Kun joku hylkää uskonnollisen yhteisön tai hyppää oravanpyörästä, haluamme kuulla likaisia yksityiskohtia. Sorrettiinko siellä? Oliko laittomuuksia? Kusipäinen johtaja? Takinkääntäjät kiinnostavat aina.
Tarinat ovat tärkeitä, koska usein lähtijät puhuvat ääneen ongelmista, jotka muutkin aistivat. Ajassamme on pakkomielle kuplista, ja lähtijät poksauttelevat niitä. Somekupla, punaviherkupla, startup-kupla, TaiK-kupla, Volkswagen Kupla. Poks, poks, poks.
Aino on kuusivuotisen historiansa aikana kirjoittanut laskujeni mukaan 19 juttua ”Aallon toivoista”, viimeksi joulukuussa. Hyvä niin. Tarvitsemme menestystarinoita. Mutta nyt kirjoitimme heistä, jotka menivät Aaltoon, mutteivät tulleet toisesta päästä ulos. Kirjoitimme lähtijöistä, poks.
Jutun dropouteilla on keskenään erilaiset taustat. Heillä oli eri syyt lähteä. Jokin tarinoissa kuitenkin toistuu: kaikilla on kokemus ahdistavasta kuplasta.
Toisia kiusasi rajoittava oppiainekupla. Monitieteisessä yliopistossa ei kannustettu monitieteisyyteen vaan valitsemaan valmiita opintokokonaisuuksia. Aallon keskimääräinen valmistumisaika on venynyt vuodella kuudessa vuodessa. Nyt yliopiston tavoite on laittaa opiskelijat kuriin näpelöimällä työläitä ja vaikeita kursseja sekä parantamalla opinto-ohjausta. Sopii toivoa, ettei eräs keino ole ohjata opiskelijoita valitsemaan vain kursseja, jotka sopivat nätisti osaksi kompaktia, kustannustehokasta tutkintoa.
Toisia kiusasi menestyskupla. Jotkut dropouteista esittivät pärjäävänsä, vaikka tunsivat olevansa hukassa. Tiedämme, mistä he puhuvat: tässä Ainossa piti olla juttu aaltolaisten burnouteista. Tätä varten teimme verkkoon kyselyn, jolla kartoitimme, miten Aallossa jaksetaan. Emme kuitenkaan voi julkaistu juttua. Emme vielä. Vastausten määrä, pituus ja sävy yllättivät meidät täysin, joten pureudumme aiheeseen ajan kanssa ja julkaisemme jutun toukokuun numerossa. Poks, poks, poks.
Sitten on vielä henkinen kupla, jonka sisällä opiskelijat kelluvat. Jotkut haastateltavistamme kokivat, ettei kanssaopiskelijoita kiinnostanut, miten yhteiskunta ympärillä toimii tai mikä on tulevan korkeakoulutetun osa siinä. Riittää, että tulevaisuudessa saa bemarin ja lomaosakkeen tai että tekee taidetta, jota kollegat ihastelevat. On vaarallista, jos tällainen kupla on totta.
Yliopistossa pitääkin olla sisäänpäin kääntynyt. Sekä opiskelijat että perustutkimus tarvitsevat paikan, jossa saa kehittyä ilman tulosvastuuta.
Mutta itsekeskeisyys ei saa kantaa hautaan asti. Jos Suomen monitieteisyyden ja innovaatioiden lippulaiva valmistaa yksilöitä, joilla ei ole valmiuksia eikä kiinnostusta olla hyödyksi yhteiskunnassa, Suomi kärsii. Hyödyllä en tarkoita sitä, että jokaisen pitäisi palvella taloudellisen koneiston rattaita. Sitä ei minusta tarvitse vaatia jokaiselta.
Sen sijaan demokraattisen yhteiskunnan älylliseltä eliitiltä on minusta enemmän kuin oikeutettua vaatia kiinnostusta yhteiseen hyvään. Hyvinvointivaltioon. Vähäosaisiin. Entistä parempaan maailmaan. Jos sen sijaan pitää yliopistotutkintoa sijoituksena henkilökohtaiseen eikä yhteiseen tulevaisuuteen, luopuu varmasti mielellään opintotuesta sekä maksuttomasta koulutuksesta ja jahtaa tulevaisuudessa kyynärpäät ojossa puhtaasti omaa etuaan.
Lyhytnäköisen politiikan aikakaudella unohtuu helposti, ettei lopulta ole niin tärkeää, mitä tapahtuu tänä tai ensi vuonna. Tärkeää on se, mihin suuntaan maa(ilma) on ylipäänsä matkalla. Aaltolaisilla on siihen paljon valtaa nyt ja tulevaisuudessa.
Mainittakoon vielä, että kuplamuovi täyttää ensi vuonna 60 vuotta. Viimeistään silloin poksukoon ja kunnolla. Poks, poks, poks!
P.S. Tämä pääkirjoitus on omistettu niille AYY-aktiiveille, jotka evästivät minua uuteen työhöni päätoimittajana sanoin “poksauta se Aalto-kupla”.
Kuva: Dora Dalila
