Vuoden alussa elämä tuli kahden ihmisen väliin, mistä seurasi ero. Määräaikaisen vuokrasopimuksen takia yhteisestä huoneistosta ei kuitenkaan lähdetty noin vain. Neljä seinää, jotka olivat merkinneet kotia, muuttuivat asunnoksi, jossa säilytettiin tavaroita vuokrasopimuksen loppuun asti.

Poikkeustilanne tuntui hetken aikaa vapauttavalta. Nukuin ystävien sohvilla, lattioilla, siskonpedissä. Pesin kahden kuukauden aikana hiukseni ainakin kymmenellä eri sampoolaadulla. Jäi muiden päätettäväksi, mitä syön aamiaiseksi, milloin herään ja menen nukkumaan, mitä teen iltaisin. Ison elämänmuutoksen äärellä moni ulkoinen asia muuttui yhdentekeväksi. Toukokuussa kirkkauden ja kesän lähestyessä oli helppo loikoilla puistoissa vailla rutiineja, koska moni muukin päästi niistä irti.

Sitten alkoi väsyttää. Myllerrysten keskellä tarvitsin yhtäkkiä paikan, jossa ei tarvinnut olla vieraskorea. Yritin nukkua hetken vanhempieni luona. Makasin sängyssä hotellihuoneen näköiseksi remontoidussa makuuhuoneessa ja katsoin iltaisin kattoa – kuinka kornia, ajattelin. Päivisin töissä olin vastuullinen aikuinen. Päätin palata ystävien nurkkiin.

Minulle asunnottomuus tarjosi tärkeän kasvun kokemuksen, mutta myös romanttisen tarinan. Olin etuoikeutettu. Etuoikeutettu on nimittäin aina silloin, kun saa vain maistaa toista elämää tietäen, ettei se ole pysyvä tila.

Ainon avustajat tapasivat Otaniemessä Juhanin, jolle koti on häilyvä käsite s. 32. Hänen asunnottomuutensa oli työttömyyden aiheuttamaa. Minä puolestani olin koditon vain siksi, että välttelin kiusallista yhteiseloa, enkä voinut maksaa samanaikaisesti kahdesta asunnosta vuokraa. Oli oma valintani olla menemättä yhteiseen asuntoomme, enkä silti kertaakaan jäänyt ilman yöpaikkaa. Olin etuoikeutettu, koska sain nukkua rauhassa, syödä ja pestä hiukset joka päivä, vaikkakin toisten nurkissa.