Näin yliopisto korjataan


Teksti · words

Pienillä muutoksilla suomalaisesta yliopistosta saataisiin huippu, kirjoittaa Harvardissa opiskeleva Matti Parpala.

parpala_nettiin

KUVITUS LAURA MATIKAINEN

 

Opiskelijat ovat laiskoja. Professorit eivät osaa tai edes halua opettaa. Suomessa koulutetaan liikaa tai liian vähän. Tutkimuksemme ei pärjää kansainvälisessä kilpailussa. Yliopistojen rahoitusmalli palkitsee vääristä asioista. Työnantajat eivät tiedä, mitä tutkinnot sisältävät. Suurin osa opiskelijoista on vielä valmistumisenkin jälkeen kelvotonta ainesta työelämään. Koko lysti maksaa liikaa veronmaksajille.

Kuulostaako tutulta?

Jos silmiisi on tarttunut edes jokin suomalaista korkeakoulutusta käsittelevä lehtijuttu viimeiseltä vuosikymmeneltä, et ole voinut olla törmäämättä syytöksiin. Oikeastaan moni näistä ajatuksista on varmasti hyvinkin tuttuja, jos ja kun olet itse opiskellut. Suomalaisissa yliopistoissa on korjattavaa.

Olen opiskellut kohta vuoden maisteriohjelmaa Harvardissa, tuossa huippuyliopistojen huippuyliopistossa. Uskallan nyt kertoa salaisuuden jokaiselle Ivy Leaguesta haaveilevalle: Kokemus ei ole niin huikea, että se synnyttäisi perusteen 44 401 dollarin lukuvuosittaiselle hintalapulle.

Totta kai CV-merkinnälle ja porukalle fiksuja kavereita ympäri maailmaa voi asettaa rahallisen arvon.

Yliopistojen taso Yhdysvalloissa ei ole kuitenkaan niin paljon Suomea edellä kuin koulutuksen hinta tai mielikuvat antavat ymmärtää.

Ei ainakaan, mikäli Suomessa alettaisiin tosissaan laittaa itsensä likoon yliopistokoulutuksen korjaamiseksi.

Mutta miten?

Esimerkiksi näin.

 

1. Unohtakaa kaikkea kaikille -periaate.

Opiskelijaliike on perinteisesti vaatinut sitä, että opinnot pitää pystyä tekemään millä tahansa tavalla, missä tahansa elämäntilanteessa. Korkeakoulut ovat vastanneet tähän niin, että hyvin harvoissa opinnoissa on käytännössä läsnäolopakkoja. Opiskeluun sitoutumisen aste onkin ollut silmiinpistävin ero Atlantin yli siirtyessä.

Pahimmillaan maisteritutkinnon voi Suomessa suorittaa kokonaan tenttimällä. Jotain tietoa päähän jää, mutta kuinka hyvin sitä pystyy soveltamaan työelämässä? Merkittävä osa teoreettisen tiedon hyödyntämisestä tapahtuu sosiaalisissa tilanteissa, ei paperin ääressä.

Jos ja kun läsnäolopakkoja Suomessa on, se herättää opiskelijoissa raivoa. Pakko saattaa nimittäin ilmestyä puskista ensi kertaa vasta loppupään pakollisilla kursseilla. Silloin jalat alkavat olla jo tukevasti työelämän puolella. Läsnäolopakot saatetaan myös panna toimeen niin, että pakolliset kurssit on aseteltu päällekkäin, jolloin valmistuminen tavoiteajassa muuttuu superihmisellekin toivottomaksi.

Huhtikuun alussa korkeakoulutettujen työmarkkinakeskusjärjestö Akava pullautti ulos kannanoton, jonka mukaan opiskelijalla pitäisi olla mahdollisuus valita osapäiväinen opiskelu. Melkein paremmin voisi sanoa, että opiskelijalla pitäisi olla mahdollisuus valita kokopäiväinen opiskelu.

Korkeakoulujen tulisi esittää opiskelijoille kaikissa tutkinto-ohjelmissa joka vuonna yksi selkeä kysymys: aiotko opiskella tulevan vuoden koko- vai puolipäiväisesti? Näin korkeakoulut voisivat ennakoida ja järjestää resurssinsa tehokkaammin. Opiskelijat voisivat puolestaan mitoittaa oman ajankäyttönsä haluamallaan tavalla. Vuosittaisella tarkistuspisteellä varmistettaisiin se, että opiskelija voi siirtyä linjalta toiselle joustavasti myös opintojen aikana, jos elämäntilanne muuttuu.

Kokopäiväisen linjan saisi suorittaa niin nopeasti kuin haluaa, jos kurssit mahtuvat lukujärjestykseen. Tulos ja ulos! Kokopäiväopiskelun kannustimena voisi olla sitoutuneempi opiskeluilmapiiri, tiukempi vuosikurssikokemus ja nopeampi valmistumisaika, kenties jopa kehutummat proffat ja pienemmät kurssikoot.

Linjalta putoaisi puolipäiväiseksi, mikäli opinnot eivät suju sovitulla tavalla. Puolipäiväinen opiskelu olisi taas houkuttelevampi valinta toista tutkintoa suorittavalle, opiskelijajärjestöaktiiville tai pienen lapsen vanhemmalle, jota auttaisi läsnäolopakottomuuden ja iltakurssien tuoma suurempi joustavuus.

 

2. Vaatikaa enemmän.

Opetuksen parantumisen esteenä on kaksi syytä: niin opetushenkilöstö kuin opiskelijatkaan eivät halua ottaa vastaan sitä lisätaakkaa, jonka aidosti osallistava ja osallistuva opetus vaatisi.

Hyvin ohjattu luento vaatii enemmän valmistautumista yllättäviin kysymyksiin ja keskusteluihin. Valmiin, täsmälleen luennon mittaan venytetyn Powerpointin pystyy käymään läpi aiheesta tietämättömämpikin.

Harvardissa lähes kaikilla kursseilla luennot on rakennettu niin, että kysymyksille ja keskustelulle on aiheesta riippuen useita tilaisuuksia pitkin 80 minuutin luentoa – jopa niillä kvantitatiivisimmillakin kursseilla.

Tietysti opetukseen pitää sisältyä riittävä määrä itsenäistä ajattelu- ja muuta työtä. Työn täytyy kuitenkin tuntua merkitykselliseltä. Jos kurssityöt koostuvat lähinnä reflektiopapereista, joiden valtavasta määrästä koulutettu apinakin osaa päätellä, ettei niitä kukaan oikeasti lue, ei kukaan voi myöskään odottaa, että työt tehtäisiin muuten kuin vasurilla. Näin tuskin kenenkään oppiminen edistyy, vaikka suoritusmerkintöjä kilahtelisikin.

Edes Harvardissa opiskelijat eivät tee briljantisti kaikkia koulutöitään. Totuus on, että monet optimoivat ja ottavat juuri niin paljon löysää kuin kurssien toteutus ja oma oppimishalu sallivat. Varsinkin, koska jokaiselle kurssille on niin paljon tekemistä.

 

3. Professorit ja opiskelijat, tavatkaa toisianne.

Onko sinullakin sellainen olo, että luennoitsija ilmoittaa – jos ilmoittaa – tapaamisaikansa opiskelijoille lähinnä toivoen, ettei kukaan muistaisi koskaan tulla sinne? Ja ainoa professori, johon olet tutustunut – tai jota olet vältellyt – on kandi- tai graduohjaajasi?

Harvardin professorit suorastaan mainostavat luentojen ulkopuolisia tapaamisaikojaan. Minulla kesti pitkään käsittää, miksi.

Mentyäni lopulta tapaamaan erään taloustieteen kurssin vetäjää tajusin, että pyyntö oli professorin vilpitön halu nähdä, tutustua ja jutella ihan mistä tahansa aiheesta, vaikkapa henkilökohtaisista uratavoitteista. Tai siitä, miten koulun jälkeen elämää kannattaa suunnitella.

Käytäntö vie professorin aikaa noin vartin kurssilla olevaa opiskelijaa kohden, riippuen tietysti opiskelijoiden aktiivisuudesta ja kurssin koosta. Opiskelijoiden sitoutumista yliopistoyhteisöön se kuitenkin edistää kovasti. Enää en ihmettele niitä tarinoita, joissa esimerkiksi presidenttiehdokkaan vaalitiimiin päätynyt ex-opiskelija pyytää vuosien päästä professoriaan sparraamaan ehdokastaan kampanjan talouspoliittisten tavoitteiden suunnittelussa.

 

4. Opettakaa meidät argumentoimaan.

Jenkeillä tuntuu olevan mielipide lähes kaikkeen. Vuoden kurssien jälkeen minulle on selvinnyt, miksi. Käytännössä kaikilla kursseilla itsenäisen työn tehtävänanto kuuluu ”valitse puolesi ja perustele”. Käytäntö alkaa Amerikassa parhaimmillaan jo peruskoulussa.

Suomalaiseen ”kerro, mitä muut ovat asiasta sanoneet, sinun mielipiteelläsi ei ole niinkään väliä” -malliin tottuneena uudelleenorientaatio on ollut yllättävän haastavaa.

Pitäisikö kuitenkin esimerkiksi viestinnän kursseilla kiinnittää Powerpointin muodon lisäksi huomiota siihen, onko esityksen sisällössä järkeä ja argumentaatio koherenttia? Voisiko vaikkapa tieteellisen argumentaation kurssin suoritusmerkinnän saada tentin sijaan esimerkiksi kirjoittamalla muutaman sivun esseen, jossa argumentoidaan tutkimuksessa?

Koska olet viimeksi luennolla kuullut opiskelijan haastavan toisen opiskelijan tai professorin mielipidettä?

 

5. Uudistakaa kanditutkinnot.

Yhdysvalloissa on yleistä suorittaa kandivaiheessa eli collegessa tutkinto, joka ei välttämättä valmista suoraan oikein mihinkään. Esimerkiksi aina yhtä suosittu lääkäri- tai juristikoulutus aloitetaan vasta collegen jälkeen.

Järjestelmä on järkevä siksi, että kovinkaan moni 18-vuotias ei tiedä, mitä haluaa elämällään tehdä. Todella moni 28-vuotiaskaan ei tiedä. Miksi Suomessa korkeakoulujärjestelmä odottaa, että alan valinta tehdään jo toisen asteen koulutuksen jälkeen? Miksei yliopistoihin voi hakea kandivaiheeseen vain suorittamaan itselle kiinnostavia opintoja ja valita pääaineen fiiliksen ja vaikka työpaikan löytymisen mukaan – olettaen, että opinnot etenevät normaalisti?

Suomen kaltainen pieni, selvästi esimerkiksi Yhdysvaltoja vähemmän kilpailullinen maa, voisi hyötyä kandidaatti- ja maisteritutkinnon eriyttämisestä merkittävästi monestakin syystä.

Kun lopullista päätöstä työurasta ei tarvitse tehdä vielä 18-vuotiaana, on helpompi hakeutua korkeakouluun jatkamaan opintoja välivuosien sijaan. Jos pääainevalinnat tehdään myöhemmin, saavat työnantajat työvoimaa, joka tuntee paremmin omat taitonsa ja kiinnostuksensa kohteet, jolloin tuplatutkintojen tarve vähenee. Kandiohjelmien samanlaisuus helpottaisi myös hakuprosesseja ja vähentäisi toiselta asteelta valmistuvan hakupainetta. Kenties näin myös ylioppilaskokeita voitaisiin hyödyntää valinnoissa vielä nykyistäkin enemmän. Pääsykokeiden tarkistamisesta säästetty työaika voitaisiin käyttää esimerkiksi haastatteluihin tai motivaatiokirjeiden arvioimiseen.

Jos kanditutkinto olisi selvästi erilainen kokonaisuus suhteessa maisteritutkintoon, se voisi rohkaista myös opiskelijoita hakemaan työelämäkokemusta kandi- ja maisterivaiheiden välissä. Tämä voisi tuottaa motivoituneempia maisteriopiskelijoita. Maisterivaiheeseen palaavat opiskelijat olisivat keränneet jo useamman vuoden verran käytännön kokemuksia hyvin erilaisilta aloilta ja työtehtävistä. Kokemuksia voisi vaihtaa sekä luennoilla että niiden ulkopuolella.

 

6. Vaihtakaa läppärit nimilappuihin.

Moni Aallon professori näkee luennolla enemmän hohtavia omenoita kuin kasvoja, ja viimeistään takarivillä naputus peittää jo alleen luennoitsijan kovemmankin äänen. Harvardissa moni professori ilmoittaa heti kurssin alussa, että elektroniset välineet eivät ole tervetulleita luennolle. Käytännössä tietysti luentomuistiinpanojen ottaminen koneella on nykyään sallittua, mutta viesti on selvä. Ryhtymällä riittävän poissaolevan näköiseksi suorastaan huutaa seuraavaa puheenvuoroa itselleen.

Läsnäoloa ja luentojen interaktiivisuutta voi parantaa toisellakin keinolla. Luento-oppimisen tehostamiseksi Harvardissa on käytössä hyvin yksinkertainen keino. Yliopisto jakaa ensimmäisenä päivänä kaikille isot, laminoidut nimilaput, jotka on pidettävä jokaisella luennolla mukana. Kun professori näkee laput, hänen on helppo pyytää koska tahansa ketä tahansa kommentoimaan luennon aihetta. Luennoitsijat – samoin kuin kaikki kurssikaverit – oppivat myös opiskelijoiden nimet huomattavasti nopeammin. Ja jälleen: jos jättää lappunsa kotiin, kerjää puheenvuoroa, halusipa sitä tai ei.

Nämä kaksi ratkaisua voivat kuulostaa liian helpoilta ollakseen aidosti toimivia.  Ne kuitenkin parantavat luentokokemusta siksi, että on pakko keskittyä paremmin, ja toisaalta jokainen pystyy aistimaan luennon ilmapiirin olevan virittynyt keskustelevammaksi. Vaikka Harvardin luennoilla istuu keskimäärin 50–100 henkilöä, nimilappukäytäntö toimii. Sen suurempia massaluentoja toivottavasti ei maisterivaiheen kursseilla järjestetä Aallossakaan.

 

Harvardissa sitä ja Harvardissa tätä? Tarkoituksenani ei ole hehkuttaa, kuinka mahdottoman paljon paremmin kaikki asiat ovat Ivy League -tason koulussa, vaan lähes päinvastoin. Yksinkertaisia asioita muuttamalla suomalaiseenkin opiskelukokemukseen saataisiin aimo annos lisää laatua.

Suomen hallitus teki muutama vuosi sitten yliopistouudistuksen, joka Suomelle tyypilliseen tyyliin koski lähes yksinomaan rakenteita. Vaikka rakenteet olisivat kuinka hyvät, ei niistä ole juurikaan hyötyä, jos sisältö ja lopputulokset eivät tyydytä. Yliopistoyhteisö on loistava paikka kasvaa korkoa, mutta vain, jos sen jäsenet sijoittavat siihen riittävästi henkistä alkupääomaa.

Tältä osin yliopistot ovat edelleen korjaamisen tarpeessa. Alkaen vaikka ihan niistä pienimmistä asioista, joihin jokainen opetustapahtumaan osallistuva henkilö voi vaikuttaa.

Siispä reseptisi, alkaen heti huomisesta, on seuraava: keskity, sitoudu, keskustele, vaadi, vaikuta, panosta.

Kirjoittaja on SYL:n entinen puheenjohtaja ja pääsihteeri, joka opiskelee Aallossa kansantaloustiedettä ja Harvardissa Master in Public Policy -ohjelmaa.

 

No miten on, korjataanko yliopisto?

Näin kommentoivat päättäjät.

AALTO-YLIOPISTON REHTORI TUULA TEERI:

”Olen yhtä mieltä siitä, että kaikkea kaikille -periaatteesta olisi aika luopua, samoin lopullisen uravalinnan tekemisestä jo kandiopintoihin pyrittäessä. Laveampi kandiopetus valinnaisuuksineen tarjoaisi opiskelijalle mahdollisuuden muuttaa suuntaa maisteriopintoihin siirryttäessä. Tämä olisi sekä opiskelijan, yliopiston että yhteiskunnan etu. Tähän suuntaan olemme Aallossa etenemässä.

Opiskelu on dialogia, jossa opettaja että opiskelija oppivat toisiltaan. Tiivis interaktio edellyttää, että opettajaresurssit on mitoitettu oikein suhteessa opiskelijoiden määrään. Huippuyliopistoissa opiskelija–opettaja-suhde on noin 8:1; meillä yli 20:1.

Uskon, että opettajakuntamme on aidosti sitoutunut opettamiseen, mutta joudumme pohtimaan, tavoittelemmeko laatua vai määrää. Samalla rahalla emme saa sekä suurta volyymiä että henkilökohtaista ohjausta.”

 

SUOMEN YLIOPPILASKUNTIEN LIITON PUHEENJOHTAJA PIIA KUOSMANEN:

”Rakenteiden kehittäminen ei yksin riitä. Sama pätee myös ajatukseen osa-aikaisen opiskelijan statuksesta. Koulutusjärjestelmämme vahvuuksia ovat sen joustavuus ja yhdenvertaisuus. Osa-aikaisen opiskelijan status johtaa helposti siihen, että yliopiston kannattaa panostaa vain täysiaikaisesti opiskeleviin niin kauan, kun rahaa tulee opintopisteistä ja tutkinnoista.

Ennemmin kannattaa keskittyä joustavuuden pohjalta kehittämiseen. Ehdottomasti enemmän ohjausta, laadukkaampia luentoja, tenttimistä sähköisesti milloin vain, järkevää lukujärjestysten suunnittelua ja sellaisia tiukkoja tehtäviä opiskelijoille, jotka myös johtavat sisältöjen ja argumentaation hallintaan.”