Kuva: Miikka Pirinen

Minä lähden pois. Lähden tasan kuukauden päästä puoleksi vuodeksi Lontooseen opiskelemaan.

Päätös lähteä oli pitkän jahkailun tulos. Olin jo lapsena päättänyt, että karistan Suomen pölyt hartioiltani ensimmäisen mahdollisuuden tullen.

Tänä syksynä tajusin, että minun on pitänyt lähteä jo viisi vuotta.

Kun mahdollisuus karata tuli, keksin yhä useampia tekosyitä miksi en voinut tehdä niin juuri silloin. Olin juuri rakastunut, koulu oli pahasti kesken, minulla oli uusi mielenkiintoinen työpaikka, tai mitä ikinä.

Tosiasiassa pelkäsin. Pelkäsin, että jos lähden, menetän edessäni avautuvan urapolun. Että olisi muka virhe lähteä juuri nyt.

Samalla seurasin, kun yksi ystäväni liftasi Kaliforniassa puoli vuotta ja toinen lähti vuodeksi mikronesialaiselle saarelle opettajaksi. Olin aina ajatellut, että minunkin tarinaani kuuluisi vastaavanlainen seikkailu, mutta syksy toisensa jälkeen huomasin, että minulla ei ollut edelleenkään mitään uutta kerrottavaa.

Arki oli tyydyttävää, mutta tavanomaista. Pitkästytin jo itseäni tarinoilla siitä, mitä tenttejä olisi luvassa tai että teen paljon töitä.

Mikään ei ollut vialla, mutta mikään ei myöskään sytyttänyt. Huomasin tarkastelevani kaikkea passiivis-aggressiivisen linssin läpi ja ajoin ystäväni hulluksi vuodatuksillani. Vihasin maailmaa ja ihmisiä, koska en ollut nähnyt ihmisyyttä tarpeeksi.

Lopulta ymmärsin, että pilalla oli vaan minä. Lopetin jahkailun ja tartuin ensimmäiseen mahdollisuuteen tehdä jotain, mitä olin aina halunnut tehdä. Pistin vaihtopaperit vetämään, irtisanouduin töistä ja lopetin pelkäämisen.

Konkreettisia virheitä olisi esimerkiksi ryhtyä suonensisäisten huumeiden käyttäjäksi tai antaa kaikki säästöni nigerialaiselle prinssille – kaikki muu on soveltamisesta kiinni, eikä lähteminen tunnukaan niin vaikealta ja pelottavalta.

Lontoossa aion viettää viikonloppuja eri museoissa ja näyttelyissä, eksyä suurkaupungissa, mennä spontaanisti teatteriin, ottaa junan Pariisiin ja luultavasti viettää monta pitkää iltaa yliopiston kirjastossa.

Niinäkin iltoina varmasti ajan ystäväni hulluksi vuodatuksillani, mutta ainakin minulla on omia tarinoita kerrottavana.

Kirjoittaja on Ainon eläköityvä toimitussihteeri, joka odottaa yhä hyväksymiskirjettään Tylypahkaan.
Twitter: @melissahei