Minulla oli ala-asteella ystävä, jonka kanssa uskoimme ystävyytemme kestävän ikuisesti. Vaan ei se kestänytkään, ja meidät erotti ensimmäinen päivä yläastetta. Paljastui, että olimme olleet ystäviä lähinnä olosuhteiden pakosta. Emme olleet valinneet toistemme seuraa.

Olosuhteiden lisäksi ihmisiä voi pitää yhdessä esimerkiksi työ tai harrastus.

Vietin eräänä perjantaina lokakuussa kahdeksan tuntia hevareiden seurassa valokuvaaja Jenni Toivosen kanssa. Kuvareportaasi 100 desibeliä jumalatonta rakkautta alkaa sivulta 12. Paikalla oli ihmisiä, jotka eivät todellakaan olleet kavereita keskenään olosuhteiden vuoksi. He olivat valinneet viettää aikaa yhdessä. Keikalla oli kymmeniä eri-ikäisiä ihmisiä erilaisista koulutustaustoista ja eri maista. Keikan oli järjestänyt MC Mökä – yhdistys, jonka ”tavoite on julistaa hevay metal -musiikin pyhää, ylevää sanomaa joka niemehen, notkohon ja saarelmaan.” Osallistujien yhteinen nimittäjä oli hevimusiikki, ainakin näennäisesti. 

Pian nimittäin selvisi, että kyse ei ollut ainoastaan musiikista. Yksi porukasta kuvaili, kuinka heillä on jonkinlainen selittämätön sama pohjavire. Muut selvensivät, että musiikin lisäksi heitä yhdistää suvaitsevaisuus: heidän keskuudessaan saa olla millainen tahansa. Kuunnella vaikka Antti Tuiskua, he sanoivat ja nauroivat räkäisesti perään. Eikä sitä ollut vaikea uskoa. Siksi Mökä järjestää musiikkitapahtumien lisäksi vaali-, sauna- ja leffailtoja metalli­musii­kin harrastajille.

Identiteettiä ja yhteisöllisyyttä käsittelee myös tämän lehden juttu Pysy aina pikkuveljenä (sivu 2). Siinä runoilija Aura Nurmi tutkii veljensä edustamaa tekkimaailmaa, omaa runoilijajengiään ja etsii yhteneväisyyksiä ja eroja niiden välillä. Samalla hän tulee pohtineeksi, miksi koodaajat ja runoilijat ovat valinneet porukkansa. Kuten hevareille ei riitä vain musiikki, ei heillekään riitä yhteiseksi tekijäksi vain koodi tai runot.