Yksi Suomen suurimmista tulevaisuuden haasteista on vanhenevan väestön aiheuttama paine julkiselle taloudelle. Tämän lehden juttu Kuka pitäisi minusta huolta? kertoo omaishoidosta vanhenevan Suomen pelastuksena. Katsomme jutussa kahden–kolmenkymmenen vuoden päähän ja spekuloimme, musertaako hoivavastuu ikäpolvemme.

Tulevaisuudenkuvien maalaaminen on hakuammuntaa. Esimerkiksi väestön ikääntymisen vaikutukset riippuvat monesta muuttujasta. Emme esimerkiksi tiedä työllisyystilannetta, joka vaikuttaa verotulojen määrään tai teknologian tasoa, joka vaikuttaa hoidon kustannuksiin. Voihan olla, että lääkkeet Alzheimerin taudin hoitoon kehittyvät niin, ettei muistisairaiden kallista ympärivuorokautista hoivaa enää tarvita.

Tulevaisuuteen pitäisi silti varautua – vaikkakin ahdistavan ohuiden arvailujen varassa. Yhteiskunta voi varautua siihen esimerkiksi veroja keräämällä. Yksilön vaihtoehtona on säästäminen. Itse haluaisin elää yhteiskunnassa, joka jakaa ainakin suurimman osan riskistä porukalla. Näin on ollut usean vuosikymmenen ajan Suomessa.

Poliitikkojen päätökset voivat kuitenkin johtaa siihen, että jokaisen on pakko alkaa itse säästää ihan tavallista arkea varten, koska se on ainoa tapa tarjota hyvä elämä omille vanhemmille. Toisaalta jos moni alkaa säästää vapaaehtoisesti vanhempiensa tulevaisuuden varalle, se saattaa houkuttella poliitikot siirtämään rahoja vanhustenhoidosta jonnekin muualle.

Mahdollisuus varautua on harvojen etuoikeus ja tuntuu epäsolidaariselta. Samaan aikaan en halua, että vanhempani tai lapseni kärsivät, jos Suomen julkiset palvelut romuttuvat.

Eräänä iltana juttelen 35-vuotiaan tuttuni kanssa, joka asuu Yhdysvalloissa. Hän on säästänyt jo vuosia vanhempiensa tuleviin hoitokuluihin. Keskustelun jälkeen en saa yöllä unta, ja paniikissa päädyn avaamaan superrahastotilin vanhempieni ja oman tulevaisuuteni varalle. Tunnen itseni petturiksi.