Kyllä ennen oli kaikki paremmin.

Muistelen yhä sitä kesää, jolloin kaikki jahtasivat pokemoneja, muistaakseni 2015. Ei, sittenkin 2016, koska oteltiin kesäolympialaiset. Siellä Tokiossa suomalaiset kahmivat mitaleita, koska osattiin vielä valmentaa. Dopingkin tarkoitti viattomia kemikaaleja, ei näitä kyborgihommia.

Sinä kesänä minä, Laura, Ville ja Mikko kirmasimme ulkona vehreissä puistoissa. Nyt sen vasta tajuaa, miten ainutlaatuinen sukupolvi juuri me olimme maailman historiassa – viimeiset, jotka olivat eläneet myös ajan ilman älyteknologiaa. Kun meistä aika jättää, jäljelle ei jää ketään, joka osaisi kaivata elämää ilman verkkoa.

Silloin netti oli kuin seksi 1960-luvulla: ei viruksia, vain rajatonta rakkautta. Saattoi painella menemään ilman suojia tai pelkoa niistä uhista, joita nyt pitää varoa.

Rajattomasta rakkaudesta tuli mieleen se englantilainen vaihtari, jonka tapasin Töölön kampuksella. Silloin en vielä tajunnut, mikä rikkaus oli, kun oli vaihtareita ja perinteikkäitä koulutaloja.

Minä ja englantilainen katsoimme toisiamme silmiin, kun ei vielä ollut näitä toisia todellisuuksia, joita nykyiset Beibit, Herot ja Kivet tuijottavat yksin makuuhuoneissa. Minun lapsuudessani oli muuten kaikilla omat makuuhuoneet, jopa Helsingissä. Nykyään nukkuvat samassa huoneessa vanhemmat ja keskimäärin 1,5 lasta. On se sairaaksi mennyt, mutta kun ei ole enää tilaa kaupungeissa.

Kun täytän 82 ja pääsen eläkkeelle, muutan heti Tallinnaan. Matka vie Hyperloopilla vain 18 minuuttia, ja luin Seiskasta, että Robinkin on muuttanut sinne printattuihin senioritaloihin. Ei siellä viina tosin enää yhtä halpaa ole kuin euroaikana, mutta ainakaan ei asu cleantech-teekkareita katolla siirreltävissä kapselikodeissaan niin kuin täällä. Ei mitään rauhaa suoda nykyihmiselle. Kiitos ilmastonmuutokselle, että on edes entistä enemmän metsää, jossa rauhoittua. Ja onneksi teekkarit sentään ovat niin kuin olivat ennen.

Löysin kätköistäni vanhan elintenluovutuskortin. Muistan, kun ne poistettiin käytöstä. Kun otin itselleni 75-vuotislahjaksi tatuoinnin, tatuoijalla oli käden tilalle asennettu tatuointipyssy. Miksei, jos tykkää, mutta kyllä minusta luonnollinen ihminen on kaunis. En tykkää siitäkään, kun silmämunia piikitetään pastellinvärisiksi. Tatuoija oli kuulemma menettänyt käden alkuperäisversion, kun automaattiohjaus meni työmatkalla sekaisin. Kaipaan sitä, miltä tuntui puristaa rattia. Ja ihmisen kättä.

Muistan, miten opiskeluvuosina ahdisti, kun minulla ei ollut vastauksia. Pelotti, että teen vääriä valintoja tai etten saa aikaan niin suuria kuin mihin kykenisin. Kai se johtui siitä, että ensimmäistä kertaa melkein jokaisella oli valittavanaan kaikki maailman mahdollisuudet. Oli vaikea sitoutua mihinkään, kun tiesi, että muitakin vaihtoehtoja oli loputtomasti. No, kyllä nuorten mahdollisuudet sittemmin kapenivat.

Voisinpa kertoa nuorella itselleni, että älä huoli, ei kellään muullakaan ole vastauksia. Ei täällä kukaan muukaan oikeasti tiedä, mitä on tekemässä. Nykyään tiedetään vielä vähemmän, koska kaikki muuttuu entistä monimutkaisemmaksi. Jotkut vain feikkaavat paremmin kuin toiset.

Sanoisin, että koeta nyt vain keskittyä johonkin ja tulla siinä jokseenkin hyväksi. Ota ensin se askel, joka on kaikkein helpoin. Ja ennen kaikkea, tunne matka. Keskity mihin tahansa tuntemukseen, kunhan keskity. Mieti vaikka sitä, miltä perseesi noin fyysisesti tuntuu luentosalin ruskeassa muovipenkissä. Nauti siitä muovisesta tunteesta niin kauan, kun muovia ja luentosaleja vielä on.

Lopulta ihminen ikävöi hyvin yllättäviä asioita.

KUVA Dora Dalila