän jäsenet, ja maailmalla Persons esittelee myös muiden kuin varsinaisten jäsenten portfolioita. Yhdellä kurssilla opiskelijat pääsevät halutessaan opintomatkalle Helsinki Schoolin Berliinin galleriaan, Gallery TaiK Personsiin. Toisaalta jäseneksi pääsy ei ole itsestäänselvyys, ja mukana on myös muutama sellainen taiteilija, jolla ei ole mitään tekemistä Aalto-yliopiston kanssa.
Kulttuuripiirit ja -lehdistö ovat syyttäneet Helsinki Schoolin liiallisesta brändäyksestä koko sen parikymmenvuotisen taipaleen ajan. Väitetään, että Helsinki School hioo nuorista taiteilijoista toistensa kaltaisia ja että se pyrkii ahtamaan heidät tiettyyn ennalta määritettyyn brändiin – sellaiseen, jota rakennetaan tarinoilla perifeerisestä Suomesta, puhutaan koskemattomasta luonnosta ja ainutlaatuisen melankolisesta kansallisuudesta.
Usein kritiikki kohdistuu nimenomaan keinotekoisella suomalaisuudella brändäämiseen. Tuntuu kaukaa haetulta, että globaalissa maailmassa, jossa nuoret imevät jatkuvasti vaikutteita ympäri maailmaa, suomalaisilla taiteilijoilla olisi edelleen jokin tietty, uniikki kädenjälki.
Professori Parantaista kritiikki kyllästyttää. Hän on kuullut samaa jo toistakymmentä vuotta. Helsinki Schoolista ja sen ”brändäyskoneistosta” on jopa kirjoitettu tieteellisiä artikkeleita.
”Se on paskapuhetta, joka perustuu siihen, että ihmiset eivät tiedä meidän toiminnasta tarpeeksi. Sitä paitsi Suomen kulttuurimaailma on niin nurkkakuntainen ja pieni, että kateelliset nostaa aina päätään. Lisäksi brändäys nähdään Suomessa aina kirosanana, vaikka sen voisi suomentaa myös niin, että tehdään asioita tunnettaviksi.”
Parantaisen mukaan ei ole lainkaan kaukaa haettua, etteikö suomalaisilla taiteilijoilla edelleen olisi uniikki kädenjälki, joka erottaa heidät maailman valtavirrasta. Päinvastoin.
”Me ollaan kuitenkin edelleen pala Siperiaa ja nurkassa tätä maailmaa. Toisaalta opiskelijat ovat myös tietoisia siitä, mitä maailmalla tapahtuu, ja pystyvät siten koko ajan korottamaan laatutasoaan ja tulemaan nurkkakuntaisuudesta ulos. Mutta jostain syystä se ei muutu valtavirran näköiseksi ei sitten millään”, Parantainen sanoo ja lisää:
”Ja jos on sitä mieltä, niin saa tulla Paris Photo -messuille ja kertoa sitten, näyttääkö meidän ständin teokset samalta kuin niillä 150 muulla ständillä.”
Parantainen korostaa, että koulutuksessa pyritään jatkuvasti tukemaan taiteilijan omaa käsialaa ja yksilöllisyyttä. Myös tämän vuoden uudet jäsenet jakavat tämän kokemuksen:
”Ei ole olemassa yhtä kaavaa, joka on Helsinki School.”
Paris Photo on valokuvataiteen merkittävin tapahtuma. Tänä vuonna siellä kävi neljän päivän aikana yli 60 000 ihmistä: kuraattoreita, museonjohtajia, galleristeja ja tavallisia fiilistelijöitä. Tilaisuus on niin suosittu, että tänä vuonna Grande Palais’n eteen syntyi mellakka. ”Vaikea kuvitella sellaista tilannetta Suomessa, että ihmiset mellakoi, että pääsee kattomaan valokuvataidetta”, Hilla Kurki sanoo.
Metodin vahvuus on myös eri taiteilijasukupolvien välisessä vuorovaikutuksessa, jossa hiljaista tietoa vaihtuu eteenpäin sukupolvelta toiselle. Helsinki School on yhteisö, jonka jäsenet kutsuvat toisiaan perheeksi.
”Ehkä se on dysfunktionaalinen perhe, mutta niinhän kaikki perheet ovat”, kiteyttää Helsinki Schoolin jäsen Hilla Kurki.
Jotain hiljaista tietoa on selkeästi siirtynyt vuosien mittaan eteenpäin. Vielä 1990-luvulla suomalaisopiskelijat niittivät ulkomailla mainetta paitsi omaleimaisella taiteellaan myös riehakkaalla alkoholikäyttäytymisellään. Messumatkoilla suomalaiset muun muassa lähes sytyttivät hotellin palamaan, hilluivat alasti kaupungilla ja keräsivät porttikieltoja paikallisiin hotelleihin.
Nyt Paris Photo -messuilla ensi kertaa edustavat Helsinki Schoolin jäsenet käpertyvät 11-tuntisten messupäivien jälkeen tyylikkään Airbnb-kämppänsä sohvalle villasukat jalassa juomaan inkivääriteetä. Heille ammattitaiteilijuus ei ole rappioromanttista sekoilua vaan raskasta työtä. Sen tien he ovat itselleen valinneet.
”Kyllä kaikki ihmiset etsii jotain, jolle antaa elämänsä. Joillekin se voi olla perhe tai joku toisenlainen työ tai aate tai politiikka. Me ollaan valittu tämä”, Kurki sanoo.
Vaikka messuilla edustaminen on rankkaa, se on myös monin tavoin työn kiitollisinta aikaa. Yksinäinen puurtaminen on ohi, ja oman työn tulokset näkee vihdoin konkreettisina gallerian seinillä. Messuilla Helsinki Schoolin jäsenet esittelevät paitsi omiaan, myös toistensa teoksia. Se on melko ainutlaatuista taidemaailmassa, jossa taiteilijat usein kilpailevat samojen museoiden huomiosta ja niukoista rahavirroista. Parantaisen mukaan toisia tukeva yhteisö on taidemaailmassa selviytymisen kannalta elintärkeä:
”Oli sitten opiskelija tai opettaja, voi mennä vuosia, kun omat teokset eivät kiinnosta ketään, ja siinä sivussa pitää sitten vaan tehdä muita töitä. Se vaatii kärsivällisyyttä ja kivunsietokykyä, mutta myös yhteisön tukea.”
Kansainvälisillä markkinoilla teoshinnat ovat korkeat, mutta taiteilijan taskuun jää vain murto-osa. Alan tapa on, että voitot jaetaan puoliksi gallerian ja taiteilijan kesken. Käytännössä järjestely mahdollistaa sen, että galleria pystyy jatkamaan toimintaansa ja taiteilija kustantamaan seuraavan sarjan teostuotannon. Kukaan ei rikastu, mutta pyörä jatkaa pyörimistä.
