KUVA ANNA SALMI

Kirjoittaja on Alankomaissa asuva toimittaja ja Aalto-yliopiston alumni.

Ystäväni tuli käymään Amsterdamissa. Kadulla hän nyrpisti nenäänsä. Katutason suuret ikkunat olivat hyvin valaistuja eivätkä verhot peittäneet niitä. Katsoimme, kuinka perheet söivät, tiskasivat, lukivat ja raapivat reisiään. ”Missään ihmiset eivät ole niin itseään täynnä kanssa kuin hollantilaiset, joiden pitää olla koko ajan näytillä”, ystäväni sanoi.

Omassa kodissaan ihminen on lähempänä eläintä kuin julkisessa tilassa. Siksi monessa kulttuurissa koti on erityisen suojattu ja suljettu alue. Tabu kodin sulkeutuneisuudesta on ehdoton: toisten kotiin ei saa tulla ilman lupaa. Sinne ei saa kurkistaa, sitä ei saa kuvata. Poikkeuksen voivat tehdä ainoastaan viranomaiset – ja hekin erityisluvalla, silloin kun on syytä epäillä rikosta.

Eristäytymisen sijaan hollantilainen kulttuuri perustuu kalvinistisen perinteen paljastamiselle: pitää olla koko ajan altis jumalalle ja kanssaihmisille. Hollannissa vastakohdat sekoittuvat keskenään. Yksityinen ja julkinen, korkea ja matala, arki ja juhla. Ulkopuolinen näkee hollantilaisen avoimuuden helposti itsekeskeisyytenä – hollantilaiset itse sen sijaan ajattelevat olevansa yksi maailman vaatimattomimmista kansoista ja ovat vaatimattomuudestaan ylpeitä.

Entä suomalaiset? Suomalaisen tarve omalle reviirille on valtava. Näkymätön aura suojaa sekä fyysiseltä läheisyydeltä, mutta myös sosiaaliselta kanssakäymiseltä.

Kontrolloimme itse yksityistilaamme, reviiriämme. Viranomaiset kontrolloivat muuta. Raja yksityisen ja julkisen välillä on kuitenkin häilyvä. Venäjällä saa nykyään sakot, jos kävelee samaa sukupuolta olevan kanssa käsi kädessä kadulla. Ruumiillisuus ja seksuaalisuus ovat osa sisäistä eläintämme, ja kulttuureissa, joissa yksityinen ja julkinen ovat kaukana toisistaan – kuten myös vaikkapa arabialaisissa kulttuureissa – julkisen kontrollin määrä on suuri. Sama kontrolli ei kuitenkaan päde suljettujen ovien takana. Suomessakin oli vielä 1990-luvun alussa laillista raiskata aviopuolisonsa, koska sen katsottiin kuuluvan yksityisen piiriin.

Se tuskin edisti yhteiskuntarauhaa.

Sen sijaan, jos uskaltaa raottaa kotinsa, yksityisen tilansa ovea, rauha yhteiskunnassa on askeleen lähempänä.