Sali on korkea ja ääriään myöten
täynnä.
Marraskuisen aamun harmaudesta ja aikaisuudesta huolimatta liki satapäinen yleisö virkamiehiä, poliitikkoja ja tavallisia ihmisiä on ahtautunut Helsingin keskustassa sijaitsevaan Balderin saliin.
Hieman aiemmin kansainvälinen hallitustenvälinen ilmastopaneeli IPCC on julkaissut raporttinsa, jossa se varoittaa, että maailma tarvitsee nykyistä tiukempia ilmastotoimia. Sosiaalidemokraattinen ajatushautomo on kutsunut kaksi tutkijaa ja kaksi poliitikkoa keskustelemaan siitä, millaista talous- ja ilmastopolitiiikkaa puolueiden tulisi tehdä seuraavalla vaalikaudella.
Seminaarin toisena esiintyjänä yleisön eteen kävelee pikkutakkiin ja silmälaseihin sonnustautunut mies, joka esittelee itsensä kauppatieteiden tohtoriksi ja tutkijaksi. Hänen sanomansa kuulostaa kuitenkin lähestulkoon poliittiselta ohjelmalta. Lopuksi hän toteaa:
”Hyväksytään kulutuksen vähentäminen. On hurjan ristiriitaista, jos samaan aikaan kannustetaan sekä vähentämään päästöjä että kuluttamaan ja tienaamaan enemmän. Kulutuksen tilalle enemmän aikaa.”
Päässä alkaa raksuttaa kela: jos tienataan vähemmän, eikö ostovoima pienene, kulutus vähene ja talous supistu poistuvan kulutuksen verran?
On SDP:n puheenjohtajan Antti Rinteen sekä Vihreiden puheenjohtajan Pekka Haaviston vuoro puhua. Hekin odotetusti vaativat toimia ilmaston hyväksi.
Mutta nopealla aikavälillä tuskin pystytään hillitsemään ihmisten kulutusta, Rinne kiiruhtaa lisäämään. Haavisto puolestaan hahmottelee kiertotalouden mahdollisuuksia ja uudenlaisia kuluttamisen tapoja. Vielä vuoden 2012 presidentinvaalitentissä Haavisto haastoi julkisesti Sauli Niinistöä kysymällä, olisiko nollakasvu mahdollista Suomelle. Nyt hän hauskuuttaa yleisöä kertomalla reilimatkastaan halki Euroopan.
Tilaisuus päättyy, asia on parilla sivulauseella loppuun käsitelty. Tutkija poistuu, eikä ole yllättynyt.
Kruununhakalaisen toimistohuoneen seinällä olevalla tussitaululla risteilee viivoja ja sanoja. Energia, ruoka, metsät, vapaus. Maaseutu, takalauta ja purnauskielto.
Lakatulla puupöydällä makaa pino Maaseudun tulevaisuus -sanomalehtiä.
”Nuo on pitänyt hankkia, että tiedetään mitä meistä siellä sanotaan”, sanoo Paavo Järvensivu ja osoittaa lehtipinoa.
Järvensivu on 36-vuotias helsinkiläinen talouskulttuurin tutkija. ”Meillä” Järvensivu tarkoittaa itseään ja seitsemää muuta tutkijaa, joiden kanssa hän jakaa vaatimattoman yhden huoneen työtilan. Yhdessä he muodostavat monitieteisen BIOS-tutkimusyksikön. BIOS tutkii, miten esimerkiksi päästövähennystavoitteet ja luonnonvarojen rajallisuus vaikuttavat suomalaiseen yhteiskuntaan – talouteen, politiikkaan ja kulttuuriin.
Järvensivun mukaan on toteutettava järisyttävän suuri yhteiskunnallinen muutos, mikäli Suomi haluaa vastata käsillä olevaan ilmastohaasteeseen.
Tätä muutosta Järvensivu kutsuu yhteiskunnan ekologiseksi jälleenrakennukseksi. BIOS-tutkijat ovat julkisuudessa verranneet ekologista jälleenrakennusta samanlaiseksi hankkeeksi kuin sotien jälkeinen yhteiskunnan jälleenrakennus: uuden fyysisen infrastruktuurin lisäksi luotiin edellytykset myös hyvinvointivaltion instituutioille.
Käytännössä BIOS-tutkijoiden mielestä koko energia, liikenne ja ruoantuotanto pitäisi rakentaa uusiksi 12 vuodessa pitkälti valtion koordinoimana ja rahoittamana. Tällä hetkellä yksityinen sektori ei uskalla investoida, joten valtion tulisi silloittaa tie vähäpäästöiseen yhteiskuntaan. Järvensivun mukaan koko teollisuuden mullistaminen veisi töitä monilta aloilta, mutta kokonaisuudessaan jälleenrakennuksessa riittäisi töitä enemmän kuin on tekijöitä esimerkiksi korjausrakentamisessa, uusissa liikenneratkaisuissa ja maanviljelyssä, hoivatyössä ja uudelleenkoulutuksessa. Jos yksityinen sektori ei kuitenkaan työllistäisi riittävästi, BIOSin mukaan valtion tulisi taata jokaiselle työpaikka.
Viime vuonna BIOS julkaisi tasaisin väliajoin lausuntoja ja tutkimuksia, jotka aiheuttivat kohua julkisessa keskustelussa ja haastoivat isoja valtapoliittisia toimijoita.
Siksi BIOSista on tullut Maa- ja metsätaloustuottajain Keskusliiton (MTK) suosikki-inhokki ja siksi työhuoneella on Maaseudun Tulevaisuus -lehtiä. Liiton alla toimiva Suomen toiseksi suurin sanomalehti on julkaissut tutkimusyksikön toimintaa ja tieteellistä uskottavuutta kyseenalaistavia kolumneja pitkin viime vuotta.
Viime vuonna BIOS julkaisi tasaisin väliajoin lausuntoja ja tutkimuksia, jotka aiheuttivat kohua julkisessa keskustelussa ja haastoivat isoja valtapoliittisia toimijoita.
Viimeisimmän piikin metsäalan edunvalvojien MTK:n ja Bioenergia ry:n lihaan BIOS iski ennen joulua, kun se luovutti Helsingin kaupungin pormestari Jan Vapaavuorelle konsulttiyrityksellä teettämänsä selvityksen, joka linjasi, ettei Helsingin tulisi turvautua bioenergiaan välivaiheessa siirtyessään pois kivihiilestä.
Kiistan taustalla on hallituksen ajama laki, joka kieltää kivihiilen polttamisen. Lain on määrä astua voimaan toukokuussa 2029. Helsingin on tehtävä pian päätös kiviihiilen korvaavista laitosinvestoinneista, jotta ne ehditään kaavoittaa ja suunnitella. Hallituksen suunnitelmien mukaan Helsingin kaltaiset kaupungit voidaan tulevaisuudessa lämmittää metsäteollisuuden ja metsänhoidon sivuvirroilla.
”Näyttää kuitenkin siltä, ettei sivuvirtoja riitä Helsingin kokoisen kaupungin lämmittämiseen”, Järvensivu sanoo.
Hänen mukaansa on vaara, että tällöin päädytään käyttämään muutakin puuta, ei vain hakkuutähteitä, kun kalliit bioenergialle perustuvat laitosinvestoinnit on jo tehty. Metsällä on kuitenkin tärkeämpi tehtävä sitoa hiilidioksidia ilmakehästä, jolloin järjestelystä ei selvityksen mukaan koidu todellisia ilmastohyötyjä.
Vapaavuori komppasi selvitystä ja kutsui kivihiilikieltolakia keskustan ajamaksi aluepolitiikaksi. Selvitys oli epämieluinen metsäteollisuudelle, mutta tällä kertaa BIOS sai niskaansa myös ympäristöjärjestöt, joille kivihiilen kieltäminen on symbolisesti tärkeä ele.
Tapaus kuvasi BIOS-tutkimusyksikön näkemystä: nyt tulee heittää symboliset ja ideologiset arvot sekä lyhyen aikavälin intressit romukoppaan.
Tämähän on käsittämättömän tylsä aika olla elossa: kaikki on valmiina, kapitalismi on jumahtanut päälle ja asiat vain rullaavat, ajatteli 19-vuotias Paavo Järvensivu Helsingin kauppakorkeakoulun tiilirakennuksen portailla Töölössä. Vuosi oli 2001. Nokian huuma oli päällä, yritykset käyttivät rahaa kuin roskaa.
Ei niin, että Järvensivulla olisi ollut vimmaista tarvetta ravisuttaa vallitsevaa maailmantilaa. Hän oli Kauniaisista Helsinkiin opiskelemaan muuttanut hyvin toimeentulevan lääkäriperheen poika, jonka molemmat veljet olivat menneet häntä ennen opiskelemaan kauppakorkeakouluun. Kauniaisten lukioporukan maailmaan ”ei mahtunut muita kuin teknillinen korkeakoulu tai kauppakorkeakoulu”. Opiskeluaikainen kaveriporukka muodostui englanninkielisen opinto-ohjelman opiskelijoista. Järvensivua ja ystäviä yhdistivät porvarillinen katsantokanta ja turvattu tausta, kuten hän itse asian muotoilee.
Kun muut lähtivät maisteritutkinnon jälkeen muualle töihin, Järvensivu alkoi kirjoittaa markkinoinnin laitoksella väitöskirjaa palvelukeskeisestä strategiasta.
Jatko-opintojen edetessä häntä alkoi ahdistaa ajattelutapa, jolle kauppakorkeakoulu altisti: että koko elämä voidaan määrittää kysynnän ja tarjonnan kautta. Markkinalogiikka tuntui tunkevan sinnekin, minne sillä ei ollut mitään asiaa, kun jopa kirkossa tai metsässä käynnistä puhuttiin palveluina. Samaan aikaan Järvensivua vaivasi ristiriita ympäristöongelmien ja ympäröivän kulutuskulttuurin välillä.
Kauppakorkeakoulussa oli myös toinen henkilö, joka tuskastui samojen kysymysten äärellä. Paavo Järvensivun veli Timo Järvensivu työskenteli kauppakorkeakoulussa tutkijana organisaatiotutkimuksen laitoksella. Eräänä päivänä Järvensivut saivat kollegaltaan muutamaa vuotta aiemmin julkaistun tutkimuspaperin nimeltä Escaping from the Economy. Kollega arveli sen resonoivan veljeksissä. Tutkimuksessaan Valèrie Fournier väitti, etteivät kestävä kehitys tai talouden modernisaatio ole ratkaisuja ympäristöongelmiin, koska nekin päätyvät ”ylläpitämään sitä mitä ei voi ylläpitää” – jatkuvan kasvun maailmaa.
Kauppakorkeakoulun tarjoama tapa hahmottaa maailmaa markkinalogiikan kautta oli tuntunut Järvensivusta aiemmin ahtaalta. Fournierin analyysi kuului, että koko muukin yhteiskunta hahmotti maailmaa samojen linssien läpi ja rakensi perustuksia samoille talouden olettamuksille.
Tutkimuspaperi johdatteli veljekset degrowth-ajattelun äärelle.
Degrowth on 1970-luvun Ranskasta lähtöisin oleva ajattelusuuntaus ja liike, joka kritisoi talouskasvun ihanteen ympärille kietoutuvaa maailmaa pääasiallisesti kahdesta syystä. Yhteiskunnallinen ja kulttuurinen näkökulma kritisoi talousajattelun ylivaltaa, ja ekologinen katsantokanta ei usko talouskasvun ja päästöjen irtikytkentään. Jatkuva taloudellinen kasvu on siis ekologisesti kestämätöntä, eikä BKT:n edes uskota mittaavan ihmisten todellista hyvinvointia.
”Mulla ja broidilla oli ajatus, että kun on hyvät perusteet lähteä haastamaan vallitsevaa ajattelua niin miksipä ei.”
Niinpä vuonna 2010 www.degrowth.fi-nimikkeen alle luotiin koruton blogipohja, johon alkoi ilmestyä talousajattelun ympärille kietoutunutta yhteiskuntaa kärkkäästi kritisoivia tekstejä – allekirjoittajina kauppatieteiden tohtorikoulutettava Paavo Järvensivu ja kauppatieteiden tohtori Timo Järvensivu.
Ekologisen jälleenrakennuksen esteenä on monia asioita. Puolessa tunnissa Järvensivu tarjoilee analyysin kaikesta siitä mikä on pielessä:
Talouspolitiikka.
Taloustieteellinen ajattelu.
Yliopistojen opetus.
Keskusteluilmapiiri.
Lähdetään perkaamaan.
Vuoden 2018 lopulla konsulttitoimisto Milttonin omistama Nordic West
Office julkaisi skenaariotutkimuksen, jossa se hahmotteli maailmalle neljä mahdollista suuntaa. Jokaiselle neljästä tulevaisuuskuvasta annettiin talouskasvuprosentti ja lämpötilannousu vuoteen 2050 mennessä. Ainoa tulevaisuuskuvista, jonka seurauksena maailman lämpeneminen jäisi alle kahden celsiusasteen oli sellainen, jota kutsuttiin downshiftingiksi ja jossa talouskasvu oli pysähtynyt.
”Skenaarioraportin julkistustilaisuudessa olivat kaikki Lipposesta elinkeinoelämän kermaan. Ne sanoivat, että olishan toi ihan kiva. Että heidän omat bisnekset kärsisivät mutta huonoa olisi vaan se että hyvinvointivaltiota ei voi pitää yllä”, Järvensivu kertoo.
Mistä Järvensivu ja BIOS sitten ajattelivat repiä rahat hyvinvointivaltion ylläpitämiseen ja ekologisen jälleenrakennuksen vaatimiin toimiin?
Vastauksensa Järvensivu pohjaa jälkikeynesiläiseen talousteoriaan, jota hän käsitteli jo vuonna 2016 julkaistussa kirjassaan Rajattomasti rahaa niukkuudessa.
Jälkikeynesiläisen talousteorian ja modernin rahateorian mukaan rahapoliittisesti suvereenin valtion kulutus ei ole riippuvainen verotulojen määrästä, koska valtio voi viime kädessä rahoittaa oman kulutuksensa keskuspankkilainalla. Tämä kuitenkin vaatisi sitä, että Suomella olisi oma valuutta. Niinpä Järvensivun ehdotus kuuluu, että jos jatketaan euroalueessa, EU:n liittovaltiokehitystä kannattaisi tukea. Tällöin raha- ja finanssipolitiikka lähentyisivät toisiaan ja EKP voisi harjoittaa jälkikeynesiläisten mukaista keskuspankkirahoitusta. Jälkikeynesiläisen ajattelun mukaan keskuspankkirahoitus ei automaattisesti johda inflaatioon ja jos tällainen uhka olisi, inflaatiota voisi kontrolloida verotuksella.
”Siinä missä nyt politiikassa keskitytään valtion velkaan keskeisenä julkista taloutta rajoittavana tekijänä, moderni rahateoria näkee inflaation sekä reaaliset resurssit kuten luonnonvarat, teknologian ja osaamisen todellisina rajoitteina”, Järvensivu selittää.
Tällaiset ehdotukset ovat vastoin valtavirtataloustiedettä. Se nojaa uusklassiseen talousteoriaan, jonka keskeisiä piirteitä on usko markkinoiden kykyyn ratkaista ongelmia. Taustalla on olettamus rationaalisin perustein päätöksiä tekevästä ihmisestä, Homo Economicuksesta. Uusklassiseen taloustieteeseen pohjaavan uusliberalismin keinoja ovat muun muassa markkinoiden säätelyn purkaminen ja usko siihen, että keskuspankkirahoitus väistämättä johtaa inflaatiokierteeseen.
Järvensivun mukaan toisena vaihtoehtona Suomi voisi tehdä kansallisia investointeja vakaus- ja kasvusopimuksesta riippumatta. Käytännössä tämä tarkoittaisi, että Suomen valtio velkaantuisi ainakin lyhyellä aikavälillä lisää ja luottaisi siihen, että EKP ei langeta rangaistussanktioita sille. Tällä hetkellä budjettikuria rikkovat esimerkiksi Kreikka ja Italia, vaikka syyt niiden velkaantumisen taustalla ovatkin toiset. Toisaalta sopimusta ovat rikkoneet myös Saksa ja Ranska vaikkakin lievemmin, Järvensivu muistuttaa. On vaikea arvioida, kuinka suureksi Suomen lopullinen velka muodostuisi.
Tai sitten rahat voisi hankkia verottamalla hyväosaisia, hän toteaa.
Julkista keskustelua on hallinnut puhe talouskurista ja valtion velan pienentämisestä. Radikaalisti toisenlainen, Järvensivun mielestä ekologisen jälleenrakennuksen vaatima talouspolitiikka ei ole edes noussut yleiseen keskusteluun.
Tähän on hänen mielestään kaksi selkeää syytä, jotka vahvistavat toinen toisiaan.
”Taloustieteen opetus on yksioikoista, eikä sitä opeteta historiallisena juttuna vaan laitetaan käteen yksi työkalupakki.”
Ensinnäkin hänen mielestään suomalaisissa yliopistoissa koulutetaan vain uusklassisen taloustieteen ajattelijoita.
”Yliopistot on siivottu muista koulukunnista. Taloustieteen opetus on yksioikoista, eikä sitä opeteta historiallisena juttuna vaan laitetaan käteen yksi työkalupakki, eikä niin että on ollut tällaisia erilaisia tapoja katsoa taloutta.”
Yiopistot tuottavat yhdenlaisen kehikon kautta maailmaa hahmottavia tutkijoita, jotka työllistyvät myöhemmin esimerkiksi ministeriöihin. Heitä Järvensivu kutsuu ”niin kutsutuiksi talousviisaiksi”.
Toiseksi Suomessa ei Järvensivun mielestä ylipäätään ymmärretä taloustieteen poliittisuutta. Taloustieteeseen suhtaudutaan kuin luonnontieteeseen eikä kuin yhteiskuntatieteeseen, jossa teoriat muodostavat erilaisia tulkintakehikkoja taloudelliselle toiminnalle.
Siitä seuraa vaihtoehdottomuuden narratiivi, joka tuhoaa hänen mielestään ”kulttuurisen ja poliittisen ajattelun.” Järvensivun mukaan talousviisailta saadaan tietyt tunnusluvut, joiden kanssa voidaan operoida, ja ne niellään pureksimatta esimerkiksi mediassa.
Järvensivun mielestä Suomessa on hyvin vähän toimittajia, jotka ymmärtävät talouden poliittisuutta.
”Jos me ajatellaan, että A-studio on edelleen keskeisin uskottavuusfoorumi, niin eihän siellä oo yhtäkään toimittajaa joka pystyisi haastamaan vaikka valtiovarainministeriä tai Martti Hetemäkeä.”
Lisäksi hänen mukaansa Suomessa saa näpeilleen, jos erehtyy kritisoimaan vallitsevaa talousajattelua.
Näin kävi Helsingin yliopiston taloustieteen opiskelijoille Jussi Ahokkaalle ja Lauri Holapalle. Kun he alkoivat vuonna 2014 kirjoittaa Raha ja talous -blogia, jossa kyseenalaistivat uusklassisen taloustieteen opin ja esittelivät jälkikeynesiläistä taloustieteen oppia, he joutuivat myllytykseen.
”Jos me ajatellaan, että A-studio on edelleen keskeisin uskottavuusfoorumi, niin eihän siellä oo yhtäkään toimittajaa joka pystyisi haastamaan vaikka valtiovarainministeriä tai Martti Hetemäkeä.”
Paavo Järvensivu kertoo, kuinka seurasi vierestä, kun Holappa ja Ahokas joutuivat ”taloustieteen yksituumaisuutta vartioivien tutkijoiden ja asiantuntijoiden” julkisesti höykyttämäksi. Yksi äänekkäimmistä kritisoijista oli Liberan toiminnanjohtaja Heikki Pursiainen.
Nyt Holappa ja Ahokas eivät ole enää ottaneet yhtä aktiivisesti osaa talouskeskusteluun.
”Eihän kukaan kestä sellaista myllytystä lopun elämäänsä. Voihan sitä elämänsä muutenkin viettää kuin sotimalla imbesillejä argumentteja ja hyökkäyksiä vastaan”, Järvensivu pohtii.
Mutta toisin kuin esimerkiksi Holappa ja Ahokas, Järvensivu on saanut olla suhteellisen rauhassa.
”Mä olen itseasiassa vähän ihmetelly omaa asemaani enkä täysin ymmärrä sitä.”
Hän arvelee, ettei häntä ole otettu niin vakavasti, koska hän on tullut keskusteluun jossain määrin ulkopuolelta. Järvensivu kun on väitellyt kauppatieteiden tohtoriksi markkinoinnin laitokselta, ei taloustieteen.
”Se mitä mä harrastan koetaan enemmän filosofeeraukseksi kuin taloustieteeksi, mikä pitää jokseenkin paikkansa. Mutta olenhan mä ottanut käyttöön poliittisen taloustutkimuksen työkaluja ja ammennan tai nojaan heidän tutkimukseensa.”
Perustettuaan veljensä kanssa degrowth.fi -blogin vuonna 2010, Paavo Järvensivun elämä muuttui aika tavalla. Veljekset tutustuivat muihin tutkijoihin ja luonnonsuojeluliiton aktiiveihin, jotka olivat myös löytäneet degrowth-ajattelun. Luontoaktiivit puhuivat kohtuutaloudesta. Yhdessä he pohtivat taktiikkaa sille, mihin sävyyn ja millä nimillä ajatuksista kannattaisi puhua julkisesti.
Viimeistellessään väitöskirjaansa Järvensivu tapasi IHME-nykytaidefestivaalissa taiteilija Antti Majavan, joka oli perustamassa Hyrynsalmelle Mustarinda-seuraa. Tutkijoiden ja taiteilijoiden muodostaman kollektiivin tarkoitus oli tutkia ympäristökysymyksiä, kuten ihmisen ja energian suhdetta, pitkäjänteisesti. Järvensivua puhutteli se, että kysymyksiä tarkasteltiin täysin toisesta kuin talouden näkökulmasta, kuten taiteen ja filosofian kautta. Järvensivu ja Majava alkoivat pitää yhteisluentoja otsikolla ”Degrowth ja taide”.
Paljon on tapahtunut sen jälkeen. Mustarindassa tavatuista ihmisistä on kahdeksassa vuodessa kasvanut BIOS, joka sai Koneen säätiöltä mittavan rahoituksen vuonna 2015. Sittemmin BIOS on päässyt isoihin pöytiin: esimerkiksi osaksi Suomen Akatemian yhteydessä toimivan Strategisen tutkimuksen neuvoston rahoittamaa WISE-konsortiota.
Järvensivun veljesten degrowth-blogi hiljeni vuosien saatossa.
Nyt Järvensivu haluaa tehdä pesäeroa degrowthiin, koska ei enää koe edustavansa liikettä.
Ei degrowth missään nimessä epärelevanttia ole hänestä edelleenkään mutta Järvensivu sanoo suhtautuvansa siihen tutkijana yhtenä lähestymistapana muiden joukossa.
Se tuntuu ristiriitaiselta. Jos ekologisen jälleenrakennuksen ajatusta tarpeeksi perkaa, löytyy taustalta hyväksyntä sille, ettei talous välttämättä kasva. Miksi hän nyt haluaa irtisanoutua degrowthista?
”Degrowthin ongelma on se, että samaan tyyliin kuin ateismi fiksatoituu jumalaan, degrowth fiksatoituu kasvuun vaikka sen tarkoituksena on purkaa se.”
Entä miksi degrowthin keskittyminen kasvukysymykseen on ongelma?
Ei se oikeastaan olekaan, Järvensivu toteaa, mutta kaikki keinot eivät ole yhtä tehokkaita kuin toiset, mikäli yhteiskunnassa halutaan saada aikaan muutosta.
Siihen degrowth ei hänestä riitä. Sen hän tajusi huomatessaan, että degrowth jää umpikujaan, kun keskustelun seurauksena jäädään aina etsimään mittareita BKT:n tilalle.
”Siihen on kehitelty kymmeniä mittareita.”
Pelkkien mittareiden avulla ei pitäisi tehdä poliittisia päätöksiä, Järvensivu linjaa. Harhakuva on, että kun valitsee oikean mittarin, politiikkaa ei enää tarvita vaan asiat voidaan jättää virkamiesten ratkottaviksi.
Jos jokin ei toimi, on vaihdettava taktiikkaa. Varsinkin, jos on kiire ratkaista asioita pelkän ravistelun sijaan. Siksi degrowth vaihtui Järvensivun puheessa ekologiseksi jälleenrakennukseksi.
”Siinä ohitetaan suora taloustieteellinen kasvu tai ei -kasvu keskustelu ja lähetään siitä että on nää konkreettiset tavoitteet ja katsotaan miten ne saadaan aikaiseksi.”
Mutta kyse on myös retoriikasta. Esimerkiksi degrowthia ja ekologista jälleenrakennusta liippaavasta kohtuutalouden käsitteestä Järvensivu ei pidä, koska se ei ole hänen mielestään tarpeeksi mukaansatempaava.
Vaikka Järvensivun ajatukset ekologisesta jälleenrakennuksesta haastavat rajusti nykyisiä poliittisen päätöksenteon kriteerejä ja yliopistokoulutusta, ei maailma ekologisen jälleenrakennuksen jälkeen olisi täysin uudenlainen.
Kun BIOS julkaisi YK:n kestävän kehityksen raporttia varten tilatun taustadokumentin ekologisen jälleenrakennuksen vaatimista talouspoliittisista toimista, kansainvälinen lehdistö kehysti sen viimeisenä naulana kapitalismin arkkuun.
”Tällä aikavälillä ollaan tietysti sidoksissa nykyiseen systeemiin.”
Se oli Järvensivun mukaan väärä tulkinta. Huffington Postin haastattelussa hän sanoi pitävänsä vaarallisena, että kapitalismista puhutaan ”yhtenä isona möllykkänä”, jonkinlaisena joko-tai-kysymyksenä.
”Ekologisen jälleenrakennuksenkin idea on nykysysteemi, jota ajetaan vähän eri tavalla”, hän sanoo nyt.
Nykysysteemillä Järvensivu tarkoittaa yhteiskuntaa, jossa on keskenään kauppaa tekeviä yrityksiä, rahaa käyttäviä kuluttajia ja valtiontalous, joka pitää jollain tapaa huolta varoistaan. Käytännössä siis markkinataloutta, mutta ekologisen jälleenrakennuksen myötä vahvasti valtion ohjaamana.
Syy tähän on ennen kaikkea realistisuus. IPCC:n esittämä takaraja päästöjen pudottamiselle vaatii nykysysteemin muuttamista, mutta aikaa sen täydelliseen vaihtamiseen ei ole, Järvensivu sanoo.
”Tällä aikavälillä ollaan tietysti sidoksissa nykyiseen systeemiin.”
Vaikka Järvensivun ajatukset ovat vastaan yleistä status quota, eivät ne ole täysin ainutlaatuisia. Järvensivu ei suinkaan ole ensimmäinen, joka kritisoi ihmisen vieraantunutta suhdetta energiaan ja tästä seurannutta ympäristökatastrofia.
Finlandia-palkitussa esseekokoelmassaan Yksinäisyys ja uhma kirjailija ja toimittaja Erno Paasilinna käsittelee toisinajattelijuutta. Olennainen määrittävä tekijä on se, kuinka jyrkkä ristiriita toisinajattelijan ja yhteiskunnan välille syntyy.
Suomen ehkä kuuluisin toisinajattelija Pentti Linkola eristäytyi yhteiskunnasta ja meni happamana metsään asumaan. Mökistään hän on kirjoittanut provokatiivisia tekstejä luonnon suojelemisesta ja kehottanut ihmisiä tarttumaan aseisiin. Toinen yhteiskunnallinen ajattelija, Lasse Nordlund, päätti puolestaan irrottautua rahataloudesta ja elää omavaraisesti. Nyt hän opettaa kaupunkilaisille omavaraisuustaitoja Valtimolla.
Järvensivu ei ole koskaan mielestään provosoinut tahallaan. Nordlundin omavaraopisto taas toimii hänen mielestään kokeilualustana ja oppimisesimerkkinä – onhan sillä paljon yhteistä Mustarindankin kanssa. Järvensivusta on kuitenkin selvää, että kaikki eivät mitenkään voi elää kuten Nordlund opettaa johtuen yksinkertaisesta syystä: ihmisiä on liikaa.
Järvensivu onkin valinnut elää kiinni nyky-yhteiskunnassa ja yrittää muuttaa perustavanlaatuisesti sen ajattelumalleja.
Mutta jostain pitää tinkiä.
Järvensivu tekee yhteistyötä sellaistenkin tahojen kanssa, joiden kanssa on eri mieltä. Kaikille ei voi näyttää keskisormea koko ajan, jos haluaa pysyä mukana pelissä. Tämänkin haastattelun aikana hän on halunnut sanoa joitain kriittisiä mielipiteitään off the record, jottei suututtaisi yhteistyökumppaneitaan.
Näin myös Järvensivu osaltaan ylläpitää status quota. ■
