Päättyneellä vaalikaudella olemme todistaneet muun muassa selkään puukottamista, julkisuuspeliä, takinkääntöjä ja vastuunpakoilua. Kiitos eduskunta 2011-2015!

Maailma on muuttunut, mutta politiikka on pysynyt ennallaan. Tänä keväänä puolue toisensa jälkeen julisti politiikan olevan rikki, mutta samaan aikaan ne jumittivat kevään päätöksenteon kääntämällä takkiaan hallitustovereilleen vuoron perään. Rikkoivat siis lisää.

Ihmetteleekö enää kukaan, miksi nuorten aikuisten usko politiikkaan hiipuu? Syytä nimittäin olisi.

VAPAIKSI KASVANEET

Yhden kevään näkyvimmistä vaalikeskusteluista aloitti muodista, sisustuksesta, treenaamisesta ja omasta elämästään blogia kirjoittava 27-vuotias Natalia Tolmatsova. Bloggari kertoi, ettei aio äänestää, koska politiikassa ole mitään häntä varten. Toki Tolmatsova tekee itsekin koko ajan politiikkaa kertomalla omista näkemyksistään ja haastamalla sadattuhannet lukijansa keskusteluun.

Vuonna 2015 nuorten aikuisten arvojen kärkeen on kiilannut vapaus. Vapaus olla, tehdä ja toteuttaa, sitä mitä itse haluaa. Onpa kyse startup-yrityksen perustamisesta, reppureissaamisesta Etelä-Afrikan sademetsissä tai mielipiteen julistamisesta blogissa. Vastustamme byroslaviaa ja kummastelemme maita, joihin vaaditaan viisumeja. Kansalaisvelvollisuus, kuten äänestäminen, ei saa kahlita vapauttamme, vaan yksilöllä pitää olla autonomia itseensä. Tätä asennetta heijastelee myös Tolmatsovan näkemys.

Olemme kasvaneet valmiissa hyvinvointiyhteiskunnassa. Elämän hienosäätöön ei tarvita poliittista järjestelmää, vaan vaikutamme ennen kaikkea ostokäyttäytymisellä, kulutusvalinnoilla ja Facebook-tykkäyksillä. Koska tiedonsaanti on rajatonta, shoppailemme maailmankatsomukseemme vaikutteita kaikkialta. Omien vanhempiemme näkemyksiä vastaan asettuvat pekoniin kääriytynyt poptähti ja väärinkäytöksiä paljastanut tietovuotaja.

Esimerkiksi konservatiivisemmassa Italiassa, jossa koti, perhe ja lähipiiri ovat tärkeämpiä, nuorten äänestysaktiivisuus on korkeampaa kuin Suomessa.

Kasvatusta on kuitenkin turha soimata. Suomalaiset nuoret ovat yhteiskunnallisilta tiedoiltaan huippuluokkaa. Politiikka kiinnostaa, mutta poliittiseen toimintaan ei ole motivaatiota. Vaikuttamisen ja osallistumisen pitäisi olla kivaa. Olemme iloinen sukupolvi. Kokoonnumme keskustelemaan vaikeistakin asioista lempibloggarimme johdolla siinä sivussa, kun vertailemme superfood-reseptejämme tai ihastelemme kashmirneuletta. Samaan aikaan elämäämme vaikuttavia päätöksiä tehdään yhä enemmän Suomen rajojen ulkopuolella. Yhdistelmä on tuhoisa, kun motivaatio politiikkaan löytyisi yleensä läheltä: minun ja lähipiirini asioista.

EMME OLE KOHDERYHMÄÄ

Perinteinen media ei pidä meitä vallassaan yhtä lailla kuin edeltäjiämme. Ehdokas, joka haluaa saada viestinsä Y- ja Z-sukupolven edustajalle läpi, ei voi valita, ollako sosiaalisessa mediassa vai ei. Apaattinen nettisivu ei riitä mihinkään, vaan viestin täytyy tulla vastaan monikanavaisesti, viserrellen ja kuvaa ja videota tuutaten. Se ehdokas, joka on hanskannut oivaltavan sisällön ja sen oikean rytmityksen, on näissä vaaleissa läpimenijä.

Valitettavasti suuret puolueet eivät ole saaneet meitä tuntemaan, että kuuluisimme heidän kohderyhmäänsä. Äänestäjien enemmistö kuuluu suuriin ikäluokkiin, ja siksi pääviesti kohdennetaan heille. Puolueen oikean asian päälle liimattu ”on-meillä-teillekin-jotain” -viesti lähinnä ärsyttää. Poikkeuksen suurista tekee perussuomalaiset, jonka selkeä retoriikka vetoaa nuoriin äänestäjiin. Nuorten äänten osalta vaalien mustaksi hevoseksi voi nousta pienestä ponnistava Piraattipuolue. Sen ehdokkaiden keski-ikä on eduskuntavaaleissa vain 32 vuotta.

Olemme tottuneet selailemaan ja seulomaan infomassasta hyvän sisällön. Politiikan kieli on useimmille niin epäselvää, että se ei erotu, vaan jargon häviää taustameluun. Korviin jäävät soimaan Soinin melonit ja lippikset, koska ne ovat kuin sivaltavaa copywritingia. Samoin Stubbin kolme pointtia -metodi vetosi – eurovaalien alla nykyisestä pääministeristä tuli rocktähteen verrattava nuorisoidoli. Pääministeri on joutunut kuitenkin kokemaan karvaasti, että nuorisotähteys ei riitä uskottavaan pääministerin työhön.

Poliittisen viestin pitää olla lyhyt, ytimekäs ja tarttuva. Sen on oltava pilkottu suuhun sopiviksi paloiksi ja konkreettisten esimerkkien kautta auki avattu. Selittely, väistely ja epäselvyys lennättävät poliitikon viestinsä kanssa välittömästi roskakoriin.

Äänestyksen palvelukonsepti on myös vanhentunut. Minkä ihmeen takia kotiin lähetetään kirjeitä, joissa ohjataan käyntiosoitteeseen, jossa voi äänestää tiettynä päivänä, tiettynä kellonaikana? Kallista ja tehotonta. Miksei asiaa voi viestiä meilillä tai WhatsAppilla ja äänestystä hoitaa omalta älypuhelimelta itselle sopivana aikana? Sähköinen äänestys toimii jo Virossakin.

TAHTO KUULUA VOITTAJIIN

Suurin este vaaliuurnille kipsutteluun on sopivan ehdokkaan löytyminen. Ehdokkaan löytymistä hankaloittaa sukupolvemme tahto kuulua voittajajengiin: ehdokasta, jonka läpimenoon ei uskota, ei edes harkita. Ja kun ehdokkaista rajataan vain kuvitellut potentiaaliset läpimenijät, joukko kutistuu ja sitä kautta myös samaistumisen kohdetta on vaikeampi löytää. Kun samaistuttavaa ehdokasta ei löydy, ei äänestetä. Jokainen puolue tarvitsisi lianderssoninsa, oman nuoren voittajansa.

Läpimenon jälkeen järjettömintä on, että suurin osa edustajista pakotetaan noudattamaan ryhmäkuria, jolla edustaja sidotaan äänestämään puolueen linjan mukaan, vaikka edustaja itse olisi toista mieltä. Tällainen ajattelu on absurdia nuorelle aikuiselle, jolle vapaus on yksi tärkeimmistä arvoista. On jopa ihmisyyden vastaista pakottaa joku edustamaan mielipidettä, jota ei kannata.

Vanha vasemmisto-oikeisto tai konservatiivi-liberaali jaottelu tuntuu niin ikään kankealta: tasa-arvoinen avioliittolaki ja alkoholi ruokakauppoihin jaa, isänmaan puolustus ja suvivirsi jaa. Eikä siinä ole mitään kummallista, että aatteita shopataan ristiin rastiin – jos kerran on sitä mieltä. Ainoa, keillä edelleen on ongelma asian kanssa, ovat poteroissaan lymyävät puolueet.

Siksi poliittista profiilia rakennetaan nykyään tykkäämällä omia arvoja vastaavista sivuista, jakamalla osuvia blogikirjoituksia ja omaa maailmankuvaa tukevia sisältöjä – ei liittymällä puolueeseen ja jakamalla flaikkuja räntäsateessa.

Meitä on valistettu nuoresta saakka tekemään poliittisia päätöksiä koko ajan. Jokainen ostos on politisoitu, vessapaperirullaa myöten (”hajoaa pönttöön vessaa vedettäessä!”). Kuinka rikki systeemin täytyy olla, kun vessapaperirullan vetäminen pöntöstä tuntuu suuremmalta vaikuttamiselta kuin äänestäminen?

Kaiken vapauden ja hyvinvoinnin keskellä olemme lopulta aika hämmentyneitä. Ehkä tehtäviä päätöksiä ja valinnan mahdollisuuksia on vaan liikaa. Aina ei jaksa päättää, kotimainen vai proteiinipitoinen vai luomu vai reilu kauppa.

Poliitikot, auttakaa meitä siinä, ja helpottakaa ostopäätöstämme. Puhukaa niin, että ymmärrämme. Kertokaa ratkaisuja, älkääkä vain listatko ongelmia. Tehkää yhteistyötä, päättäkää ja kantakaa vastuunne.

PS. NÄIN LÖYDÄT OMAN EHDOKKAAN:

1. Listaa arvosi ja valitse niitä parhaiten edustava puolue.
2. Päätä, mikä on sinulle tärkein asia, johon haluat muutosta.
3. Etsi ehdokas, joka ajaa ponnekkaasti asiaasi.
4. Mieti, haluatko äänestää itseäsi demografisesti vastaavaa ehdokasta.
5. Sulje pois ehdokkaat, joita et ainakaan äänestä.
6. Arvioi ehdokkaasi potentiaalia läpipääsyyn ja onko sillä sinulle merkitystä.

Jutussa on käytetty lähteinä muun muassa Nuorisobarometria 2012 ja Nuorisotutkimuskeskuksen raporttia Nuorten poliittinen osallistuminen kahdeksassa Euroopan Unionin maassa (2007).

KUVITUS: MARIANNE VESALA