Makaan sängyssä sikiöasennossa aivan kamalassa krapulassa. Tärisen. Vähän jopa oksettaa. Krapulassa valehtelen itselleni joka kerta, etten vedä niin rankasti enää koskaan. Kerta toisensa jälkeen saan kuitenkin syyttää pahasta olosta itseäni.

En ole juonut tippaakaan alkoholia edellisiltana, mutta takana on sitäkin rankempi työputki. Ennen kuin edellinen projekti on ohi, seuraava on jo tulilla. Sen jälkeen kun to do -lista on hoidettu, makaan sängyllä pahoinvoivana siksi, etten tiedä, mitä tekisin seuraavaksi.

Siinä missä alkoholin päihdekäyttö johtaa työpoissaoloihin, intohimojen päihdekäytöstä on tullut yhteiskunnallisesti merkittävä ympärivuorokautisen työnteon syy.

Helsingin Sanomat kirjoitti syyskuussa siitä, että satatuntinen viikko on nykyisin monille pari-kolmekymppisille arkea. Mantra on tämä: jos rakastat sitä mitä teet, et tee elämässä päivääkään töitä. Jutussa haastateltiin 24-vuotiasta Slushin pääjärjestäjää Miki Kuusta. Hän kertoi työtavoistaan myös Ainossa viime joulukuussa.

Kuusesta on tullut intohimotyöläisten keulahahmo. Hän vastaa parhaimmillaan tuhanteen meiliin päivässä ja sanoo, ettei työ tunnu työltä. Työ on intohimotyöläisten elämäntapa. Elämäntapa, joka on päällä jatkuvasti.

Koko sen ajan kun paahdan töiden parissa, unelmoin yksinkertaisista asioista: Netflix-maratonista, selkähieronnasta, leppoisasta iltakävelystä Töölönlahdella. Haaveilen siitä, kuinka pakkaisin rinkan ja ostaisin yhdensuuntainen lipun Kuala Lumpuriin. Downshiftaisin niin jumalattoman paljon, että palaisin Suomeen ruskettuneena muovailuvahana.

Kaiken sykkimisen jälkeen elokuvamaratonit ja kuutamokävelyt tuntuvat tyhjältä. Sitten kun vapaa-aikaa olisi, sitä ei osaa käyttää. Jos ei toteuta joka ikinen hetki intohimojaan, on laiska ja turha.

Mitä muut intohimotyöläiset tekevät, kun työt on suoritettu? Lähtevät suorittamaan toista intohimoprojektiaan. Se on kuin tasoittava, joka pitää krapulan poissa.

Itsensä ja unelmiensa toteuttaminen päihdyttää. Se, että sykkii kuukauden putkeen vähillä yöunilla ja saa toteuttaa visioitaan saa tuntemaan olonsa kuolemattomaksi. Se päihittää perinteisen yhdeksästä viiteen -työviikon. Mutta onko se sen arvoista, että tuntee kuolevansa prosessin aikana?

Kirjoittaja on tätä lukiessasi todennäköisesti oikeassa krapulassa.