Makaan bikineissä ja kuuntelen, miten aallot lyövät rantaan. Helle hivelee ihoa ja märkäpukuiset surffaajat silmää. Asun surffihostellissa, jossa merenranta on heti oven takana ja riippumatot heiluvat lämpöisessä iltatuulessa. Koko päivänä ei tarvitse tehdä mitään – eikä vaikka koko kuukautena. Parilla eurolla saa joogatunnin, vuokrasurffilaudan tai sylillisen tuoreita hedelmiä. Elämä perulaisessa surffikylässä vaikuttaa paratiisilta. Harmi vain, että paratiisistakin voi haluta pois.
Viimeiset viisi vuotta olen toteuttanut suurta unelmaani käydä kaikissa sulissa maanosissa. Etelä-Amerikan matka tänä talvena oli viimeinen etappini hitaassa maailmanvalloituksessa, jota edelsivät Aasia, Afrikka, Eurooppa, Oseania ja Pohjois-Amerikka. Unelma on määrittänyt elämäni raamit: Asun halvasti ja kulutan pienesti, jotta minulla olisi varaa lentoihin. Välttelen sitoumuksia, kuten pitkiä työsopimuksia, eikä mikään estä minua häipymästä juuri silloin kuin haluan.
Huonekaluni myin vuosia sitten. Välillä olen vitsaillut kavereilleni, että olen kuin palasaippua, joka lipeää heti karkuun jos siitä koettaa saada kunnon otteen. Mutta oikeasti se ei ole vitsi.
Reissaus on huumetta. Kaikki on niin uutta ja kaunista, että tuntuu, kuin olisi itsekin saanut mahdollisuuden syntyä uudestaan. Se pumppaa hiussuonia myöten niin vahvaa mielihyvää ja elämäniloa, että parempaa on vaikea keksiä. Saa olla huoleton ja kulkea sinne, missä bossa nova soi ja tuuli tuoksuu mereltä. Ei ole pakkoa, ei vastuuta. Mutta siihenkin voi väsyä.
Suurin matkustukseen liittyvä myytti on se, että silloin ihminen on täysin vapaa. Mutta pidemmän päälle juuri ne asiat, jotka tuovat alussa keveyttä, muuttuvat kaikkein raskaimmiksi. Pitkät päivät alkavat tuntua tyhjiltä ja rajattomuus ahdistavalta. Hikiset vaatteet, kuolemanpelkoiset bussimatkat ja ripulin kestää kyllä, mutta syvenevää juurettomuutta ei. Ihmiset, yöpaikat ja maisemat vaihtuvat koko ajan. Jos ei sitoudu mihinkään, ei myöskään kuulu mihinkään. Kun vuodesta toiseen repii itsensä aina irti jostakin, lopulta riittää.
Minulle niin kävi Perun surffihostellissa. Kuuntelin Spotifyn viikon suosituksista uudelleen ja uudelleen samaa kappaletta. “And well, I don’t want you anymore”, mutisin erobiisin kertosäkeessä mukana ja tuijotin rinkkaani. Tiesin, että rakastan matkustamista koko sydämestäni. En vain jaksa sitä enää.
Väsyminen kävi huomaamatta. Niin, että sitä oli vaikea huomata. Kun kysyin varovasti reissaavien suomalaisnaisten Facebook-ryhmässä, onko kukaan kokenut samaa, vastauksia tuli tulvimalla. Yksi puhui loppuunpalamisesta, toinen totaalisesta stopista. Kaikilla resepti oli suunnilleen sama: liikaa reissuja liian tiheästi.
“Joskus liika on liikaa. Muistan tunteen pitkällä reissulla Ausseissa, kun oli paljon reissuja takana edellisten vuosien aikana ja sitten vaan tuli stoppi. Halusin kotiin, vaikkei sellaista edes ollut”, yksi kirjoitti ja tiivisti oloni täydellisesti.
Päätin lopettaa puolen vuoden reissun vain uukauden jälkeen ja palata kotiin. On maailman suurin klisee mennä maailman toiselle puolelle jeesustelemaan, miten hyvin kaikki Suomessa on. Mutta se on totta. Kotona lempikahvilassa voi jättää läppärin yksin pöydälle ja kipaista vessaan. Voi kävellä yöllä kotiin puiston läpi ja hengittää puhdasta ilmaa. Saa viettää aikaa niiden ihmisten kanssa, joita rakastaa. On lämmin koti ja ruokaa. Ne ovat itsestäänselvyyksiä, mutta niiden ei pitäisi olla.
On suurta tuhlausta elää elämänsä kokien, että on väärässä paikassa. Mutta lohdullista on, että mieli muuttuu koko ajan. Jos haikailee muualle, kannattaa lähteä. Mutta jos kotona viihtyy, ei kannata murehtia siitä, että pitäisi haluta matkustaa. Kunhan viihtyy!
Reissaaminen on paras asia, johon olen ikinä sekaantunut, ja uskon sen pysyvän osana elämääni ikuisesti. Mutta toisin kuin ennen, enää en usko, että juuri matkustus tekee onnelliseksi. Ei, vaan elämä tekee. Matkat eivät tuo vapautta, koska ihminen on pohjimmiltaan aina vapaa, mutta ne tuovat syvän kokemuksen vapaudesta. Ja kun sen tunteen tietää, sen voi tavoittaa missä tahansa.
Australian-tätini muotoili sen hyvin. Kun asuin hänen luonaan, hänellä oli antaa minulle muutama kehno elämänohje (“if you marry, only marry for money”) ja yksi hyvä. Sen hän sanoi, kun hehkutin, että olen Australiassa onnellisempi kuin missään muualla.
”That is a start. The end is to find yourself inside yourself and then be happy anywhere.”
Bingo.
Roosa Murto, 24, on helsinkiläinen kirjoittaja, joka on kyllästynyt myös aiemmin rakastamiinsa Haruki Murakamin kirjoihin. Roosa työskentelee Helsinki Design Weekillä ja unelmoi dreijaamisen opettelusta.
Kuva Louis Moncouyoux