Olimme tunteneet A:n kanssa vuosia, opiskelujen alusta lähtien, ennen kuin minulle valkeni, millainen ihmiskuva hänellä todella oli. Jotain olin huomannut jo aiemminkin, lähinnä huma lassa lähetetyistä viesteistä.
HOT rookies, hän saattoi kirjoittaa, ja viestiä seurasi lista nimiä, miesten ja naisten. Myöhemmin tunnistin niistä muutaman ensimmäisen vuoden opiskelijoiksi. Tai sitten A saattoi lähettää ihmisen nimen ja listan merkillisiä lyhenteitä: GP; hyvät, G; ok, mutta kiinnitykset; ???
Ajattelin toisinaan, että otan viestit puheeksi. Saattoi kuitenkin kulua kuukausia ilman ennen kuin seuraava tuli ja muistin asian taas.
Kävimme yhdessä lenkillä tai istumassa yksillä. Toisinaan mielessäni kävi, että hän juoksi mielellään kanssani, koska olin melkein yhtä hyvässä kunnossa kuin hän. Melkein, en aivan.
Päällisin puolin hän oli sellainen kuin miellyttävät, motivoituneet ja ystävälliset ihmiset ovat. Hän istui rennosti, osasi nauraa itselleen ja kertoi omista asioistaan sopivan henkilö kohtaisesti. Ei liikaa, ei avautunut, mutta ei myöskään kierrellyt vaivaantuneesti.
Ainut, mihin toisinaan kiinnitin hänessä huomiota, oli hänen tapansa katsella muita ihmisiä silloin, kun nämä eivät itse sitä huo manneet. Niinä hetkinä hän katsoi tarkkaan ja näytti kummalliselta, melkein nälkäiseltä. Tarkoitan, että hänen katseensa ahmi. Ehkä myös laski.
Laskeminen, siihen minun olisi pitänyt havahtua aiemmin. Ja muistiinpanoihin, jotka sattumalta näin hänen kalenterinsa takasivulla.
Top Scorer, Defensive Stars, Best Goalies. Ja niiden alla mustia, suhruisia numeroita kyyryssä.
Kun opinnot etenivät ja aloimme tehdä niiden ohella enemmän töitä, huomasin, että deadlineilla oli erityinen vaikutus A:han. Aluksi hänellä oli aina paljon ideoita. Sitten hän synkkeni.
Tästä tulee huono, hän sanoi jo kauan ennen kuin toimeksiannon tai kurssityön deadline koitti. Työstä oli olemassa vasta joitakin luonnoksia; hataria mutta lähtökohdiltaan oivaltavia ja näkemyksellisiä.
Riman yli vaan, ei sen tarvitse olla täydellinen, vastasin.
A väisti katseeni.
Yleensä työt olivat lopulta kohtuullisia. Viimeistelemättömiä ja epäsuhtaisia, mutta monesta kohtaa näkyi, että tekijä oli taitava.
Toisinaan hän onnistui hämmästyttävän hyvin. En siksi oikein koskaan jaksanut paneutua siihen tuskaisuuteen, johon A prosessin aikana vajosi. Tein itse töitä tasaisesti ja sain aikaan kohtuullisia tuloksia.
A:n työskentelykyky heikkeni sitä mukaa, mitä lähemmäs deadline tuli. Ennen erään ison projektin päättymistä, keskellä pimeää ja märkänä kiiltävää syystalvea, A oli tavallista jännittyneempi. Tiesin, että hän halusi tehdä vaikutuksen esimieheensä.
Viimeisenä iltana ennen deadlinea A lähet teli minulle viestejä ja huomasin ensimmäistä kertaa, että hänessä oli jotakin vauhkoa, jota hän yritti pidätellä.
En saa tätä ikinä valmiiksi. En osaa. En pärjää tällä alalla.
A ei edes odottanut vastauksiani. Keskusteluikkunasta saatoin nähdä, että hän kirjoitti. Hetken hän piti taukoa, ehkä deletoi kirjoittamansa ja jatkoi sitten taas. Hän kirjoitti lähes 17 minuuttia, ennen kuin sai lähetettyä minulle muutaman rivin viestin.
Haluaisin kirkua, A kirjoitti, sellaisia korkeita ääniä, jotka rikkovat tietokoneen näytön, kokonaan pieneksi lasimuruksi.
Se on nestekidenäyttö, siinä on vain paneeli ja valonlähde sen taustalla, ei lasia, vastasin. Kursorini jäi vilkkumaan kommenttikenttään, odottelemaan. Mutta turhaan, A ei vastannut enää sinä iltana.
Mennyt ilta kohisi minun korvissani, silmissä välkehti. Istuimme A:n asunnossa, tarkemmin vessan lattialla. Kaakeleille loisti lämmin valo, muuten asunto oli pimeä ja meitä hylkivä.
Kotimatkalla haettu pizza makasi pahvi rasiassaan pöntön kannella.
Olimme olleet tupaantuliaisissa, ystäväpiirin ensimmäinen omistusasunto. Olin huo mannut, että A oli keskustellut pitkään punapaitaisen ihmisen kanssa, joka näytti tutulta, mutten keksinyt mistä. Olin kiinnittänyt sii hen huomiota, koska olin tunnistavinani A:n hymyssä sen jälkeen väkinäisyyttä.
Nyt A:n silmät olivat punareunaiset, ja niissä väreili.
Tiedätkö, mikä ihminen on, A kysyi. Hänessä oli jotakin niin raskasta, että en vastannut, vaan pelkästään odotin.
Jääkiekkokortti.
Hetken kaakeleiden keskellä kuului vain ilmastoinnin humina. Jääkiekkokortti?
Kysyin, seurasiko A jääkiekkoa. Hän pudisti päätään kärsimättömästi. Sitten hän nojasi seinään, sulki silmänsä ja aloitti. Jonkun aikaa minusta tuntui, että hänen suustaan tuli ainoastaan erilaisia urheilutermejä ja lukuja tai lyhyitä sanallisia arvioita, usein englanniksi. Välillä tunnistin yhteisen tuttumme nimen.
Sinä olet numeroinut kaikki, jokaisen, minä sanoin. A ei vastannut, vaan jatkoi.
Jokaiselle voidaan määrittää oma GP, voidaan laskea maaleja ja syöttöjä. Jos on tarkka, näkee aika hyvin, keistä kehittyy jotakin. Sitten ne voi kerätä, sanoi A. Niin kuin #16, kiehtova jo heti ensimmäisenä vuonna. Nyt se opiskelee USA:ssa. Lupasi lähteä lounaalle, kun tulee käymään.
Kerätä, minä toistin.
Täytyy olla jonkunlainen ote, yhteys.
Siis että tuntee toisen?
Ei se riitä. Pitää voida laskea toisen
varaan, sanoi A.
Eikö se ole helppoa? Pyytää vaan apua?
Ei, ei lainkaan, A sanoi ja piti tauon.
Siellä juhlissa oli #26.
Punapaitainen? Yrititkö, aloitin, enkä
tiennyt miten olisin jatkanut kysymystä.
Se ei toiminut, A sanoi, vaikka hetken näytti
siltä. Hetken viime vuonna luulin, että sain
sen, todellinen collector’s choice. Mutta
sitten menetin sen.
Hetken olimme hiljaa. Entä minä, mietin. Mutta en ollut ollenkaan varma, mitä tilastoja halusin kuulla itsestäni.
Lopulta me menimme nukkumaan, minä pelkän pussilakanan kanssa, selkäni alla paksu ja imuroimaton matto. A oli vetänyt pimen nysverhon ikkunan eteen. En nähnyt mitään, mutta kuulin A:n äänen hitaana toiselta puolelta huonetta.
Kuule, en minä laske vain muiden pisteitä, vaan myös omiani… Sitten hänkin hiljeni.
Yleensä A koetti minun seurassani
teeskennellä, ettei mitään järjestelmää
ollut. Luulen sen olleen jonkinlaista
kohteliaisuutta. Aina toisinaan, lähinnä
myöhään öisin tai jossakin muussa väsymyksen
rikkomassa tilassa,
A saattoi mainita #25:n. Ne olivat aina vain
lyhyitä huomioita. He olivat sattuneet
törmäämään jossakin alan tapahtumassa tai A
oli kuullut kiertoteitse, että #25 oli kehunut
hänen työtään.
Kuulin A:n äänen kireydestä, että hän oli tietoinen siitä, miltä kuulosti. Hän kertoi perusteellisesti pienistä hetkistä, joiden toivoi olevan suurempia. Hän olisi halunnut kuulos taa välinpitämättömältä, mutta ei onnistunut.
Se saattoi olla epäonnistunut romanssi, se saattoi olla jonkin muun kaipuuta. Siitä en koskaan saanut varmuutta.
Kello 04:11 viestiääni puhkaisi uneni. Kännykkä oli huoneen toisella laidalla ja loisti haaleaa valoa.
Hot Prospects: L.H., #18, Assists: +13!!!!,
GP: nousussa, vasta 2. liigavuosi.
Ensimmäistä viestiä seurasi toinen.
Ja S.P.: #7, Season HIGHLIGHT, G: +5, GP:
+6, Top Scorer. Tähän panostan. Silloin minä tunsin todellista inhoa.
Silmäni vierastivat näytön valoa, ja hetken A:n laskelmallisuus kuvotti minua. Numeraalit erityisesti, vaikka en tiennytkään tarkkaan, mitä A niillä tarkoitti.
Minusta tuntui, että A nautti arvioinnista. Oli kuin hänellä olisi ollut oikein tarkka mittari, jolla hän näki ihmisistä enemmän kuin muut. Kuvitteli näkevänsä, korjasin.
Toisaalta, aloin vastahakoisesti puolus tella A:ta, järjestelmä huomioi ihmisen kykyjä monipuolisesti. Se korosti yhteistyötaitoja. Eikä A yleensä antanut käytöksessään muita kohtaan mitään viitteitä näiden pisteistä. Vaikka toisinaan minusta tuntui, että joitakin ihmisiä ei ollut hänelle olemassa.
Nukahdin epämukavan nihkeisiin lakanoi hin ja levottomaan uneen.
En koskaan kysynyt, oliko A kerännyt jääkiek kokortteja lapsena. En tiennyt, oliko hän ehkä pelannutkin itse. Minusta tuntui, että se kaikki, se mikä hänessä tyytymättömänä kyti, oli jossakin syvemmällä. Hän tahtoi saada pisteitä, enkä tiennyt, löytyisikö niitä riittävästi. Ehkä hän oli nähnyt kortteja lapsena ja todennut ne riittävän hyviksi kuvaamaan sitä hahmotonta järjestelmää, johon oli jo alkanut sijoittaa ihmisiä.
Joidenkin vuosien sisällä valmistumisesta me etäännyimme. Minä tein konsultin töitä keskisuuressa yrityksessä. A teki töitä omalla toiminimellään, eivätkä töidemme sisällöt olleet niin lähellä toisiaan, että olisimme tavanneet niiden kautta. Tutuilta kuulin, että yleisesti A:ta pidettiin lupaavana alalla.
Kerran törmäsimme toisiimme keskustan lounasravintolassa. Kummallakin oli asiakkaita seuranaan. A näytti rasittuneelta, kasvojen iho samealta.
En voinut olla varmaa, oliko nuutuminen vain seurausta väsyttävästä mutta tyydyttävästä työstä, vai kalvoiko A:ta edelleen nälkä, josta tämä ei päässyt eroon. Ehkä hän menestyi, ehkä kitui.
A:n silmissä välähti tunnistamisen valo, kun hän huomasi katseeni. Luulen hänen ymmärtäneen kysymykseni, koska hän räpäytti silmiään kuin myöntymisen merkiksi.
Power play! Power play.
