Kello on 23:45 synkkänä syysyönä. Kalman väreissä hehkuvalta näytöltä tuijottaa masentavan kurssin lopputyö. Teksti on viimeistelemättä, deadlineen on 10 minuuttia. Hyviä lainauksia löytyy helposti. Lainaus sieltä, toinen tuolta. Ja sitten se tapahtuu: sanan ehkä tilalle lipsahtaakin joten. Tulosten kohdalla viimeinen löydös jää mainitsematta. Eihän sitä kuitenkaan kukaan niin tarkasti lue. Eikä tätä kukaan oikeasti julkaise. Ja ei tällä nyt loppujen lopuksi ole niin paljon väliä. Kaiken lisäksi koko työ on vain yksi osa kurssin arvosanaa.
Periaatteessa jokainen opiskelija on koulutettu tunnistamaan, missä menee hyväksyttävä raja. Mikä on ok, ja milloin akateemisen maailman Belsebub – plagiointi ja tutkimusvilppi – on koskettanut tutkimuspaperia likaisilla sormillaan.
Raja on kuitenkin häilyvä ja henkilökohtainen. Rima saattaa laskea esimerkiksi silloin, kun istuu pikkutunneilla unenpuutteessa ruudun äärellä ja deadline ahdistaa. Jos kerran aiemmin tehty pieni kaunistelu ei poikinut ongelmia, miksi seuraavakaan poikisi? Tai sitä seuraava? Yhtäkkiä vilpille ei näy loppua.
Näin kävi näyttävästi myös Teknologian tutkimuskeskus VTT:n suojissa, jossa muuan Matej Orešič työskenteli tutkimusprofessorina vuosina 2003–2013. VTT kertoi ensin julkisesti, että Orešič oli hairahtanut pienteen tulosten valikointiin muutamassa tutkimuksessa, mutta lopulta tapaus paljastui pitkäaikaiseksi systemaattiseksi vääristelyksi ja tutkimustulosten pimittämiseksi. Datan analysointi ei aina ollut luotettavaa, eikä “case study” ollut edustava näyte. Vaikka osa tutkimuksesta oli ansioitunutta, merkittävimmät löydökset olivat pääsääntöisesti vilpillisiä. Osittain sumutuksen ansiosta VTT:n metabolomiikkaryhmä oli kuitenkin saanut Suomen Akatemialta, EU:lta, Tekesiltä, useilta eri säätiöiltä sekä VTT:ltä yhteensä noin 20 miljoonaa euroa tutkimusrahaa kymmenen vuoden aikana.
Mitäpä siitä, että Orešičin alaisilla oli epäily diabetestutkimuksen tulosten vilpillisyydestä. Kauniilla tuloksilla kun sai hyvää akateemista näkyvyyttä, mainetta ja tuntuvaa rahoitusta. Samalla metabolomiikkaryhmän rahoitus oli kuitenkin poissa muusta, hyvästä tutkimuksesta, ja VTT:n tapauksessa myös verorahoista.
Ennen kaikkea tutkimusvilppi heikentää luottamusta tutkitun tiedon luotettavuutteen. Samalla se asettaa akateemisen valvonnan laitoksessa kyseenalaiseen valoon. Tässä tapauksessa erityisen ongelmallista on VTT:n kattava yhteistyö muiden organisaatioiden, kuten Aalto-yliopiston, kanssa. Kun yliopiston julkaisuista noin viisi prosenttia on yhteisjulkaisuja VTT:n kanssa, ongelma on yhteinen.
Silti mietin, onko tieteellisellä vilpillä oikeastaan merkitystä muussa kuin merkittävässä tutkimuksessa. Kun vääntää lopputyöskeidaa, pienehkö luettavuuden lisääminen lauseita siistimällä vain tekee lukukokemuksesta miellyttävämmän, kun loputtomat sulut ja anekdootit vähenevät. Ja toisaalta – onko vilppi sittenkään niin suuren luokan ongelma, kuin voisi olettaa? Tutkimuseettisen neuvottelukunnan selvittäviksi tulee vuosittain parisenkymmentä hyvän tieteellisen käytännön loukkausepäilyä. Ottaen huomioon tieteellisen tutkimuksen määrän, Suomessa on joko äärimmäisen rehellistä tutkimista, tai vaihtoehtoisesti pientä kaunistelua epärelevanteissa tutkimustöissä tehdään ilman sen suurempia ongelmia. Jos näin on, on entistä vahvemmin paikallaan kysyä, miksi tutkia edes lopputyössä jotain, millä ei ole mitään merkitystä?
Pohdin myös, onko kohtuutonta vaatia, että akateeminen yksilö pystyy tunnistamaan ajattelustaan yksiselitteisesti, mikä on hänen omaa alkuperäistä tuotantoaan ja mikä muualta kuultua. Ihminen on perusluonteeltaan matkiva apina, joka koko elämänsä ajan poimii palasia maailmankuvaansa ympäristöstään ja kokemastaan ja oppii sen mukaisesti. Tuntuu perverssiltä, ettei näin tapahtuisi väistämättä myös kirjoituksissa. Kuten tässä kolumnissa, josta noin 25 prosenttia on suoraa lainausta.
Kirjoittaja Esa-Pekka Mattila on n:nnen vuoden kauppatieteiden opiskelija, joka turhautuu kaukolentoihin ja läsnäolopakkoihin.
