Kuumana kesäpäivänä istun Helsingin Laakson sairaalassa isäni kanssa kuuntelemassa isoäitini samaa diagnoosia. Lääkäri sanoo, että mummi tulee ehkä tarvitsemaan ympärivuorokautista hoivaa tulevaisuudessa. Se on kallista. Mummilla on kuitenkin mahdollisuus palveluseteleihin, joilla ostaa esimerkiksi ruokapalvelua ja lääkkeiden annostelua. Kun tilanne on tarpeeksi huono, hänellä on mahdollisuus päästä palvelutaloon.

Mummi on tullut vanhaksi aikana, jona julkisten palvelujen määrää on alettu pikkuhiljaa supistaa. Mutta vielä on sentään lupaus siitä, että julkinen valta pitää huolta. Isääni tai hänen veljeään ei vaadita kustantamaan mummin elämää. Arki jatkuu aika lailla ennallaan.

Kaikki on ihan hyvin, hänellähän on hyvinvointivaltio ja meidät, ajattelen vastaanotolla.

Mutta sisälläni kalvaa.

Pääministeri Juha Sipilän (kesk.) hallituksen perhe- ja peruspalveluministeri Annika Saarikko (kesk.) on nimittäin kylvänyt mieleeni pelon.

”Hoivavastuun kantaminen omista tai puolison vanhemmista on kunnioitettavaa sukupolvien välistä vastuuta”, kuuluivat Saarikon sanat viime keväänä. Tuolloin hän ilmoitti asettaneensa selvityshenkilön tutkimaan keinoja, joilla omaishoito ja työelämä voitaisiin sovittaa paremmin yhteen. Selvitys on osa hallituksen ikäihmisten kotihoidon ja kaikenikäisten omaishoidon kehittämisen kärkihanketta.

Perheen ulkopuolella vanhustenhoidon järjestävässä Suomessa narratiivi on uusi: arvossa ovat ne, jotka hoitavat itse.

”Ikääntyvässä Suomessa meidän on tehtävä kaikkemme, jotta muun muassa sosiaaliturvajärjestelmämme ja työelämämme ottavat tämän vastuun kantamisen huomioon nykyistä paremmin”, Saarikko jatkoi.

Katson vastaanotolla mummin vieressä istuvaa isääni.

Muutaman vuosikymmenen päästä edessämme voi olla samantapainen vastaanottokäynti, jonka jälkeen häntä ei viedäkään palvelutaloon, vaan minun kotiini. Kuvittelen, kuinka keitän hänelle päivittäin kahvit, työskentelen etänä keittiön pöydän ääreltä, illalla pesen hänen selkänsä – olen hänen omaishoitajansa.

Kuvitelmani voi osua oikeaan, vahvistavat useat terveydenhuollon ja vanhustutkimuksen asiantuntijat.

Jyväskylän yliopiston yhteiskuntapolitiikan professori Teppo Kröger on johtaa Suomen Akatemian rahoittamaa Ikääntymisen ja hoivan tutkimuksen huippuyksikköä.

”Nyt ollaan rakentamassa aiempaa vahvempaa normia omaishoidon ensisijaisuudesta”, Kröger sanoo.

Omaishoidon kirjaaminen kärkihankkeeksi ja selvitysten teettäminen omaishoitajien asemasta kertovat, että omaisia pidetään entistä keskeisempänä yhteiskunnan hoivaresurssina.

Suurin syy siihen on raha.

Valtiovarainministeriö on ollut jo pitkään huolestunut tulevai­suuden huoltosuhteesta. Se kuvaa, kuinka paljon vero­kassaa potentiaalisesti kartuttavia työikäisiä ihmisiä on suhteessa työvoiman ulkopuolella oleviin kansalaisiin, kuten eläkeläisiin.

Vastaus on, että liian vähän. Syntyvyys on historiallisen alhaisella tasolla.

Mummoja ja pappoja kyllä riittää.

Suomen väestö ikääntyy nopeammin kuin muualla Euroopassa keskimäärin, ja suomalaiset elävät pidempään kuin koskaan ennen. Vanhenevalla väestöllä tarkoitetaan sodan jälkeen syntyneitä suuria ikäluokkia ja minun vanhempieni ikäisiä ihmisiä. Vuonna 2060 yli 65-vuotiaiden osuus väestöstä lähentelee kolmasosaa, ja hyvin vanhoja ihmisiä arvioidaan olevan yli 205 000.

Luvattuja eläkkeitä pitää siis maksaa yhä useammalle ja yhä kauemmin. Maksettavien eläkkeiden lisäksi vanhusten pitkä­aikaishoidon kustannukset lisääntyvät radikaalisti. Kaikista suurimmat kustannukset hoivalle aiheuttavat venyvän eliniän myötä yleistyvät sairaudet, kuten Alzheimerin tauti. Intensiivistä hoivaa tarvitsevien vanhusten määrä kasvaa dramaattisesti. Valtiovarainministeriön vuonna 2012 tekemien laskelmien mukaan pitkäaikaishoidon menojen suhde bruttokansantuotteeseen kasvaa Suomessa 2,1 prosentista 4,3 prosenttiin vuoteen 2060 mennessä.

Mikäli verojen rankkaa kiristämistä tai velkaantumisen kiihtymistä ei nähdä vaihtoehdoksi, on keksittävä muita ratkaisuja paisuvien hoitokulujen kattamiseksi.

Suurimmat odotukset lepäävät teknologian harteilla.

Yksi innokkaimmista kansantalouden piiskureista on valtiosihteeri Martti Hetemäki, joka uskoo erityisesti digitalisaation ja robotiikan tarjoamiin säästömahdollisuuksiin. Toukokuussa julkaistussa selvityksessään hän siteeraa Etelä-Karjalan sosiaali- ja terveyspiirin toimitusjohtajaa Pentti Ikosta. Tämän mukaan esimerkiksi yksi lähihoitaja pystyy tekemään aamuvuorossa ainakin 20 ja iltavuorossa yli 40 virtuaalikäyntiä.

Osa näkee palveluiden markkinaehtoistamisen ratkaisuksi kustannusten laskuun: tätähän sote-uudistuksella nyt yritetään. Moni sosiaali- ja terveysalan kehittäjä on innostunut hollantilaisesta Buurtzorg-mallista, jossa pienet itsenäiset tiimit vastaavat vanhusten hoivatyöstä. Kukin tiimi päättää itsenäisesti asiakkaan kanssa hoidosta. Buurtzorg on pystynyt laskemaan kuluja ja nostamaan hoivan laatua purkamalla hierarkkisia järjestelmiä.

Kalliin laitoshoidon purkaminen on otettu vanhuspolitiikan tehtäväksi 2000-luvulla. Kotihoidon suosimista on perusteltu huokean hintalapun lisäksi myös sillä, että vanhukselle paras paikka on kotona. Yksi vuorokausi vanhainkotihoitoa maksaa kunnalle 150 euroa. Vuodessa se tekee 55 000 euroa. Kotihoidon piirissä tuotettu hoito on jo selvästi edullisempaa. Kaksi kotihoidon käyntiä vuorokaudessa tekee vuodessa 32 400 euroa. Vanhuspalvelulain ohjeistus onkin pitää vanhukset mahdollisimman pitkään kotona.

Omaishoito on alkanut näyttäytyä poliitikoille houkuttelevana vaihtoehtona, eräänlaisena vanhainhoidon kruununjalokivenä. Se on helppo kääriä pakettiin, josta on vaikea kieltäytyä näyttämättä ihan paskalta tyypiltä. Se on inhimillinen hoivamuoto ja osoitus perheen epäitsekkyydestä. Lisäksi se on halpa ratkaisu. Omaishoidon kustannukset kunnalle ovat 13 200 euroa vuodessa. Se on 30 000 euroa vuodessa vähemmän verrattuna tehostetun palveluasumisen kustannuksiin.

Asiantuntijat ovat siis yhtä mieltä siitä, että omaishoidosta tulee arkipäivää yhä useammalle muutaman kymmenen vuoden päästä. Silloin milleniaalit ovat viisi-kuusikymppisiä.

Moni asiantuntijoista kuitenkin huomauttaa, että kyse ei ole täydellisestä, laitostuneen ja laadukkaan julkisen hoidon vaihtumisesta omaishoidoksi. Suomi nimittäin luottaa jo nyt perheenjäsenten väliseen rakkauteen.

Tampereen yliopiston sosiaalioikeuden apulaisprofessori Laura Kalliomaa-Puha on Annika Saarikon nimittämä tutkija, jonka on määrä selvittää työelämän edellytyksiä lisääntyvälle omaishoidolle. Hoivaa ja siihen liittyvää lainsäädäntöä tutkinutta Puhaa kiinnostaa erityisesti se, miten lainsäädäntö määrittelee vastuun.

”Aika hyvin voi ulkomailla järkyttää muita ihmisiä sanomalla, että meillä Suomessa ei tarvitse välittää muista ihmisistä kuin omista lapsistaan. Mutta tosiasiassahan se ei ole niin.”

Kalliomaa-Puha puhuu lainsäädännön omaisolettamasta. Hänen mukaansa lainsäädännössä on paljon pieniä viittauksia ja oletuksia siitä, että omaiset hoitavat, vaikkei mitään lakiin perustuvaa hoivavelvoitetta olekaan.

Omaisia pidetään entistä keskeisempänä yhteiskunnan hoivaresurssina.

”Sillä lailla rakennamme järjestelmäämme omaisten varaan. Sote-keskustelun henkilökohtainen budjetti ja palvelusetelien kilpailutuskin ovat asioita, joihin muistisairas ei millään pysty itse. Systeemi olettaa, että vanhuksen taustalla on joku.”

Teppo Krögerin mukaan perheeltä tulee jo nyt enemmän apua vanhoille perheenjäsenille kuin julkisilta ja yksityisiltä palveluilta.

”Kun määritellään, mitä julkinen tarjoaa, samalla määritellään se, mitä perheeltä odotetaan”, Kröger sanoo.

Kaikki, mitä jää julkisen palvelutarjonnan ulkopuolelle, on joko ihmisen itse tai hänen perheensä kustannettava.

Kaikkihan haluavat läheisilleen parasta mahdollista hoitoa.

Kunnan ja omaisten käsitykset riittävästä hoidosta eroavat jo nyt: esimerkiksi kuinka monta pesukertaa viikossa tai WC-käyntiä päivässä riittää. Omaiset tilkitsevät julkisesti järjestetyn hoivan ja toivotun hoivan tasoa omalla ajallaan – tai rahallaan.

Lehtijutuista saa lukea kotiinsa kuolleista ja likaisissa vaipoissa makaavista vanhuksista.

Sinusta ei koskaan tule yhtä heistä, lupaamme mummille. Saman lupaan vanhemmilleni, vaikka en vielä tiedä, mitä se minulta vaatii.

Olisiko iso osa suomalaisista valmis hyväksymään vanhempiensa hoidon osaksi elämäänsä, samaan tapaan kuin omien lasten hoidon?

Ei ole kovin pitkään siitä, kun järjestely oli vielä kaikille itsestään selvä. Julkisesti kustannettu, perheen ulkopuolelle sijoittuva hoito on suhteellisen uusi tapa huolehtia vanhuksista. Isovanhempiemme nuoruudessa oli tavallista, että monta sukupolvea asui yhdessä, ja vintissä hoidettiin mummot ja papat. Seurakunta tai useammasta talosta muodostunut ruotu piti huolta heistä, joilla ei ollut perhettä.

Vielä vuoteen 1970 saakka lapset olivat Suomessa velvollisia huolehtimaan vanhemmistaan ja isovanhemmistaan. Seitsemän vuotta myöhemmin poistui aviopuolisoiden keskinäinen huolehtimisvelvollisuus, ja kunnasta tuli ihmisten virallinen huolehtija. Jotta työvoimaa saatiin tuottamattomasta hoivasta töihin ja maalta kaupunkiin, oli julkisen sektorin järjestettävä hoivapalveluja.

Suomi institutionalisoitui. Vanhukset laitettiin laitokseen, lapset päiväkotiin.

Uudet rakenteet mahdollistivat kulttuurin, jossa jokainen on riippumaton perheestään ja oikeutettu yksilöllisiin päätöksiin. Muutamme kotoa aikaisin pois verrattuna eteläeurooppalaisiin. Toisin kuin amerikkalaiset, emme puhu luontevasti ”communityn” ja ”familyn” merkityksestä.

Vuonna 2012 Väestöliitto tutki 1945–50 syntyneiden suomalaisten suurten ikäluokkien ja heidän aikuisten lastensa asenteita perhesukupolvien välistä auttamista kohtaan. Valtaosan mielestä vanhusten taloudellinen tukeminen kuului yhteiskunnan vastuulle. Enemmistö katsoi myös, että arkiaskareissa auttaminen ja henkilökohtainen hoivaaminen olivat yhteiskunnan velvollisuuksia.

Suomi luottaa jo nyt perheenjäsenten väliseen rakkauteen.

Suomalaisten mielestä välitön vastuu rajoittuu siis omaan itseen ja alaikäisiin lapsiin.

Teppo Krögerin mukaan Suomessa pidetään ihan tavallisena sitä, että jotkut hoitavat lapsia kotona. Sitä varten on jopa olemassa lakisääteistä vapaata töistä.

Yhdestä ajatuksesta Suomessa vallitsee kuitenkin lähes yksimielisyys – vanhukselle paras vaihtoehto on olla kotona niin pitkään kuin hän pärjää siellä. Siksi suomalaisille ei ollut kovin vaikeaa, kun vanhuspalvelulakia muutettiin sellaiseksi, jossa kotihoitoa suositaan laitoshoidon sijasta. Kotona oleminen mahdollisimman pitkään ei ole kategorisesti huono vaihtoehto.

Krögerin mielestä tämä ei päde omaishoidon suhteen.

”Kotihoidon ja omaishoidon välillä en ole koskaan kuullut mainittavan tällaista, että vanhuksen olisi parempi olla perheensä kanssa. Tietysti on pieni ryhmä, jotka ovat valmiita ottamaan vastuun omaisensa päivittäisestä hoivasta, mutta enemmistö ei ole valmis jatkuvaan vastuuseen.”

Vanhushoivan ympärillä on siis käynnissä kaksi rinnakkaista keskustelua, joista kumpikin liittyy käsitykseen vastuusta.

Kuka ensinnäkin maksaa hoivan. Vaihtoehtoja maksajiksi ovat joko julkinen sektori tai ihminen itse mahdollisesti lastensa avustamana. Toiseksi, ketkä ylipäätään lasketaan omaisiksi. Esimerkiksi Saksassa perheenjäsenillä on lakisääteinen velvollisuus huolehtia vanhuksistaan.

Suomessa aihetta on tökkinyt siviilioikeuden professori Urpo Kangas. Hän on ehdottanut, että varakkaimpien lasten

tulisi olla taloudellisesti vastuussa vanhempiensa hoidosta, mikäli vanhuksen oman varallisuuden realisointi ei kata hoivan kustannuksia. Laura Kalliomaa-Puha ja Teppo Kröger näkevät, että vaihtoehdosta tullaan ehkä joskus keskustelemaan. Tällä hetkellä vanhuksia ei velvoiteta muuttamaan omaisuuttaan rahaksi hoivan kustannusten kattamiseksi. Ainoastaan tulot otetaan huomioon palvelumaksuissa.

Tätä realistisempi vaihtoehto on kuitenkin sellainen, jossa julkisesti tuetusta omaishoidosta tehdään suositus ja sen toteutumista edistetään, ja muista palveluista tehdään hankalasti saatavia. Vaikka muunkinlaista hoitoa olisi periaatteessa olemassa, sitä olisi käytännössä niin vaikea saada, että entistä useampi valitsisi omaishoidon. Näin on käynyt viime vuosina esimerkiksi tehostetun palveluasumisen ja vanhainkotipaikkojen suhteen.

Kaikki eivät ala hoitaa omaisiaan. Ne perheet, joilla on varaa, alkavat ostaa yksityisiä palveluita.

”Ruotsissa tätä on tutkittu. Pienituloisissa ryhmissä omaishoito lisääntyy, ja suurituloisissa ryhmissä palvelut ostetaan ulkopuolelta”, Kröger sanoo.

Lasten velvollisuus huolehtia intensiivistä hoivaa kaipaavista vanhemmistaan ei ole vielä lähellä. Tutkimustieto asenteista perheen vastuuta kohtaan on kuitenkin kerätty enimmäkseen niiltä, jotka eivät joudu huolehtimaan ikääntyvistä samassa määrin kuin nykyopiskelijat tulevaisuudessa.

Millainen sukupolvi milleniaalit on?

Mummini sukupolvi näki lapsena nälkää sodan aikana. Äitini ei, mutta asui kotona 25-vuotiaaksi, jotta sai säästettyä tarpeeksi rahaa muuttaakseen omilleen ja maksaakseen kauppaoppilaitoksen maksut.

Julkinen sektori ja sen osana vanhustenhoito rakennettiin teollisen vallankumouksen jälkeiseen aikaan. Vanhemmilla sukupolvilla henkilökohtainen vastuu on ajoittunut aikuisiän alkupäähän. Kun työnsyrjään on päässyt kiinni, on saanut nauttia pitkistä työurista ja seurata hyvinvointivaltion rakentumista.

Minä olen syntynyt Suomeen, joka on mahdollisuuksia täynnä. Toisin kuin vanhempieni tai isovanhempieni, minun ei ole tarvinnut taistella, vaan olen istunut katettuun pöytään. Sen jälkeen on vielä kysytty: Mitä juuri sinä haluaisit tehdä? Missä tunnet olevasi hyvä? Mikä on sinusta merkityksellistä?

Viime vuoden Sitran megatrendikatsauksen yhteydessä Elina Kiiski-Kataja ja Heli Nissinen kirjoittavat, että nyt eletään samankaltaista aikaa kuin teollisen vallankumouksen alussa. Silloin tiedettiin, että teknologioiden vaikutukset talouteen tulevat olemaan perinpohjaiset, mutta ei ollut täysin selvää, minkälaisia vaikutukset tarkalleen ottaen ovat. He kutsuvat tuota aikaa paussiksi.

Milleniaaleista on tullut aikuisia paussin aikana.

Kiiski-Kataja ja Nissinen kirjoittavat, että tilastollisessa mittakaavassa ja maailmanhistoriassa 50 vuotta voi olla lyhyt aika, mutta yhden ihmisen elämässä koko työuran ja elämän mittainen tragedia.

Tragedia osuu niiden kohdalle, jotka joutuvat luovimaan ongelman ratkaisijana ennen kuin perustavanlaatuinen muutos on tehty. Pätkätöihin tottuneet milleniaalit työskentelevät edelleen palkkaperusteisen sosiaaliturvan maailmassa. Jos mikään ei muutu, vastassa on ikääntyvän väestön aiheuttama hoivapommi. Vanhemmistaan huolehtiville se voi tarkoittaa henkilökohtaista taloudellista tragediaa.

Esimerkiksi perustulolla pyritään korjaamaan erilaisia ongelmia valtion, yksilön ja pääoman välisissä suhteissa. Ehkä tulevaisuudessa moni hoitaa vanhempiaan perustuloa vastaan. Silloin Nissisen ja Kiiski-Katajan kuvaama toimeentuloon liittyvä tragedia ei toteudu.

Silloin tragedia onkin se, että milleniaaleille annettiin jo lupa haaveilla muusta ja kuvitella olevansa vastuusta vapaita.

Juttua varten on haastateltu myös Sitran Human Driven Health -yksikön projektijohtaja Tuula Tiihosta, työelämätutkija Mia Tammelinia ja tulevaisuudentutkija Markku Wileniusta.