Jokainen käymäni keskustelu elokuvatuottaja Mark Lwoffin kanssa jättää minut suuren hämmennyksen valtaan. Kun saan hänet ensimmäisen kerran puhelimen päähän, Lwoff kuulostaa epäilevältä.

”Kohta varmaan pitää vaatekaappiakin alkaa esitellä”, hän puuskahtaa.

Käymme lyhyen mutta kiihkeän puhelinkeskustelun aikana läpi muun muassa minun opiskelutaustani. Kun pyytelen anteeksi vitsaillen, kuinka kapitalistisika se täällä soittelee, hän huudahtaa: ”Kommarit ne pahimpia kapitalisteja olivatkin!”

Lwoff tuskin ehtii vetää henkeä kolme minuuttia kestävän puhelun aikana – niin paljon, nopeasti ja poukkoillen hän puhuu. Puhelu loppuu, ja huoneeseen tulee hiljaista. Lähetän perään tekstiviestin.

Siis ymmärsinkö oikein, että suostut juttuun?

Moikka, ehkä soitetaan ma, katsotaan saadaanko sopimaan aikatauluun. Kait ehkä ok. M.

Kait ehkä ok?

Maanantaina hän soittaa ja ehdottaa, että ajamme seuraavana päivänä Järvenpäähän. En ole aivan varma miksi.

Kyyti Järvenpäähän lähtee kulttuuri- ja ravintolakeskittymä Teurastamolta Kalasataman tornitalojen kupeesta. Siellä sijaitsee Lwoffin ja kumppanien oman tuotantoyhtiön Bufon toimisto. Lwoff löytyy toimiston takahuoneesta kiinalaisen ravintolan yläkerrasta.

”Yksi hyvä idea meni perseelleen, mutta tällaista tää on”, Lwoff sanoo lopetettuaan puhelun.

Olohuonemaisen toimiston sisutusta hallitsevat elokuvajulisteet, joiden alkuperäiskappaleiden intohimoinen keräilijä Lwoff on. Itse asiassa kiinnostus elokuvantekoon sai alkunsa, kun ala-aste ikäinen Lwoff halusi omakseen Terminator 2-julisteen. Hän kävi kysymässä Kaisaniemenkadun Finnkinon toimistolta julistetta ja haki samalla kuudesluokkalaisten taksvärkkipäiväksi töihin.

Seuraavat kesät kuluivat siivoten elokuvateatterin hyllyjä, kunnes Lwoff päätyi vuonna 1992 avustamaan Kaikki pelissä -elokuvaan. Uran ensimmäiset vuodet menivät sekalaisissa elokuva-alan töissä: runnerina, lavastusharjoittelijana, apulaisohjaajana ja tuotantopäällikkönä. 2000-luvun alussa hän aloitti TaiKin Elolla elokuvatuotannon linjalla.

”Kurssin pitkät pojat olimme minä, Sampsa, Harri ja Vesa”, hän sanoo ja muistelee vuosikurssinsa kokoonpanoa. Pitkillä pojilla hän tarkoittaa dokumentaristi Sampsa Virkajärveä, leikkaaja Harri Ylöstä ja käsikirjoittaja Vesa Virtasta.

Lwoffilla jäi tutkinto viimeistelemättä, mutta se ei estänyt häntä etenemästä urallaan. Hän on 41 ikävuoteen mennessä ehtinyt tehdä töitä Aki Kaurismäen, Pirjo Honkasalon ja Jörn Donnerin kaltaisten kulttihahmojen kanssa ja voittaa Jussi-palkinnon.

Lwoffin osaomistama tuotantoyhtiö Bufo syntyi kymmenen vuotta sitten kollega Misha Jaarin keittiönpöydän äärellä. Lwoff, Jaari ja Virtanen jakoivat ajatuksen siitä, miten ja millaisia elokuvia tulisi tehdä. Ja erityisesti siitä, keiden niitä tulisi tehdä. Bufon tarkoitus oli tuottaa puhdasoppisia genre-elokuvia, joissa ei tehtäisi kompromisseja suuren yleisön kosiskelemiseksi. Nykyään Bufo tunnetaan erityisesti art-house-elokuvaan erikoistuneena tuotantoyhtiönä – ja ”sinä, jolla on jotain tekemistä ravintolan kanssa”.

Lähdemme ajamaan kohti Järvenpäätä. Pian kurvattuamme Teurastamolta myös matkan syy selviää. Tarkoitus on vierailla Kari Hotakaisen romaaniin Ihmisen osa perustuvan elokuvan kuvauksissa, jotka ovat alkaneet muutamaa päivää aikaisemmin. Bufo tuottaa elokuvan.

Lwoff haluaa nähdä hankkeen konkretisoituvan sen jälkeen, kun sitä on pyöritelty pitkään neljän seinän sisällä. Sitä elokuva-alalla työskentely kuitenkin on: kestävyyslaji, jossa tasapainotellaan jatkuvan taloudellisen katastrofin partaalla.

”Menee kaksi vuotta, kun pähkäilee ideaa ja laittaa sen esittelykuntoon. Sitten rahoittajat sanovat, että ei tätä tehdäkään. Että sinne meni sitten kaksi vuotta.”

Siksi tuotantoyhtiöillä on päällekkäin useita projekteja eri vaiheissa: ideoiden aihioita, käsikirjoituksia ja pitchattuja versioita. Lwoffkin on juuri ollut Kanadassa, Ruotsissa, Tanskassa ja Hollannissa etsimässä rahoittajia ja tekijöitä hankkeille, jotka ovat vasta paperilla.

Ehdotan että olen hetken hiljaa, jotta Lwoff saa keskittyä ajamiseen. Hänen puolesta voisin olla hiljaa pidempäänkin.

”Tilastollisesti kahdeksan juttua pitää olla kuvausvalmiina, että edes yksi pääsee tuotantoon.”

Suomessa elokuvanteon mahdollistaa tukijärjestelmä, jota pyörittää Suomen elokuvasäätiö. Rahoitus on kiven alla, ja sitä on elokuvantekijöiden mielestä aina liian vähän.

Ensi-iltansa lokakuussa saanut Tuntematon sotilas on kuitenkin mässäillyt suomalaisen elokuvahistorian kaikkien aikojen suurimmalla tuotantobudjetilla. Elokuva on kerännyt yksityistä rahaa säätiöiltä, yrityksiltä ja yksityishenkilöiltä. Tämä on närkästyttänyt monia, ja uudelleenfilmatisoinnin tarpeellisuus on kyseenalaistettu moneen kertaan. Rahalle olisi varmasti ollut kovasti tarvetta pienissä tuotannoissa, eikö?

”Mä näen sen niin, että paras juttu palkitaan aina. Jos meille tulee hylsy, ajattelen että muiden jutut ovat parempia.”

Ajamme harhaan. Ehdotan että olen hetken hiljaa, jotta Lwoff saa keskittyä ajamiseen. Hänen puolesta voisin olla hiljaa pidempäänkin.

Järvenpää peittyy jatkuvasti suuntaansa muuttavaan tihkusateeseen, jolta sateenvarjo ei suojaa. Ohikulkijat jäävät tuijottamaan lähes kaksimetrisen Lwoffin perään kilkiessamme läpi keskustan.

Itsepalvelukirpputori Eurosetin eteen on parkkeerattu pakettiautoja. Kirkkaat heijastinvalot valaisevat pihaa, jolla näyttelijä Hannu-Pekka Björkman käyskentelee. Alueelle on pakkautunut toppaliiveihin pukeutuneita tuotantoryhmän jäseniä, jotka hytisevät tihkusateessa. Tarjolle on laitettu mehua ja porkkanatikkuja.

”On tärkeää, että motivaatio tähän tulee hyvin tehdystä työstä. Ei siitä, että on välikaronkkoja joka viikko tai siitä, että kahden viikon päästä mennään taas jonkun piikkiin baariin”, Lwoff sanoo.

Hohtoa elokuva-alan ympäriltä ovat karistaneet paljastukset seksuaalisesta ahdistelusta. Maailmalla levinneen #metoo-kampanjan ansiosta myös suomalaisen elokuvamaailman ahdisteluja hyväksikäyttökokemukset ovat juuri nousseet julkisuuteen.

Tiettyjen tunnettujen ohjaajien ja tuottajien nimet toistuvat ahdistelukertomuksissa. Ilmiön rinnalla hälinä Tuntemattoman sotilaan ympärillä tuntuu pieneltä.

”Valutetaan sitten verta, jos sitä pitää valuttaa.”

Lwoff sanoo toivovansa, että Bufossa jokaisen olisi kiva olla töissä. Hänen mukaansa kaikkia kohdellaan tasa-arvoisesti ikään, sukupuoleen ja seksuaaliseen suuntautumiseen katsomatta.

On kuitenkin selvää, että Kaurismäen elokuvia tuottava mies tuntee alalla kaikki – joukossa on siis väistämättä myös heitä, jotka ovat syyllistyneet ahdisteluun.

Lwoff huokaa.

”Valutetaan sitten verta, jos sitä pitää valuttaa.”

En oikein tiedä, minkälaista reaktiota odotan häneltä, kun otan aiheen puheeksi. Ei kai hän luule, että väitän hänen liittyvän ahdistelukohuun?

”Nollatoleranssi tuollaiseen. Jos kävisi ilmi, että meillä olisi yhteistyötä tuollaisten ihmisten kanssa, niin mielestäni saman tien kenkää. Onko meillä sitten sellaista? En usko.”

Elokuva-alalla työskentely ei ole Lwoffin mukaan ollut koskaan kovin hohdokasta, mutta kohun myötä siitä on tullut todella ankeaa.

”Mä oon sanonut ensimmäiseksi et mä oon töissä B-side Barissa, ettei vahingossakaan kukaan tule tossa kadulla hakkaamaan, että on täysi sika, kun työskentelee elokuva-alalla.”

Parin viikon päästä olen jälleen Teurastamolla.

”Ei helvetti, taasko sä tulit tänne”, Lwoff sanoo ja pyörittää silmiään, kun tulen hakemaan häntä toimistolta.

Lwoff on juuri palannut Amsterdamista ja siitä huolimatta, että hän on kutsunut itseään epäselväksi pitchaajaksi, hän on yhdessä Paula Norosen ja ohjaaja Akseli Tuomivaaran kanssa voittanut 20 000 euron kehittelytuen lastenelokuva Tagli and Telleä varten.

Hylsy, hylsy, hylsy, onnistuminen.

Menemme alakerran baariin ja Lwoff tilaa kuvausta varten baarimikolta dry martinin, lempidrinkkinsä. Harmillisesti Lwoff on ollut kolme päivää juomatta ja aloittanut nestepaaston, jonka vuoksi hän ei voi syödä edes drinkkinsä oliiveja. Nestepaasto tuntuu hieman kornilta kun tietää, että Lwoff on osaomistaja grilliravintola B-Smokeryssa.

Tapahtumassa oli enemmän ihmisiä kuin Bufon edellisellä elokuvalla katsojia avausviikonloppuna.

Ravintola pantiin alkuun vuonna 2014. Bufolla oli hetki, jolloin ei ollut tuotantoja päällä ja Lwoffin mukaan töissä oli ”vähän tylsää”. Lwoff, Jaari, Virtanen, Markin lapsuudenystävä lakimies Antti ja Bufon äänisuunnittelija Karri Niinivaara vuokrasivat savustimen, ostivat parisataa kiloa lihaa ja grillasivat Hernesaaren rannassa Ravintolapäivänä liki 700 ruoka-annosta.

Kuten Suomen elokuvasäätiön vaikuttaja totesi, tapahtumassa oli enemmän ihmisiä kuin Bufon edellisellä elokuvalla katsojia avausviikonloppuna.

”Ikävästi sanottu, mutta oikeassa oli. No mitäs sitten, oli pari viikkoa hirveä hype päällä ylipäätään siitä, että oltiin onnistuttu jossakin.”

Samoihin aikoihin Teurastamo järjesti kilpailun, jolla etsittiin uusia yrittäjiä liiketiloihin. Bufolaiset olivat paatuneita hakemuksen kirjoittajia ja tottuneet pyörittämään suuria rahasummia tuotantojen yhteydessä.

”Sitten me vasta oltiinkin pulassa, kun saatiin soppari.”

He käärivät hihat ja olivat ensimmäiset kuukaudet keittiössä ja salissa itse töissä. Lwoff myöntää, että se oli ”yhtä helvettiä”.

Oli sittenkin eri asia tehdä kotikeittiössä safkaa kuin tarjota vaativille 40 hengen pikkujouluporukoille korkealaatuista ravintolaruokaa.

”Tajuttiin joidenkin ihmisten ystävällisistä vinkeistä, että kannattaisi ehkä palkata ammattilaisia.”

Lwoff antaa ymmärtää, että he osallistuivat kilpailuun puoliksi leikillään ja voittivat vahingossa koko jutun. Hän kieltää, että B-Smokery olisi perustettu kannattelemaan tuolloin taloutensa kanssa kamppaillutta Bufoa.

Hullultahan ravintolan perustaminenkin kuulostaa. Yhtä riskialtista kuin elokuvabisnes on lähinnä vain ravintolabisnes, jossa on valtavat kiinteät kulut. Ravintolan kylkeen perustettiin samalla poppoolla vielä baari B-side Bar vuonna 2015. Käsikirjoittaja Virtanen on ravintolan ja baarin toimitusjohtaja. Hänen mukaansa niiden pyörittäminen on Bufolaisille harrastus.

”Jotkut pelaa golfia, toiset pyörittää baaria.”

Palkkaa saa, jos käy vaikka tiskaamassa. Bufoa ei siis puskuroida ravintolan ja baarin vähäisillä tuotoilla. Ravintolan ja baarin tarkoitus on bufolaisten mielestä toteutunut, jos voi käydä omassa ravintolassa syömässä ja baarissa kaljalla.

Lwoff väläyttää, että seuraavaksi Bufo yrittää valita tuotantoon taloudellisesti riskittömämpiä elokuvia. Kuten parhaillaan kuvattava Ihmisen osa, joka luultavasti puhuttelee valtavirtaa enemmän kuin jotkin Bufon aiemmin tuottamat elokuvat.

Aiemmin hän on kuitenkin nimenomaan korostanut, kuinka elokuvantekoon voi sitoutua ainoastaan, jos tekemiseen uskoo täysillä. Mitä hän siis oikein tarkoittaa?

”Tämä on kallis laji harrastaa.”

Sitten hän ottaa sanoissaan askeleen taaksepäin.

”Mutta meillähän on se, että me bufolaiset tykätään elokuvista ja ainakin etäisesti ihmisistä.”

Kun ne kohtaavat oikealla tavalla, Lwoffin on vaikea sanoa ei, vaikka takuuta täysistä katsojasaleista ei olisikaan.