Kun synnyin, vanhemmistani tuli täydellisiä ja valmiita. Heistä karisi keskenkasvuisuus ja he alkoivat kunnon ihmisiksi. Isän ja äidin tekemiset olivat aina oikein ja sanomiset absoluuttisen totta, tietysti.

Jos he käyttäytyivät huonosti, kyse oli poikkeustilasta, vain säröstä täydellisyydessä.

Kaikki tuntemani ihmiset ovat sitä mieltä, että on äärimmäisen kiusallista kuulla omien vanhempien elämästä ennen lapsia. Tarinoissa 70-luvun Kreikassa he eivät ole niissä rooleissa, joissa olemme heidät tottuneet näkemään.

Tässä lehdessä tarinansa perheyrittäjyydestä jakava Mona Grannenfelt on nähnyt vanhempiaan monissa rooleissa – vanhempina ja esimiehinä. Välillä voimakkaina ja toisinaan väsyneinä. Grannenfelt kuvasi haastattelussa, kuinka perheillalliset ovat kuin viikoittaisia hallituksen kokouksia. Pöydässä istuvat samaan aikaan vanhemmat, sisarukset ja yhtiökumppanit. Sisaruksiakaan ei ole aina helppo nähdä aikuisina ja vertaisina.

”Hei kamoon, toi on mun pikkuveli”, hän kertoi joskus ajattelevansa, kun he puhuvat yhteisen yrityksen asioista.

Perheyrittäjät joutuvat luovimaan räikeissä rooliristiriidoissa yhteisen yrittäjyyden ja perhesuhteiden keskellä, mutta muillekin voi olla järkyttävää, kun isä ja äiti saavat muita ulottuvuuksia kuin vanhemmuus.

Jos omat vanhemmat ovat mukana arjessa tai heidän kanssaan kokee jotain raskasta, voi käydä vahingossa niin hullusti, että he muuttuvat paperinukeista, joissa lukee äiti ja isä, moniulotteisiksi ihmisiksi, jotka ovat kaikkea muuta kuin valmiita. Se on samanaikaisesti todella traumaattista ja kaunista.

Kaljoittelu niiden kanssa, jotka ovat kieltäneet teininä kaljan juonnin, on eräänlainen aikuistumisriitti. Minä odotin sen olevan päähän taputtamista ja Kokemuksen Syvän Rintaäänen kaikua, mutta se olikin kyyneleitä tuopissa.