”Sinulla on maailman kaunein ammatti”, totesi Suomessa vuosi sitten vierailulla ollut kummisetäni ja sai oloni vaivaantuneeksi.

”Jos voisin palata ajassa taakse, ryhtyisin itsekin toimittajaksi”, hän jatkoi.

Mutisin vastaukseksi jonkin sopivan ympäripyöreän fraasin neljännestä valtiomahdista ennen kuin pakenin paikalta. Enhän uskaltanut kertoa ajatuksista, joita olin viime ajat mielessäni ja useiden toimittajakaverien kanssa pyöritellyt: ei tämä nyt ihan sitä ole, mitä tilattiin.

Toimitusten kutistuessa yt-pyörteissä journalismista on surkeimmillaan tullut mittelö siitä, kuka copy-pasteaa tiedotteen nopeimmin oman mediansa nettisivuille. Kauneutta on vaikea nähdä siellä, missä onnistumisia mitataan halvalla kalastelulla ja katteettomilla lupauksilla.

Systeemiä on helppo syyttää vialliseksi, sillä minähän tein kaiken niin kuin kuuluu – peruskoulusta lukioon ja sieltä edelleen jatko-opintoihin. Jossain x:nnen vuoden kohdalla paperit kouraan ja siirtyminen täysipäiväisesti töihin.

Ensimmäisen klikkiotsikon tehtyäni taka-alalla kolkuttava omatunto hiljenee hetkeksi, kun kaveri onnittelee oman alan työpaikasta. Työskentely alalla, jolle on kouluttautunut, on kaikesta huolimatta sosiaalisesti hyväksyttävää. Toimiminen hetkittäin vastoin omaa moraalia on lopulta pieni hinta siitä, että saa olla unelma-ammatissaan, vakuuttelemme kollegoiden kesken toisillemme.

Henkisesti kuluttava toimistotyö vaatii kuitenkin vastapainon. Kun ura pettää odotukset, merkityksellisyyttä etsivän Y-sukupolven normiksi on muodostunut pakeneminen toiseen ääripäähän. Oravanpyörästä ja pätkätöiden lomasta karataan maailmanympärysmatkoille, Kaakkois-Aasian vitivalkeille rannoille ja berliiniläisille pikkuklubeille.

Työelämä tuskin kuitenkaan kehittyy pakenemalla. Vallitsevaa järjestystä muuttavat usein ihmiset, jotka arvojensa sijaan rikkovat sääntöjä. Eniten ihailen heitä, jotka eivät ehkä toimi niin kuin kuuluu, vaan kuten oikealta tuntuu.