”Miltä tuntuu tajuta olevansa väärässä?” kysyi luennoitsija. Istuin it-konferenssissa ja yritin miettiä.

Yleisö ei osannut vastata. Jonkun innokkaan mielestä väärässä oleminen tuntui pahalta.

”Väärin”, luennoitsija vastasi. Hänen mukaansa väärässä oleminen ei tunnu miltään niin kauan, kun kukaan muu ei tiedä sinun olevan väärässä. Vasta sosiaalinen ulottuvuus tekee väärässä olemisesta epämiellyttävää.

Sosiaalisen median aikakautena ei tarvitse olla väärässä. Samanmielisten kuplaa harvoin puhkoo kukaan.

Sain todistaa ilmiötä taannoin Facebook-feedissäni, jossa tuttavani linkkasi keski-ikäisen tietokirjailijasetä Petteri Järvisen kolumnin saatesanoilla ”Valot päälle”. Järvinen esittää kolumnissaan, ettei sosiaalisen median avulla ei ole tehty yhtäkään vallankumousta.

Voi sitä kommentoinnin ja tykkäämisen riemua, kun luovan luokan kaupunkilaisnuoriso sai tuntea paremmuutta lyttäämällä atk-ajan asiantuntijan. Kommentoijien mielestä kolumnissa oli selkeä asiavirhe. Kyllähän some on villinnyt kansaa barrikadeille!

”Mitenkäs arabikevät”, kysyi eräskin. Muut komppasivat, ja näin somekuplaan laskeutui leppoisa konsensus. Mutusta oli tullut fakta.

Mutu ei kuitenkaan pitänyt paikkansa. Arabikevät ei syttynyt somessa.

Eräs arabikevääseen liittyvistä yleisistä harhaluuloista on se, että vallankumous olisi masinoitu Twitterin ja Facebookin avulla. Todellisuudessa viestit mielenosoituksista kulkivat yleisimmin suusta suuhun, tekstiviestillä tai käsin kirjoitettuina A4-papereilla. Kun väkivaltaisuuksien aalto eteni Egyptiin, vain viidellä prosentilla maan kansalaisista ylipäänsä oli Facebook-tili. Kaiken lisäksi Egyptin hallitus rajoitti netin toimintaa kapinan aikoihin.

Lännessä kommentaattorit ovat liioitelleet somen osuutta kansannousuissa. Jotkut puhuvat jopa ”Twitter-vallankumouksesta”, sillä onhan lännen otettava jokin merkittävä rooli näin suuressa mullistuksessa. Some oli uusi asia ja antoi yksinkertaisen selityksen monimutkaiselle tapahtumaketjulle.

Facebook-feediini pulpahtanut kädenlämpöinen tietokirjailijasetä ei kuulunut tiedostavien kaupunkilaisnuorten kuplaan. Siksi he uskoivat ennemmin samanmielistä kaveriaan kuin isonvanhempiensa fanittamaa tietokirjailijaa. Todennäköisesti he suhtautuisivat vielä ylimielisemmin maahanmuuttokriitikkoon, vaikka hänellä olisi oikeasti hyvä pointti sanottavanaan.

Monestikohan itsekin olen myötäillyt somessa kaveriporukkaa kuin laumaa seuraava sopuli?

Samanmielisten kuplat eivät rajoitu vain kaveripiireihin. Netissä saattaa helposti tuntua, että kaikkihan tätä mieltä ovat. Hyvä esimerkki on kansalaisaloite.

Kansalaisaloitteeseen tarvittavat 50 000 allekirjoitusta eivät tarkoita kuin prosenttia kansalaisista. Eduskuntavaaleissa äänestäneistä lähes kolmesta miljoonasta ihmisestä 50 000 tarkoittaa reilua 1,5 prosenttia. Vaikuttamista tärkeämpää taitaakin olla kuuluminen oikeamielisten joukkoon.

Omaan kuplaan sulkeutuminen voi rakentaa nyrjähtänyttä kuvaa maailmasta, mikä on vaarallista. Onneksi meillä on silti vielä mahdollista sulkea näyttö, mennä luennolle, bileisiin tai torille, avata suu ja keskustella. Saatan myös olla väärässä.

Kirjoittaja on arkkitehtiopiskelija, joka yrittää harjoitella olemaan väärässä.

Kuva: Dora Dalila