10 vuoden kuluttua Ainoa tuskin on enää olemassa. Näin ainakin ajattelevat kaikki, jotka ovat Suomessa tekemisissä ylioppilaslehtien kanssa. Päätoimittajat ovat ennustaneet ylioppilaslehtien tuhoa vuosikaudet. Loppuvuonna kaatui Lappeenrannan lehti, keväällä haudataan seuraava Vaasassa. Moni ajattelee, että ainut tapa pitää lehdet hengissä on yhdistää ne yhdeksi ainoaksi julkaisuksi. HYY:n Ylioppilaslehti hamuaa tässä valta-asemaa, mutta se sopisi Aaltoonkin – jos vain ylioppilaskunnalla olisi rohkeutta ja näkemystä käynnistää projekti.

Ylioppilaslehtien tekijät uskovat kyllä journalismiin, mutta ylioppilaskuntien edustajistot eivät. Niissä on nyt trendikästä säästää juuri aatteellisesta toiminnasta. Lehti on harmillisen helppo lätkäistä leikkauspöydälle. Koska journalismilla ei ole yksiselitteisiä vaikutuksia, eikä se usein saa kerralla aikaan konkreettisia muutoksia, lehdet on helppo tuomita rahanhukkana.

En näe ylioppilaslehtien kansanmurhalle järkiperäisiä syytä. Vaikuttaa ennemminkin siltä, että ylioppilaskunta omaksuu kyseenalaistamatta sen puhetavan, joka dominoi yliopiston ulkopuolella. Toistellaan, miten printti on kuollut eikä lehden tekemiseen ole varaa, vaikka ylioppilaskunnan taloustilanne olisi vakaa ja lehdet häviäisivät kampuksilta entistä tahtia. Ja juuri ylioppilaskuntien pitäisi luoda uusia puhetapoja, ei toistella kuluneita. Aatetoimintaa ennemmin voisi karsia loputtomista, kalliista hallinnollisista koukeroista. Miksi juuri ylioppilaskunnassa elää järjetön rakkaus byrokratiaan, vaikka niissä pitäisi työskennellä nuoria, innovatiivisia ihmisiä? Aatetoiminta maksaa itsensä takaisin ideoina ja muutoksena, turha paperinpyörittely ei.

AYY puuhaa brändiuudistusta. On palkattu brändikoordinaattoria, perustettu työryhmää. Tavoitteena on tehdä ylioppilaskunnasta esimerkiksi vaikuttava ja helposti lähestyttävä. Nämä ovat hienoja tavoitteita, mutta aiheuttavat myös närää. Brändääminen on monelle kirosana, koska se kuulostaa pinnankiillotukselta. On ollut puhetta myös siitä, että Aino sidottaisiin uudistuksen yhteydessä vahvemmin AYY:n brändiin. Nähdäkseni AYY ei paljon pahemmin voisi itseään suolata. Jos Ainosta brändätään kiva, yhteisöllisyyttä lisäävä viestintävihkonen, siitä tulee vain yksi epäkiinnostava osa latteaa kokonaisuutta. Jos jokin tekee hyvää AYY:n etäiselle brändille, niin se, että sillä on rohkeutta tukea vapaata aatteellista toimintaa, kuten opiskelijajärjestöjä ja Ainoa. Juhlia sitä, että Aallossa on muitakin ääniä kuin virallinen AYY-brändi.

Aatteellisella toiminnalla on paikkansa ylioppilaskunnissa jo siksi, että arvoista ei yksinkertaisesti voi sanoutua irti. On keinotekoista väittää muuta ja soimia AYY:tä sen poliittisuudesta. Vaikka AYY päättäisi olla pelkkä vahva edunvalvoja, ei yhteiskunnallinen vaikuttaja, sen pitäisi silti ottaa kantaa. Sekin on arvovalinta, kenen etua ajetaan ja miten. Samasta syystä yliopistossa on demokraattisesti valittava edustajisto. Jokaisella AYY:n pakkojäsenyydestä nurisijalla tai Ainon vihaajalla on mahdollisuus vaikuttaa. On turha haukkua edaattoreita pyrkyribroilereiksi, jos ei itse ole edes kiinnostunut vaikuttamisesta.

Ja niiden, jotka valikoituvat käyttämään valtaa, soisi ymmärtävän aatteellisen toiminnan arvon. Jos yhtään lukee lehtiä – kuten suomalaiset tilastojen mukaan yhä varsin kiitettävästi tekevät –, ymmärtää, ettei tämä ole ollenkaan sellainen aika maailmanhistoriassa, jossa on varaa tinkiä arvoista.