On hienoa, että empatiasta on alettu puhua työpaikoilla ja politiikassa. Harmi vain, että yleensä sitä halutaan lisää. Se nimittäin johtaa itsekkäisiin, puolueellisiin ja lyhytnäköisiin päätöksiin.

Maailmassa on tuhansia uhanalaisia eläinlajeja, mutta reilusti yli puolet kaikesta suojeluun käytettävästä rahasta menee vain muutamalle kymmenelle herttaisimmalle. Koska eläinten suojelua ohjaa empatia, keskitymme söpöimpien pelastamiseen ja annamme kokonaisten ekosysteemien tuhoutua.

Kokonaisuuden kannalta olisi järkevää jättää pandat kuolemaan ja pelastaa mieluummin uhanalaisia mehiläisiä. Pandoilla on kuitenkin pakahduttavan pörröinen turkki ja inhimillinen olemus, joten autamme niitä. Emme lisää luonnon hyvinvointia, vaan omaamme. Psykiatri Robert Berezin kutsuukin empatiaa reflektiiviseksi itsekeskeisyydeksi. Eli narsismiksi, joka naamioituu välittämisen kaapuun.

Eikä kyse ole vain eläimistä.

Tunnemme helpommin empatiaa kauniita ihmisiä kohtaan, samoin kuin heitä, jotka ihonväriltään tai muilta ominaisuuksiltaan muistuttavat itseämme. Tämä johtaa puolueellisuuteen, jota emme edes tiedosta. Emme voi tahdonalaisesti kontrolloida, kehen samaistumme ja kehen emme – kenet miellämme meiksi ja kenet niiksi muiksi.

Vaikka empatiakykyään voi kehittää, on silläkin rajansa. Täällä vuosisatojen päästä elävillä ei ole kasvoja, joista voisimme itseämme peilata. Heitä kohtaan emme tunne empatiaa. Niinpä jätämme tekemättä päätöksiä, jotka heikentäisivät muutamien hyvinvointia nyt mutta turvaisivat monien hyvinvoinnin pitkällä aikavälillä.

Tutkimusten mukaan empatiakyvyltään rajoittuneet ihmiset eivät tyypillisesti ole moraalittomia, vaan itse asiassa poikkeuksellisen herkkiä näkemään epäoikeudenmukaisuutta. Kun huomio ei ole yksittäisissä puissa, näkee metsän. Ehkä tekoäly voi tulevaisuudessa tehdä parempaa politiikkaa, kuin mihin itse pystymme.