Valokuvassa kolme lasta tuijottaa vakavana kameraan. Pienimmällä on muhkea violetti prinsessahame, keskimmäisellä päällään ritariasu. Minullakin on panssari, en koskaan ollut mikään prinsessa.
Ritariasuinen poika ja minä pitelemme käsissämme maagisia miekkoja. Olemme rooliimme kipsaantuneita, toinen jalka kaupungin kolmion keittiössä, toinen keskellä keskiaikaista tannerta.
Töölö, Helsinki. Syyskuu monta vuotta myöhemmin. Istun nyrkkeilytreenien jälkeen oluella baarissa.
Hikinen mies marssii baarin ovesta ja istuu pöytään. Hän on pukeutunut t-paitaan, huppariin ja toppaliiviin, joissa lukee näkyvästi Junction.
”Mun pitää herättää illuusio et kato nyt vittu mua! Kuljen tässä kuin mikäkin peacocki. Ulkomailla ne luulee et mä oon mikäkin iso herra. Mun täytyy embracee Kiinas ja Tokios sellanen vaikutelma, että ne on nähny Jeesuksen”, hän sanoo ja sukii hikisiä hiuksiaan.
Valokuvan ritariasuinen poika, baarin riikinkukko ja jeesus ovat yksi ja sama ihminen, Iiro Nurmi.
Hän on Euroopan suurimman koodaustapahtuman Junctionin toimitusjohtaja ja minun veljeni, jonka maailmasta en ymmärrä enää mitään.
Sadonkorjuuajan kunniaksi Ruskeasuon Steiner-luokkaan sijoitettiin alttari, jolle kannettiin kypsyneitä juureksia ja viljaa. Muotopiirustuksen hypnoottisilla tunneilla opeteltiin jäljentämään ohjeiden mukaisia kuviota vihkoihin, kunnes ne muodostivat täydellisiä sarjoja.
Minä ja kaikki kolme pikkusisarustani kävimme saman koulun. Opettelimme samat kuviot, öljysimme puuhuilut, kirjailimme eurytmiassa käytettävien tossujen pussin. Jaoimme maailman, jonka outouksia ulkopuoliset eivät voineet käsittää.
”Ulkomailla ne luulee et mä oon mikäkin iso herra.”
Olin tunnollinen isosisko, Onnelin ja Annelin Onneli, jonka sisarukset veivät kinkun hänen leipänsä päältä ja jonka poissaoloa ei aina huomattu, koska huushollissa oli muutenkin tungosta. Suurperheessämme oli koko ajan ahdasta ja puute jatkuvasti läsnä.
Pakenin vaikeita kotiolosuhteita kirjallisuuteen. Viidesluokkalaisena kirjoitin sisaruksilleni tarinaa Zeetah-soturiprinsessasta, joka johti retkikuntaa löytääkseen kadonneen isänsä Noitavuorelta.
Iiro oli minua viisi vuotta nuorempi, keskimmäinen. Hän oli kiltti poika, kunnollisin ja kultaisin meistä kaikista ja joutui usein vanhempien sisarustensa tuupittavaksi. Keltään ei jäänyt huomaamatta hänen lahjakkuutensa. Hän oli tarkkanäköinen ja sosiaalisesti taitava. Iiro sai koulun näytelmissä isot roolit ja meni mukaan harrastajateatteriin.
Kun yläasteikäisenä pengoin Iiron huonetta, löysin lipastoista hänen vihkojaan. Ne olivat täynnä viimeistelemättömiä seikkailutarinoita, kumman tuttuja sellaisia. Hahmot, joita olin kirjoittanut omiin tarinoihini, olivat muuttuneet hänen omikseen. Jokin ajatuksissani oli koskettanut häntä.
Tervetuloa ratkaisutalkoisiin ja iltakoodausseminaariin. Täällä haisee pizza ja perse”, Iiro huikkaa.
Koodariporukka hörähtää nauruun. Istumme Robot Uprising -hakkeritapahtumassa. Paikalla on vieraillut aiemmin toimittaja, joka on käynyt tekemässä juttua ja kutsunut tilaisuutta ”iltakoodausseminaariksi”.
”Ei saatana, CRINGE”, yksi koodareista hekottaa.
”Mun mielestä ratkaisutalkoot on ihan hyvä sana”, toinen kommentoi.
Tältä näyttää tulevaisuus. Battery-tölkit napsahtelevat auki, robotit tarjoilevat drinkkejä ja pyrkivät selviämään esteradasta Meilahden sairaala-alueen lasirakennuksessa. Fatboyt ja riippukeinut ovat täynnä minusta piittaamattomia silmäpareja. Nuori mies huutaa korvaani SUPEEEERRRRR! Hänen tiiminsä ottaa johtoaseman. Lego-palikoista rakennetuilla roboteilla kehitetään leikkimielisen kilpailun ohessa tulevaisuuden automatiikkaa.
Seuraan Iiron selkää. Ujuttautudun skeneen ja esiinnyn laatutoimittajana. Iiro alkaa varoitella: täältä tulee hänen puhelias siskonsa. Toistelen, että ”kulttuurimaailma tarttis tosi paljon teidän spirittiä”. Tiedän, että Iiroa hävettää. Hän on täällä joku – moni tunnistaa veljeni ja tulee puristamaan kättä, kysymään hänen mielipidettään.
Pian on Iiron vuoro nousta estradille. Kuukauden päästä Otaniemessä järjestetään Junction Hackathon. Se on tapahtuma, joka kokoaa 1300 koodaria ympäri maailmaa kolmeksi päiväksi Otaniemeen. Aiemmin Iiro oli mukana vapaaehtoisena yrittäjyysyhteisö Aaltoesissa, josta löysi tiensä Junctioniin. Nopeasti hänestä alettiin leipoa seuraavaa toimitusjohtajaa, joka hänestä tuli tämän vuoden alussa. Nyt hänellä on seitsemän alaista. Marraskuun tapahtuman toteuttaa 300 vapaaehtoista.
Johtajan rooli alkoi näkyä pikkuveljessäni heti. Hän muuttui heijastumaksi aikuisuudesta, jossa mikään tilanne ei ole niin pyhä, etteikö sitä yksi stressipuhelu tai kymmenen Whatsapp-viestiä voisi keskeyttää.
Aloin haaveilla itsekkäästi siitä, että voisin kiskoa pikkuveljeni takaisin startupien, hypen, hacktalksien ja muiden seremonioiden sinisenä jumputtavasta luonnosta, joka on toistaiseksi avautunut minulle vain kuvina riehaantuneesta ihmismassasta.
”Hyvä, että sä teet tällaistä sisäpiirijuttua. Tänne tulee muuten noita rivitoimittajia, jotka vähän haistelee, että jaahas, tällainen ilmiö”, yksi Robot Uprisingin koodareista sanoo.
Paitsi, että en ole sisäpiiriläinen.
Olen julkaistu runoilija ja kirjoittamisen opettaja. Humanisti, joka opiskelee yliopistolla yleistä kirjallisuustiedettä. Äänestäisin Li Anderssonia, jos asuisin hänen vaalipiirissään. Teknologia-alan kulttuuriin olen asennoitunut aina negatiivisesti, koska se on tuntunut niin vieraalta. Antifeministiseltä, oikeistolaiselta ja sellaiselta, johon on ehdottoman vaikeaa aloittelijana tulla.
Toimittajien kömpelöt suomennokset hackathoneista kielivät siitä, että tekkikulttuuri on siihen kuulumattomille outo, sulkeutunut ja vaikeasti ymmärrettävä. Koodarien maailmaa ei voi sisäistää googlaamalla.
IT-alan ympärillä väreilee uudenlaista innostusta, samanlaista kuin yrittäjyyden ympärillä muutama vuosi sitten. Kaikki haluavat osansa uudesta IT-hypestä. Siksi opistojen, järjestöjen ja yliopistojen ylläpitämät alkeiskurssit täyttyvät nopeasti.
Työväenopiston kurssilta on kuitenkin pitkä matka Junctioniin.
Suomessa on käynnissä kilpajuoksu parhaista koodareista. Arvioista riippuen 7000–9000 ihmistä saisi vaikka heti työpaikan ja vuonna 2020 tarvetta voi olla liki 25 000 koodaajalle. Iiroille on kysyntää. Ohjelmoijaksi valmistuneen aloituspalkka liikkuu Suomessa tällä hetkellä kolmessa tuhannessa eurossa, ja kuukausiansiot voivat kavuta 15 000 euroon saakka. Tällä hetkellä Suomi ei pysty houkuttelemaan parhaita osaajia, kun Piilaakso tarjoaa kymmenkertaisia tienestejä.
Media kirjoittaa koodaripulasta kuin luonnonkatastrofista: Missä ovat koodarit? Koodareita tarvitaan kipeästi, jotta Suomi voi selvitä. Eläkeläisiä kutsutaan takaisin töihin, sillä tekijöitä ei riitä. Koodarit jättävät Suomen!
Filosofian maisteri löytyy kymmenen vähiten tienaavan listalta seitsemän kertaa, riippuen erikoistumisalasta. Omalle pääaineelleni taiteen tutkimukselle ei ole luvassa leveää leipää. Opiskele näille aloille, jos haluat olla köyhä.
Poistun Iiron kanssa Meilahden Biomedicumista, kun ilta jo punertaa. Kiroamme kylmää tuulta, minulla on taipumus keksiä paskamaisesta säästä aina jotain hyvää. Nyt huudan tuulen halki Iirolle, joka lähtee hakemaan Startup Saunan pesukoneeseen unohtuneita kalsareita, että ainakin tuntee elävänsä.
Kun muutin kuusitoistakesäisenä kotoa pois ja sain vihdoin kaipaamani yksinäisyyden ja itsenäisyyden, hinnaksi muodostui totaalinen selviytyminen. Paistoin hampurilaisia, siivosin rappuja, toimistoja, vessoja ja laivoja. Joskus pomo saattoi jättää palkat maksamatta.
Katsoin elokuvateatterin valkokankaalta ja myöhemmin pienestä putkitelevisioista, kun Iiro esiintyi Kauko Röyhkän kirjaan perustuvan Miss Farkku-Suomi -elokuvan pahispoikana. Siinä hän oli, tähtenä, työntämässä päähenkilön kasvot vessanpönttöön. Edelleen erään jo konkurssiin menneen Makuunin seinässä lukee Iiron nimi hänen ison, nyt riekaleisen, promootiokuvansa alla. Salatuista Elämistä Iiro oli lähellä saada Romeon roolin.
Iiro jäi vaille kotia juuri ennen lukiosta valmistumistaan. Minulta vapautui kämpästä huone. Vanhan asuintoverini nimi siivottiin pois nimikyltistä, ja tilalle jäi pelkkä Nurmi. Iiro näytteli edelleen harrastajateatterissa, mutta alkoi puhua, että taide ei ehkä olekaan hänen tulevaisuutensa. Kotiimme alkoi ilmestyä yhä enemmän tietokoneita ja näyttöjä.
Yritin kannustaa Iiroa hakemaan Teatterikorkeakouluun, vaikka olin itse ollut jo muutaman vuoden pääsykokeiden kurimuksessa.
Minulla oli kyllä nouseva esiintyvän runouden ryhmä. Joukkomme muodostui koulupudokkaista ja yhteiskunnan jollain tapaa hylkäämistä. Kun hain viidettä kertaa Teatterikorkeakoulun dramaturgian linjalle, Iiro oli jo alkanut opiskella ohjelmointia ammattikorkeassa. Hän odotti kotona ja lohdutti, kun rahjustin surkeana eteiseen itkemään. Kirjoitustaitoni eivät olleet vieneet minua minnekään. Olin isosiskona häpeäksi, esikuvana epäonnistunut.
Kun näin Iiron viimeistä kertaa esiintymässä lavalla, sydämeni oli pakahtua ylpeydestä. Hakkasin käsiäni yhteen ja kannoin hänelle sylillisen ruusuja, vaikka hänellä oli vain muutama repliikki.
Hänen katseensa oli jo kääntynyt muualle.
Iiro lopetti teatteriharrastuksen vuonna 2015. Hän pääsi Aalto-yliopiston maisteriohjelmaan ja meni mukaan yrittäjyystoimintaan, jota koulu on täynnä. Pian hän sai oman startup-kulttuuria käsittelevän ohjelmansa Radio Helsingille.
Haluan tietää, miksi veljeni valitsi tekkimaailman, ja lähti meidän yhteisestämme.
Kello on kolme Maunulassa, kun soitan Iirolle. Hanoissa on jo ilta, kun hän vastaa. Junction on levinnyt ympäri Aasiaa ja Iiro on vierailemassa Hanoin tapahtumassa.
Hän kertoo tavanneensa kiinalaisia isoja herroja, joille on ojentanut lahjarahaa punaisissa kirjekuorissa. Opastanut Japanissa tapahtuman järjestämistä, mutta törmännyt Vietnamissa ”suurimpiin kulttuurieroihin toistaiseksi”. Junction järjestetään täällä ensi kertaa. Iiro selvittää parhaillaan, miksi Junctionin logona on liekehtivä jalkapallo.
Vietnamin pääkaupunki on osoittautunut ristiriitaiseksi paikaksi. Iiro kollegoineen asuu pilvenpiirtäjämäisessä Eco Cityssä, jonka kupeesta alkaa hökkelikylä. Iiron mukaan Vietnamissa ei arvosteta nuoria, ja heidän tapahtumansa rikkoo normeja luomalla nuorille teknologiakulttuurista kiinnostuneille foorumin.
Iiro korostaa, että koodarit tekevät yhteiskunnallista työtä. Asuinympäristöä älyllistetään, mikä voi helpottaa esimerkiksi liikuntarajoitteisten elämää. Lähitulevaisuuden ihminen antaa asunnolleen käskyjä. Eräs Junctionin kumppani hakee ratkaisuja sujuvampaan äänestämiseen: ” To create a digital nation, a trustworthy voting system must be in place.”
”Olisin saattanut päätyä johonkin jyväskyläläiseen lastenteatteriin. Esittämään Hilleri Hiirtä ja vetämään iltaisin viinaa.”
Taiteilijat eivät sen sijaan ole halukkaita perustelemaan olemassaoloaan. Kirjallisuus nähdään itsessään hyvinvoinnin kulmakivenä: se kertoo, mitä on olla ihminen. Eetos on, että taide itsessään on palvelu, kaiken ”lopputuote” – olisi rahvasta yrittää vaatia siltä mitään muuta. Beatnik-runoilijat ajoivat amerikanrautaa halki valtateiden, kuuntelivat jatsia, huusivat rivouksia ja totuuksia. He osallistuivat demokratiaan kyseenalaistamalla ja toisin tekemällä.
Iirosta sellainen maailma on naiivi.
”Aloin inhota teatterimaailman perseennuolemista. Mä vihaan sitä. Kun olin harrastelijateatterissa, tajusin, että päästäkseni pidemmälle mun pitää vaan alkaa luoda suhteita, eikä se kiinnostanut mua. Lisäksi siellä täytyy olla ihan täysin vasemmistolainen, syödä vegaanilihaa…” hän sanoo ja nauraa sanavalinnalleen.
Iiro tietää, että hänen lahjansa olisivat riittäneet myös taiteen kilpaillussa maailmassa. Hän vain halusi valita toisin.
”Kyllä mä uskon, että musta olisi tullut myös hyvä näyttelijä. Ongelma vain oli se, että olisin saattanut päätyä johonkin jyväskyläläiseen lastenteatteriin. Esittämään Hilleri Hiirtä ja vetämään iltaisin viinaa.”
Iiro pitää tauon.
”Se ei ollut vaan mussa enää. Halusin turvaa.”
Jotain samaa Iiron hylkäämässä taidemaailmassa ja hänen valitsemassaan teknologia-alassa kuitenkin on: kumpikin on mystifioitu ja ulkopuolisille lähes saavuttamaton. Junctioninkaan tarkoitus ei ole tehdä koodaamisesta valtavirtaa.
Se, miltä maailmamme näyttää tulevaisuudessa, on pienen ihmisryhmän käsissä.
Teen ohjelmointialan pääsykoetehtävän, joka vaatii ”loogista ajattelua ja ongelmanratkaisukykyä”. Jo kysymykset aiheuttavat nöyryyttävää ahdistusta. Jos nyt haluaisin todella oppia ohjelmoimaan, minun olisi heitettävä kaikki muu urallani syrjään. Ne koodarit, jotka pääsevät käsiksi yhteiskunnan rakentamiseen ja oman alansa kovimpaan ytimeen, ovat olleet kiinnostuneita tietotekniikasta jo lapsena. Tämä erityisryhmä koostuu pääasiassa miehistä. Kilpailu heidän keskuudessaankin on kovaa.
Ryhmän monimuotoistumiseen tarvitaan rakenteellisia muutoksia. Naisjohtajuuden parissa lasikatot ovat särkymässä, mutta vain jatkuvan ponnistelun tuloksena. Teknologia-ala sanoo kyllä ymmärtävänsä, että liian homogeeninen yhteisö koituu lopulta koko alan tappioksi. Pelkkä naisten kannustaminen ei silti riitä: tarvitaan järeitä toimia, jotka lähtevät kasvatuksesta. Nykyään kaikki tutustuvat koodaamiseen jo perusopetuksessa.
Lopetamme Iiron kanssa puhelun, kun Hanoissa on alkamassa vietnamilainen tutustumisleikki. Puhelimesta kuuluu höpötystä ja hässäkkää.
Seuraan yömyöhään Instagramissa, kuinka kalpea yliopisto muuttuu teknologia-alan hääjuhlaksi. Pöydät peitetään valkoisilla lakanoilla. Niille asetellaan lasikuutioita, ja joka paikkaan vedetään kuitukaapelia. Tilaan leviää tekkitapahtumista tuttu purppurainen diskovalaistus, jota olen alkanut kutsua tulevaisuusvaloksi.
Lasken puhelimen. Tutkin hiljaista asuntoa, jossa kasvavat kirjat kuin sienet.
”Milloin musta tulee menestyjä?” Muistan kysymyksen Ryhmäteatterin Eduskunta III -esityksestä. Kysymys oli osoitettu kaikille oman tiensä startup-entusiasteille. Silloin se vielä nauratti.
Monumentaalisessa Kisahallissa kuulee urheilun pauhua ja painojen ikävää kalahtelua valmiiksi lommoiseen lattiaan.
Iiro viheltää pelin poikki, kertoo olevansa loppu. Hän on saanut Vietnamin työmatkaltaan flunssan. Baarissa hän nostaa esiin älypuhelimen ja näyttää siltä pääuutisia matkan ajalta. Vietnamin lippu leviää näytön päälle, hyvää iltaa kaikille katsojille.
Juomme pienet oluet hilpeinä. Tiedustelen, mitä Töölön Kisahalli veljelle merkitsee paikkana. Vietimme siellä paljon aikaa lapsena, ja itseeni tulvahtaa lämpöä, kun astun sisään.
Iiro ei, pettymyksekseni, muista niistä ajoista mitään. Ei edes vaahtomuovisotaa jumppapermannolla.
Mutta Kisahalli ei ole ainoa asia, mitä hän ei halua muistaa.
Meillä on erilainen suhde lapsuuteemme. Epäilemme toistemme muistoja. Minä tein menneisyyden kaivelusta ammatin.
”Sulla on aina altavastaajan rooli.”
– Veljeni
Vuosien epäonnistuneen Teatterikorkeakouluun pyrkimisen jälkeen lykästi. Pieni anarkistinen kirjakustantamo julkaisi runokokoelmani. Teoksesta tuli hitti. Nimeni näkyi suurimpien lehtien lauantaisivuilta. Helsingin Sanomien kritiikki julisti: Esikoiskirjailija tuo lähiöiden lapset kirjallisuuden eturiviin. Sain kunniamainintoja ja voitin Kalevi Jäntin palkinnon. Ostin 17 000 euron voittorahoilla kelloja ja matkoja ystäville ja sisaruksille.
Omistin teoksen veljilleni ja siskolleni. Kirja kuitenkin ravisteli perhettäni perusteellisesti.
”Aura”, Iiro aloittaa.
”Me ollaan vaan nykyisin ihan eri ihmisiä”, hän sanoo.
”Musta tuntuu, että koska sä elät niin paljon menneessä, sä saatat vähän samaistua uhreihin”, hän ehdottaa varovasti.
”Sulla on aina altavastaajan rooli. Puolustat heikkoja.”
”Mutta mä elän mun arvojen mukaista elämää!” parkaisen.
”Mun samaistuminen altavastaajan rooliin on kadonnut”, hän sanoo.
”Mä olen huomannut joistain sun Facebook-keskusteluistakin, että olet siellä aina puolustamassa kaikkia, vaikka sun pitäisi olla myös hieman realisti. Enkä tarkoita, että kyyninen.”
Hän jatkaa:
”Sä et voi sun hyvillä ajatuksilla pelastaa koko maailmaa.”
Takaisin ei ole paluuta. Iiron teatteriunelma – minun unelmani. Se, että muistelisimme saumatonta yhteisymmärrystämme lapsena – minun unelmani.
Iiro pehmentää sanomisiaan ja toteaa, että menneisyyden kaivelu kuuluu taiteilijan rooliin.
Väitän, että vaikka minulla ei olisi taiteilijaidentiteettiä eikä edes valmiuksia siihen, kaivelisin silti lapiolla sitä, kuka minä olen.
Etsin päiväkirjastani tekstin, jonka olen kirjoittanut isoin, vakain kirjaimin ja jonka perään puristanut vielä kunnon pisteen: Elämäni suurin mysteeri on omien juurieni löytäminen ja ymmärtäminen, ja että se on tehnyt, ja alati tekee, minusta kirjoittajan.
Iiro on päättänyt nähdä menneisyydessämme myös paljon voimavaroja.
”Opin lapsuudessani todella vaikeissa tilanteissa selviytymään. Luikertelin ja kusetin. Opin suojautumaan”, hän sanoo.
Ihminen edessäni on valinnut oman tiensä. Minun on päästettävä irti niistä mielikuvista, joita häneen olen istuttanut. Hän ei ole enää mikään rooliasuinen teatteripoika, vaan aikuiseksi kasvanut mies, joka johtaa pian kolmeasataa vapaaehtoista, rakentaa satojen tuhansien budjettia ja siinä ohessa opastaa isosiskoaan.
Jumalauta, huudan kypäräni sisällä polkiessani yömyöhään kotiin.
Instagram-tili on täynnä levottomia sällejä ja muutamia naureskelevia naisia. Hupailun taustalta huomaa jännityksen, pienillekin vitseille hihitellään. Tikkurilan kirkolta kannetaan vanhaa kaapelia, joka asetellaan Espoossa asfaltille ja värjätään. Käytettyjä hiiriä ja näppäimistöjä murskataan. Niistä tehdään ultravärisiä hyönteisiä partnerbootheihin. Myynnin clousaukset on aikoja sitten ratkaistu, enrollaus päättynyt. Näppäinten äärellä hierotaan hikisiä käsiä, kuunnellaan trancea ja Britney Spearsin Toxicin shit flute -versiota.
Tähän mennessä tehtyä ihaillaan ylpeydellä, nautitaan jo tulevasta hurmiosta.
”Voi kun sais vaan jatkaa tän tiimin kanssa”, Iiro huokaa, vaikka työ on vielä tekemättä.
Sekopäisen uupumuksen keskelläkin katse täytyy kääntää jo ensi vuoteen. Junctionin ydinporukka tekee vähintään kuusipäiväistä viikkoa, ja siihen on sitouduttava, jos haluaa olla osa tätä perhettä.
Monet tekijöistä ovat nuoria ja perheettömiä. Yhteisöllisyys, tiimeissä työskenteleminen, on tämän työn sydämessä. Family community -sanaparia hoetaan, olen huomaamattani kirjoittanut sen muistiinpanoihini useita kertoja.
Vaikka kaikki eivät jatka montaa vuotta, täällä opituilla taidoilla voi kuitenkin tehdä lähes mitä tahansa, missä tahansa. Iiron hommassa puolestaan täytyy olla ”vähän tärähtänyt” jatkaakseen.
. . .
Heinäkuun toinen viikko Pirkanmaalla. Sadepisarat ropisevat muoviseen katokseen, ihmiset ovat kerääntyneet sen alle kuuntelemaan runoja. Myöhemmin illalla matka jatkuu toiselle paikkakunnalle. Etsitään lampi, pulahdetaan pyrstö pystyssä viileään veteen.
Runoilijaystävieni kasvoilta paistaa onni. Punainen aurinko laskee mäntyjen takana ja lavatansseista nousevat kaihoisat suomi-iskelmän sävelet. Joku tilaa hunajan väristä jallua. T-paidat pestään nyrkkipyykillä, minä totun uimiseen, ampiaisiin, paarmoihin, alastomuuteen ja kiuasvedellä peseytymiseen. Tavarat ovat hujan hajan, autossa niin kuuma ettei siellä voi hengittää.
Tämä on minun paratiisini. Ihmiset, jotka puhuvat runouden kieltä ja ovat yhtä erikoislaatuisia. Haluan kutsua pikkuveljeni joskus tähän seuraan, jossa lausutaan loitsuja ja ollaan paljon hiljaa. Luonnollisuus, laiskuus, virheellisyys ja asioiden filosofinen märehdintä on meidän bensiinimme. Tässä maailmassa kaikki on alkukantaista, värit näkyvät nurmesta. ■