TÄMÄN LEHDEN kansijuttua varten haastattelemani IRC-Gallerian perustajan Jari Jaannon tarina jäi vaivaamaan mieltäni. Kun juttua olisi jo pitänyt kirjoittaa, huomasin tuijottavani kerta toisensa jälkeen Galleriasta Jaannon lapsuudenkuvia, joissa hän esiintyi pullonpohjalasit silmillä. Kuvittelin 1980-luvun futiskentän kusipäät huutamassa Nörtti! Anteeksi Jaffa, maailman puolesta, teki mieleni sanoa.
Jari Jaanto löysi 1990-luvulla turvan tietokoneista ja internetistä. Ysärin netti oli alkeellinen, yksiulotteinen ja anonyymi. Siitä kiinnostuneita saatettiin kiusata, mutta kotioven sai sentään piinaajien edessä kiinni. Nettikiusaaminen oli Jaffan nuoruudessa tuntematonta, mutta nykyään pahimmillaan edes kotona ei pääse pakoon kiusaamista.
Olin kuusitoista ja istuin kesäterassilla, kun ystäväni soitti ja kysyi, olenko käynyt Facebookissa muutamaan päivään. En ollut. Kävin siellä vasta silloin tällöin, sillä IRC-Galleriasta irtautuminen oli vielä käynnissä. Olin lähtenyt lukioon toiselle puolelle kaupunkia, koska en enää jaksanut naljailua. Kesä oli ihana, ja luulin kaiken olevan jo takanapäin. Sitten löysin Facebook-seinältäni kuvakaappauksen blogistani nöyryyttävien saatesanojen kera. Minulla ja kirjoittajalla oli ainakin sata yhteistä Facebook-kaveria, ja julkaisun näkivät kaikki. Olin jo lähtenyt koulusta, mutta kiusaajat saivat minut kiinni kesäterassilla.
Minä ja Jaffa olemme molemmat googlanneet vanhoja koulukavereita. Google-haut ovat yrityksiä etsiä todisteita sille, mitä vanhemmat sanoivat lohduttaessaan – että ne, jotka uskottelevat ettei sinusta tule mitään, harvoin onnistuvat itse elämässä. Halusin uskoa siihen, mutta eihän se tietenkään pitänyt paikkansa. Kiusaajista monella meni hyvin. Eikä sekään lopulta lohduttanut, että joku toinen oli tyytymätön elämäänsä. Nyt tosin tiedän, mikä lohduttaa.
Muutama vuosi sitten törmäsin festivaaleilla vanhaan kiusaajaani ja tervehdin. Hän käänsi selkänsä minulle. Hieman myöhemmin kohtasin bileissä samaan porukkaan aikoinaan kuuluneen toisen ilkeilijän. Hän puolestaan halusi jutella.
”En odota, että annat anteeksi minulle, mutta toivon, että edes kuulet anteeksipyyntöni”, hän sanoi.
Kiusaamisen loputtua olin nimittäin alkanut
kyseenalaistaa, tapahtuiko sitä ollenkaan.
Olinko sittenkin itse vain liian herkkä?
Ehkäpä jopa itsekeskeinen ajatellessani, että
huomio kohdistui minuun? Anteeksipyyntö oli
varmistus sii-
tä, että tapahtunut oli totta muillekin
kuin minulle. Kuulin, ja kaikki
oli anteeksiannettu.
Yliopisto on monelle armahdus ja mahdollisuus uuteen identiteettiin. Pikkupaikkakunnan kroonisesti kiusatun leiman voi karistaa, vaikka se olisikin syvällä. Myös kiusaajaa tapahtunut saattaa vaivata yhtä lailla.
Jos kuulut jälkimmäisiin, avaa suusi, vaikka
siitä olisi vuosia.
Se on suurin lahja ja lohdutus, jonka voit
antaa kiusatulle – ja samalla itsellesi.
Tässä numerossa kerromme kipeitä tarinoita kiusaamisesta.
Kuva: Dora Dalila
Julkaistu Ainossa 2/2017
