”I want to fuck you up.”
Näin suloisesti toivottaa luentodia opiskelijat
tervetulleeksi Otaniemen luentosaliin alkutalven aamuna.
Ulkona on pimeää ja ankeaa, mutta luennoitsija pursuaa
lämpöä ja intoa. Hän, taitelija
Milla Vaahtera, ei pidä niitä
perinteisiä oppitunteja, joissa menestynyt yrittäjä
kertoo strategisen johtamisen ratkaisujensa
positiivisesta vaikutuksesta liikevaihdon kasvuun.
Vaahteran luennoilla eivät sinkoile
”lisäarvot” tai muut tyhjyyttään kumisevat
jargontermit.
Vaahtera luennoi innosta palaen omasta käänteisestä menestystarinastaan eli siitä, miten hän saavutti menestyksen ja sitten tahallaan luopui siitä.
Nuorena kalustemuotoilun opiskelijana Vaahteran unelmana oli saada omia huonekalujaan italialaisiin designlehtiin. Kun unelma suuren työn jälkeen toteutui, hän alkoi haaveilla siitä, että saisi huonekalujaan massatuotantoon. Tämänkin Vaahtera saavutti, mutta se ei tuntunutkaan niin hyvältä, kuin hän oli odottanut. Elämä oli lähinnä kokouksia ja liikeneuvotteluja.
”Milla Vaahtera luennoi anteeksipyytelemättömällä energialla, kuinka hän alkoi sabotoida omaa uraansa.”
Vaahtera alkoi muistella lapsuuttaan. Hän mietti mielessään sitä pientä taidekoululaistyttöä, jonka ihosta ei löytynyt yhtään puhdasta kohtaa, koska intoa taiteeseen ja maalaamiseen oli niin ylitsevuotavasti, ettei maali pysynyt kanvaasilla. Menestyneen designerin elämä oli kulkenut hyvin kauas siitä vapaasieluisesta pienestä taiteilijasta, joka Vaahtera tunsi olevansa sisimmässään.
Vaahtera luennoi anteeksipyytelemättömällä energialla, kuinka hän alkoi sabotoida omaa uraansa. Hän kävi edelleen kokouksissa ja neuvotteluissa, mutta alkoi pukeutua niihin provosoivasti. Vaahtera näyttää vapautuneesti nauraen kädellään, miten korkealle hänen minihameensa ylsi ja kuvailee, kuinka vakavat bisnesihmiset välttelivät väkinäisesti katsomasta alushousuja, jotka näkyivät selvästi hameen alta. Pukeutuminen oli Vaahteralle yksi keino purkaa normeja ja konventioita.
Vaahtera ymmärsi, etteivät hänen unelmansa olleet hänen omiaan. Hän kokee, että koulu oli opettanut, mikä on tavoittelemisen arvoista ja mitä pitää haluta.
Työelämän motivaatiogurut sanoisivat, että Vaahteran motivaatio oli ulkoista, ei sisäistä. Eräs Suomen tunnetuimmista alan guruista on 35-vuotias Frank Martela, joka on Helsingin yliopiston tutkijatohtori, tutkimus- ja valmennusyritys Filosofian Akatemian valmentaja sekä Valonöörit-motivaatioppaan kirjoittaja. Martela tunnistaa sen menestyksen tyhjyyden, josta Vaahtera puhuu. Hän tietää, miksi perinteinen menestyminen ei enää kiinnosta nuoria ammattilaisia.
”Aiemmat sukupolvet tekivät töitä lisätäkseen materiaalista hyvinvointiaan. Kun nälänhätä oli vielä todellinen uhka Suomessakin, tämä oli järkevää, mutta kun ihminen on saavuttanut tietyn perusturvallisuuden, ei menestyksen tavoittelu tutkitusti enää lisää hyvinvointia. Moni kokee asioiden olevan jo niin hyvin, ettei eteenpäin pyristelyssä nähdä järkeä. Kun materiaalisen hyvin voinnin tavoittelu ei motivoi, voi työnteosta tulla este henkiselle hyvinvoinnille.”
Vaikka huippuarvosanat korkeakoulusta tai armoton puurtaminen työpaikan eteen eivät enää takaa korkeaa elintasoa tai ainakaan onnellisuutta, yhä on vallalla ajatus, että menestys saavutetaan omalla puurtamisella ja ansioilla. Näin ei ole ollut aina, vaan ajatusmalli on muovautunut yhdessä muun historiamme kanssa.
Antiikin Roomassa ajateltiin, että menestys ja köyhyys olivat onnen ja sattuman jumalan Fortunan käsissä, eivät omaa ansiota tai syytä. Ajatusmalli näkyi vielä teollisen vallankumouksen jälkeisessä Englannissa, jossa kaduilla kerjääviä olivertwistejä pidettiin onnettomina, teollisuuspohattoja onnekkaina. Menestystä toivottiin ja sen eteen tehtiin paljon töitä, mutta sattumalla katsottiin olevan iso rooli menestyksen saavuttamisessa.
Puhe onnesta ja epäonnesta päättyi valistusajan rationaalisuuden nousuun ja yhteiskunnan maallistumiseen. Tilalle tuli uusi ihmiskäsitys, jossa jako tapahtui menestyneisiin ja epäonnistuneisiin, voittajiin ja häviäjiin. Elämä alettiin nähdä pelinä, jossa yksilön menestys riippuu tämän omista kyvyistä ja ahkeruudesta. Syntyi unelma meritokraattisesta yhteiskunnasta, jossa jokainen voi työllä ja taidolla, siis meriiteillä, nousta yhteiskunnan huipulle.
Muutoksen aika on jälleen täällä, Frank Martela uskoo. Työelämästä ei puhuta enää erityisen imartelevaan tai houkuttelevaan sävyyn, ja viimeistään Madventuresin sanailottelu sementoi sanavarastoomme oravanpyörän käsitteen. Se, mitä joskus on kutsuttu normaaliksi työssäkäyvän ihmisen arjeksi, nähdään nyt päättömänä paikallaanjuoksuna ylämäkeen.
Nuorten vähentynyt halu tehdä töitä myös huolestuttaa, esimerkiksi Elinkeinoelämän valtuuskunnan johtajaa Matti Apusta. Viime vuosina Apunen on ilmaissut huolensa ainakin downshiftaamisesta, eli elämän leppoistamisesta, sekä kasvaneesta halusta viettää välivuosia. Apusen mukaan vaikuttaa siltä, ettei nuorille opeteta samanlaista työn eetosta kuin ennen.
Martelan puheiden perusteella Apunen on oikeilla jäljillä.
”Protestanttiselle työetiikalle ei kuulu hyvää”, hän sanoo.
Protestanttisen työetiikan idea on se, että työn tekeminen on pyhää toimintaa. Työtä tulee tehdä nöyrästi ja tarmokkaasti, sillä se on polku, joka kohottaa lähemmäs kristittyjen Jumalaa. Tässä ajassa ajatus kuulostaa lähes järjettömältä, mutta silti työn tekeminen on näihin päiviin asti ollut jonkinlainen kyseenalaistamaton itseisarvo.
Perinteisessä mielessä menestys on sitä, että kiivetään työn kautta yhteiskunnallisen hierarkian seuraavalle tasolle. Tällainen menestys on lähtökohtaisesti lähes mahdotonta esimerkiksi nykyopiskelijalle, jolla on korkeakoulutetut vanhemmat ja valmiiksi edellytykset yltäkylläiseen elämään. Menestystä onkin alettu mitata eri mittareilla kuin ennen ja myös työelämän ulkopuolella. Tikkaita menestykseen on nykyään monenlaisia.
Rikkaat ovat yhä epäilemättä jonkin sosiaalisen hierarkian huipulla, mutta he eivät enää ole ainoita. Sosiaalisia hierarkioita on useita rinnakkain. Takkutukkainen hippi, joka tekee paskaduuneja kesät ja kulkee talvet paljain jaloin Aasian hiekkarannoilla, voi olla omassa hierarkiassaan yhtä arvostettu kuin talouspohatta. Myös postkolonialistista joogamattoa tai Starbucksin chai lattea kantava hyvinvointibloggaaja on monella mittarilla yhteiskunnan huipulla ja voi näinä aikoina hyvinkin tulla kutsutuksi linnanjuhliin.
”Työnteosta on tullut enemmänkin este hyvinvoinnille kuin sen lähde.”
Vaikka rahan perässä ei ehkä juosta entiseen malliin, onnellisuudesta ja hyvästä on elämästä tullut monille tärkeä tavoite. Voisi ajatella, että onnellisuudesta on tullut uusi menestys.
”Tätä on selvästi nähtävissä”, Martela sanoo.
”Jotkut jahtaavat onnellisuutta kohottaakseen statustaan ja kehuskelevat sillä, kuinka monta kertaa ovat tällä viikolla jooganneet. Onnellisuudesta tulee suoritus. Lopulta sillä ei ole niin paljon merkitystä, mitä tavoitellaan, vaan miksi. Jos haluaa kalliin auton siksi, että nauttii aidosti ajamisesta, on motiivi sisäinen. Jos taas pyrkimyksenä on vain saada naapuri kateelliseksi, on motiivi ulkoinen. Sisäisesti motivoitunut ihminen voi yleensä paremmin kuin statusta hakeva menestyjä.”
Tämä on Martelan teesi ja bisneksen perusta: Hyvää elämää elääkseen tulee menestyksen sijaan tavoitella sitä, mitä kohtaan löytää itsestään sisäistä motivaatiota. Huomio tulee siirtää lopputuloksesta prosessiin itseensä. Onnistuminen tai epäonnistuminen ei ole oleellista, vaan se, tuntuuko tekeminen itsessään mielekkäältä.
Milla Vaahtera on malliesimerkki entisestä pahoinvoivasta, joka on kokenut löytäneensä sisäisen motivaationsa. Tällä hetkellä hän opettaa Lahden Muotoiluinstituutissa ja tekee muun muassa taidepornolehti RIVOa. Suurimpana hankkeenaan hän aikoo tehdä sen, minkä Sibelius, Gallen-Kallela ja kumppanit laittoivat alulle ryypätessään Hotelli Kämpissä vuosi sata sitten: Vaahtera aikoo määritellä uudelleen suomalaisen kulttuurin. Tämä ei ehkä kaikkien mielestä ole realistinen tai taloudellisesti kannattava hanke, mutta sen tavoitteleminen on Vaahterasta merkityksellistä. Se tekee hänet onnelliseksi.
Moni meistä herää edelleen maanantaisin naama turvoksissa katsomaan peilistä jotakin ihan muuta kuin intoa kiiluvia silmiä.
Työelämässäkin on herätty siihen tosiasiaan, että Milla Vaahteran kaltainen, innostunut ja sisäisesti motivoitunut työntekijä tuottaa enemmän kuin rahan perässä juokseva. Työntekijäihanne on muuttunut huimasti viime vuosikymmeninä.
1950-luvun Suomessa ihannetyöntekijä oli pätevä, ahkera ja raitis työmuurahainen. Työnantajalle riitti, että työntekijä teki työnsä hyvin ja jotakuinkin selvin päin, mikä mainittiin usein myös työilmoituksessa. 1980-luvulle siirryttäessä korkean moraalin ja ahkeruuden sijaan alettiin korostaa sosiaalisia taitoja, joustavuutta ja motivaatiota. Nyt työpaikkailmoituksissa etsitään toimiston nurkkaan Exceliä naputtelemaan Marco Bjurströmin Bumtsibum!-vuosien energialla varustettua ikiliikkujaa, jonka sydän roihuaa intoa ja sisäistä motivaatiota prosessijohtamista tai ostoreskontraa kohtaan. Työstä täytyy nykyään myös nauttia.
Ihmiset eivät kuitenkaan ole muuttuneet 1950-luvulta niin paljon kuin työnantajat ehkä haluaisivat. Moni meistä herää edelleen maanantaisin naama turvoksissa katsomaan peilistä jotakin ihan muuta kuin intoa kiiluvia silmiä. Perjantaisin mielessä saattaa olla muutakin kuin yrityksen omistajaarvon kasvattaminen. Akavan tutkimuksen mukaan itsensä toteuttaminen ja kehittäminen työssä on itse asiassa tärkeämpää 36–64-vuotiaille kuin nuoremmille. Nämä kaipaavat yhä työltään vakautta ja turvaa, kuten ennenkin.
Saman on todennut myös Turun yliopiston tutkija Mona Mannevuo. Käsitys yrittäjähenkisestä milleniaalista, joka kaipaa itseohjautuvuutta ja vapautta, on hänen mukaansa myytti. Paljon mediahuomiota saaneet menestyjänuoret eivät edusta koko sukupolvea, vaan suurin osa haluaisi edelleen tehdä ihan vain tavallista työtä. Väitöskirjassaan Mannevuo käsitteli työelämän retoriikkaa, jossa motivaatiota ja intohimoa korostavan tunnepuheen ensisijaisena tarkoituksena on taloudellinen tehokkuus.
Mitä sitten voi tehdä, jos rehellinen ja ahkera työnteko kiinnostaa, mutta korporaatiobyrokratia ei kuitenkaan nosta sielussa samanlaista innostuksen hyökyaaltoa kuin ensilumi koiranpennussa?
Frank Martela tunnistaa tällaisen työntekijän haasteet.
”Henkilöillä, jotka tekevät työnsä hyvin ja ovat kiinnostuneita siitä, mutta jotka eivät näytä sitä ulospäin erityisen voimakkaasti, voi olla ongelmia työelämässä.”
Martelan näkemyksen mukaan ongelma on itse asiassa siinä, että työnantajien ihannetyöntekijä on ekstrovertti. Koska taloustilanne on huono, yrityksillä on varaa valita työnhakijoiden joukosta innostuneimmat, tai vähintäänkin ne, jotka tuovat innostuksensa parhaiten esille.
Samasta ongelmasta kirjoittaa henkilöstökonsultti Linus Jonkman kirjassaan Introvertit – työpaikan hiljainen vallankumous (Atena Kustannus Oy 2015). Jonkman tarkastelee työntekijäihanteen muutosta viime vuosisadan puolivälistä tähän päivään. Hiljaiset työmuurahaiset olivat 1950-luvulla kovassa huudossa, mutta nyt olemme todistaneet ekstroverttien vallankumouksen.
Jonkmanin teesinä on, että introvertit ovat joko jääneet työelämän ulkopuolelle tai joutuvat esittämään innostunutta ja olemaan luonnottoman sosiaalisia työpaikkojen loputtomissa kokouksissa. Luovassa ja ajatustyötä vaativassa tehtävässä introvertit ovat Jonkmanin mukaan elementissään, mutta nykyisessä työelämän dynamiikassa heidän on vaikea olla omia itsejään, jos he ylipäätään onnistuvat saamaan työpaikan.
Jonkmanin mukaan ekstroverttien vallankumous alkoi, kun nuorisomusiikki ja kulttuuri syntyivät. Muusikot alkoivat soittamisen sijaan keskittyä esiintymiseen, ja politiikassa alettiin nähdä retoriikan ja esiintymisen merkityksen kasvua. Elviksen lanteet löivät siis jonkinlaiset alkutahdit ekstroverttien vallankumoukselle. Samaa ajatusta seuraten Hanoi Rocksin edustama riikinkukkorock edusti ehkä jonkinlaista ekstroverttiyden huippua.
Nyt popmusiikin tuulet puhaltavat Paperi T:n ja Pyhimyksen kaltaisia, sisäistä maailmaansa eleettömästi käsitteleviä artisteja. Ekstrovertit, päivänne taitavat olla luetut.
Lähteet: Alain de Botton: Status anxiety (Hamish Hamilton 2004), Ari Väänänen ja Jussi Turtiainen: Suomalainen työntekijyys 1945–2013 (Vastapaino 2014)
