Kaikesta äijä-etuliitteellisestä tulee mieleen Jone Nikula ja sekös vasta harmittaa. Jos tästä pääsee yli ja on mies, voi harkita äijäjoogaa. Ensimmäinen kriteeri täyttyy kohdallani hädin tuskin. Jälkimmäinen on jo vähän helpompi myöntää, vaikka kaverit kehuvat, että moni 12-vuotias tyttö olisi kateellinen nupullaan olevista rinnoistani.

Unisportin kautta äijäjoogaamaan pääsee ainakin Otaniemessä ja Töölössä. Nopean soittokierroksen perusteella kiinnostus on vaihtelevaa. Teekkarit tuntuvat pohdiskelevan kaikkeuden olemusta muin keinoin, Töölön kurssi sen sijaan on täynnä. Minut päästetään kuitenkin ystävällisesti mukaan hakemaan tuntumaa, ilmainen kertanousu.

Vaikka sali on parinkymmenen hengen ryhmälle mukavan väljä, änkeän takariviin kahden muun äijän väliin. Tämä on ryhmäliikuntatunneilta ja Missä Vallu luuraa? -lastenkirjoista tuttu taktiikka. Matalla profiililla. Osallistujat ovat pääosin välimallia, en näe yhtään Taffelin juustonaksumiehen näköistä töhnöä. Toisaalta Patrick Batemanit sivusiilitukkineen loistavat poissaolollaan. Tulevat rahoitusammattilaiset taitavat käydä Meikun Unisportin sekajoogassa namastelemassa lääkismimmejä. Sinne ei kuulemma tavallisten persjalkaisten vohveleiden kannata mennä pahoittamaan mieltään.

Huomaan ilokseni, että joogasali on melko viileä. Hiki tosin tuli jo pukuhuoneessa vaatteita vaihtaessa, mutta se on ison pään ja viinanhimon ohella sukuvika, jolle ei voi mitään. Ambienssia luovat hämärä valaistus, ilmanvaihtolaitteiston vieno humina ja itämainen musiikki.

Kurssi on alkanut jo edellisellä viikolla, joten menemme suoraan asiaan. Ohjaaja kiertelee salissa kertoen rentoutuskasettiäänellä, mitä kulloinkin tehdään. Aluksi haetaan oikeaa hengitystä selällään maaten, sitten siirrytään päivän epistolaan. Selän kierrot, alaspäin katsova koira ja kobra sujuvat hyvin, samoin kliseinen aurinkotervehdys. Lapsen asento aktivoi ruoansulatusjärjestelmäni. Unohdan ensin hengittää nenän kautta, sitten kokonaan. Kokematon käyttää aika paljon energiaa asentojen oikeaoppisuuden murehtimiseen. Tämä murhe lienee epäilemättä aiheellinen.

Tanssivassa soturissa aikaisemmin päivällä nauttimani bratwurst ja hapankaali lopulta pyörähtävät vatsassa ja minut valtaa hetkellinen pakokauhu, mutta tilanne on väärä hälytys. Tämä on onnenpotku, sillä eteerisen salin hiljaisuudesta on pitkä matka anoppilan vessaan, jossa vanha linkoava pesukone pelasti viimeksi lounaan kaasuunnuttua huonoon aikaan. Tiedostan kuitenkin, että ananda balasanan ”omista jalkapohjista roikkuminen” voi olla ratkaiseva virhe, joten teen liikkeen kunnianhimottomasti. Tunti ja vartti kuluu nopeasti, lopuksi palataan alkuun ja maataan rauhassa lattialla.

Jälkeenpäin olo on hyvä. 75 minuutin kokemuksella ei harrastamisen pitkäaikaisvaikutuksista voi vetää sen kummempia johtopäätöksiä, mutta suosion voi ymmärtää, vaikka kaikki taustalla vaikuttavat filosofiat eivät niin kiinnostaisikaan. Se ainakin tuli todistettua, ettei kankeus ole este ja että joogaa voi kokeilla, vaikka normaalisti arkeaan joutuisi helpottamaan puolitoistametrisellä kenkälusikalla.