Tämän kolumnin piti käsitellä digitalisaatiohössötystä, mutta aiheeni vaihtui äkisti, kun ikkunani alta kulki mielenosoitus.

En ole oikein koskaan ymmärtänyt mielenosoitusten ideaa. Onko syyssateessa tyhjille kaduille huutamisesta todella jotain hyötyä? Ehkä siitä on. Ei tämän kirjoituksen tarkoitus ole käsitellä mielenosoitusten järkevyyttäkään.

Joidenkin oikeuksien perään he siellä huusivat kylttejään heilutellen, ja minua alkoi ärsyttää, vaikka ihan asiasta varmasti huusivatkin.

Harva ilta pimenee ilman, että joku someaktivisti tai mielenosoittaja vaatii oikeuksia itselleen tai toisille. Aiemmin päivällä luin lehdestä, miten erään kirjoittajan mielestä työttömyysturvaan liittyvä työnhakuvaatimus on ihmisoikeusloukkaus.

Tästä oikeuspuheesta on tullut niin arkipäiväistä, että jopa eläimillä nähdään kiistatta olevan oikeuksia. Viimeksi käräjillä väännettiin siitä, kuuluvatko eläimille myös tekijänoikeudet.

En tarkoita, että eläimiä olisi soveliasta kohdella kaltoin. Mutta pitäisikö asia ilmaista ennemmin niin, että eläimiä täytyy kohdella hyvin, koska meillä tietoisina ja tekojemme seuraukset ymmärtävinä olentoina on velvollisuus kohdella niitä hyvin?

Kun Gandhilta pyydettiin tukea kansainvälisen ihmisoikeussopimuksen kirjoittamiseen, hän vastasi, että olisi parempi kirjoittaa julistus, jossa listataan maailman kansalaisten velvollisuuksia oikeuksien sijaan.

Erityisesti nyt kun ihmiskunta kohtaa eksistentiaalisia kriisejä ei vapauksien ja oikeuksien vaatiminen enää riitä.

Vastuut ja velvollisuudet painavat harteilla enemmän, mutta ne myös pakottavat kääntämään katseen itsestä ulospäin, siihen maailmaan, joka tarvitsee hartioidemme kantokykyä.

Millähän hästägillä maailman kansalaisten velvollisuudet saataisiin ihmisoikeuksien rinnalle?

#IHaveADuty ?