Eräs suomalaisen politiikan kärkihahmo kysyi Aallon taloustieteen kurssilla vieraillessaan satapäiseltä yleisöltä, kuinka moni on jollain tavalla mukana politiikassa tai kiinnostunut joskus olemaan. Kukaan ei nostanut kättään.

Muutama vuosi sitten Suomen viikoittainen nettiraivoannos nautittiin, kun kokoomuksen kansanedustaja Sampsa Kataja ilmoitti luopuvansa paikastaan Arkadianmäellä. Hän valitteli julkisesti, ettei kansanedustajan noin 7 000 euron palkkio houkuttele kansan parhaita kykyjä. Kommenttikentät kuumenivat, mutta kyllähän Katajalla pointti taisi olla.

Ekonomistin hommissa saa kohtuullisen helposti parempaa palkkaa, eikä työnkuvaan tyypillisesti kuulu kansan virallisena sylkykuppina seisominen kylmillä toreilla saati sensaatiohakuisten toimittajien kysymysten sietäminen. Ekonomisti saattaa jopa saada kiitosta hyvin tehdystä työstä, eikä mielipiteen muuttajaa ilkuta takinkääntäjäksi. Vielä kun valtiollinen ja kunnallinen politiikka esitetään mediassa jokseenkin yhtä värikkäänä kuin marraskuinen aamuruuhka, ei ole ihme, että kädet eivät useimmilla aaltolaisilla nousseet taloustieteen kurssilla innokkaasti pystyyn.

Aino käsitteli vuoden alussa aaltolaisia vaivaavaa poliittista haluttomuutta, ja myös Ylioppilaslehti on kirjoittanut nuorten vaisusta osallistumisesta puoluetoimintaan. Huolensa poliittisen vaikuttamisinnon laskusta ovat esittäneet niin AYY-aktiivit kuin tutkijat.

Joukosta löytyy silti myös poikkeuksia. On olemassa ihmistyyppi, joka jo yläasteella lyö nuijaa oppilaskunnan hallituksen pöytään ja yliopisto-opiskelijanakin istuu ennemmin KoPo-, SoPo- ja muissa kirjainyhdistelmäkokouksissa kuin sitseillä laulamassa sopimattomia juomalauluja huonolla ruotsilla. Hän verhoutuu jo teininä keski-ikäiselle ihmiselle tyypilliseen asuun ja harjoittelee vapaa-ajallaan itsevarmaa, mutta helposti lähestyttävää hymyä. Kokouksiin ja työryhmiin hänet ajaa joko silkka vallanhimo tai pikkuvanhuus – tai tällaisia ennakkoluuloja häneen ainakin helposti liitetään.

Kolme nuorisopoliitikkoa kertoo nyt itse, mikä heidät sai mukaan puoluepolitiikkaan, ja onko stereotypioissa perää.

Ainossa alkuvuodesta julkaistun jutun valossa opintonsa hiljattain päättänyt Mikko Laakso, 25, ei ole tavallinen aaltolainen. Hän on poliittisella urallaan vaikuttanut jo Kokoomuksen Nuorten Liitossa, eduskunnassa ja Euroopan parlamentissa sekä toiminut kampanjapäällikkönä ja kirjoittanut kirjan somekampanjoinnista. Nyt hän istuu Espoon kaupunginvaltuustossa ja vastapäätä minua trendikkään lounasravintolan pöydässä.

Ensivilkaisulla Laakso vastaa käsitystäni poliitikosta. Kauluspaidan ja neuleen hillitty yhdistelmä viestii juuri sellaista rentoa vakuuttavuutta, jota nuorelta kokoomuslaiselta sopiikin odottaa. Vaikka Laaksolla oli vahvoja mielipiteitä politiikasta jo hyvin nuorena, hän söi ensimmäiset poliittiset kokouspullansa vasta täysi-ikäisyyden korvilla. Siinä mielessä hän ei siis vahvista mielikuvaani tyypillisestä järjestöaktiivista.

”En ollut yläasteella tai lukiossa oppilaskunnan hallituksessa. Minä pidin sitä aina vähän piiperryksenä. Olen aina vieroksunut sellaista järjestösirkusta, jossa ollaan mukana kaikissa edunvalvontaryhmissä. Minulle arvot tulevat ensin, ja politiikka on vain keino saada oma ideologia näkymään yhteiskunnassa.”

Noiden arvojen saattaminen yhteiskuntaan onnistuu Laakson mukaan parhaiten politiikalla eikä esimerkiksi tutkijana, kirjailijana tai ministeriön virassa. Hän haluaa tehdä asioita, eikä vain ehdottaa niitä.

”Ketään ei kiinnosta lukea raportteja. Hiljainen asiantuntijavalta ei ole vaikuttavaa. On parempi olla voimakas johtohahmo ja puhua suoraan.”

On olemassa ihmistyyppi, joka jo yläasteella lyö nuijaa oppilaskunnan hallituksen pöytään.

Laakso ei tosiaan vastaile kysymyksiin poliitikkomaisen varoen tai ympäripyöreästi, vaan yllättävänkin kärkevästi. Poliitikoista hän puhuu hiirinä ja leijonina, kuten kuka tahansa kunnon markkinaliberaali. Tärkeimpiä näkökohtiaan hän korostaa lyömällä nyrkkiä pöytään usein ja kohtuullisen kovaa.

Laaksosta on löytynyt kapinallisuutta jo nuorena.

”Mun tapa kapinoida ei ollut vallankumouksellisuutta, vaan mä kapinoin ihannoimalla Margaret Thatcheria ja vastustamalla Valtion määräysvaltaa. Mitä helvetin oikeutta valtiolla on sanoa, minkä vahvuista viiniä aikuiset ihmiset saavat kaupasta ostaa?”

Laaksosta tuli markkinaliberaali loogisen päättelyn seurauksena. Hänen maailmankatsomuksensa perustuu arvoihin eturyhmäpolitiikan sijaan.

”Negatiivinen vapaus, eli vapaus ulkoa tulevasta pakottamisesta tai rajoittamisesta on perusarvo, joka lepää ajatteluni pohjalla. Koko ideologiani on päätelty tästä perusarvosta.”

Laakso kuitenkin tiedostaa, ettei ideologista puhtautta voi aina sovittaa poliittisten todellisuuden kanssa.

”Ei tämä homma toimi niin, että otetaan ideologinen utopia ja itketään, miten maailmassa on vikaa. Jos maailmaa haluaa muuttaa, on toimittava sen logiikan ehdoilla, jolla maailma toimii.”

Myös Hanna Huumosen, 29, poliittinen maailmankuva on rakentunut puhtaan filosofisen analyysin perusteella. Hän on toiminut muun muassa Opiskelijoiden Liikuntaliiton ja Sosiaalidemokraattisten Opiskelijoiden puheenjohtajana sekä avustajana europarlamentissa.

Huumosen perusarvo on oikeudenmukaisuus, ja sopiva ideologia löytyi filosofi John Rawlsin tietämättömyyden verhon takaa. Rawlsin ajatuskokeen mukaan kaikkien kannalta paras yhteiskunta muodostuu, kun sääntöjen laatijat eivät tiedä, mihin yhteiskunnalliseen asemaan he tulevat itse kuulumaan. Tämän ajatuskokeen myötä Huumonen totesi sosiaalidemokraattisen yhteiskunnan olevan oikeudenmukaisin.

”Ketään ei kiinnosta lukea raportteja. Hiljainen asiantuntijavalta ei ole vaikuttavaa.”

Tapaan Huumosen vaarallisilla kulmilla, ainakin jos Mikko Laakson taannoista twiittiä Hakaniemen terroristijärjestöistä on uskominen. Huumonen tosin kutsuu niitä terroristijärjestöjen sijaan ammattiliitoiksi. Hakaniemeläisessä kahvilassa taustamusiikkina eivät silti soi taistolaislaulut, vaan Leevi and the Leavings, joka oli suosionsa huipulla jotakuinkin yhtä kauan sitten kuin Huumosen poliittinen koti demaritkin.

Vaikka Huumonen on nojannut aina vasemmalle, hän valitsi puolueensa vasta nuoruuden kapinan jalostuttua ”rakentavaksi vitutukseksi”. SDP:stä hän löysi ideologisen tuen lisäksi pragmaattisen suhtautumisen politiikan tekemiseen.

”Ihmiset ovat hyviä osoittamaan epäkohtia, mutta harvat tekevät mitään asioille. Minä olen kuitenkin myös positiivari ja uskon siihen, että asiat voivat parantua, jos niille tekee jotain. ”

Politiikan realiteetit kuitenkin pelottavat Huumosta. Hän myöntää olevansa naiivi.

”Pelkään, että jos lähtisin täysillä poliittiselle uralle, tämä naiivius poistuisi. Tai ehkä vilpittömyys on parempi sana.”

Politiikan varjopuolet tulivat Huumoselle tutuiksi hänen johtaessaan kampanjaa MV-lehteä vastaan. Uhkauksia ja haukkuja sateli juuri sillä tavalla kuin MV-lehden lukijoilta odottaisikin, ja verkon pimeissä nurkissa etsittiin hänen kotiosoitettaan. Lopulta MV-kansa onnistui vain vahvistamaan Huumosen halua tehdä töitä tärkeäksi katsomiensa asioiden eteen.

Erilaiset reaalipolitiikan kauhukuvat ovat silti yltäneet Huumosen uniin asti.

”Näin painajaista, jossa minusta oli tullut puhuva robottikone. En pystynyt puhumaan mitään muuta kuin jargonia, eikä kukaan ymmärtänyt minua. Se oli kauheaa.”

Jargonin lisäksi poliitikon arki on loputtomia kokouksia ja räntäsateessa seisomista vaalimainoksia jakaen. Se on Huumosen mukaan juuri niin hauskaa kuin miltä kuulostaakin. Kampanjoidessa joutuu myös kantamaan puolueen historiallista taakkaa harteillaan.

”Joskus ihmiset tulevat huutamaan minulle, että olen ihan paska, koska Lipponen leikkasi eläkkeitä. Mutta on tietysti myös paljon hyviä keskusteluja ja mukavia kohtaamisia.”

Toisin kuin Huumonen, Keskustanuorten puheenjohtajakautensa juuri päättänyt Hilkka Kemppi, 29, nauttii toreilla kampanjoinnista. Tällä hetkellä hän toimii Asikkalan kunnanvaltuuston ja valtion nuorisoneuvoston puheenjohtajana.

Intohimo politiikkaan pitää hereillä kokouksissa.

”Mulle tulee kokouksissa sellainen olo, että tämä on hemmetin tärkeää ja jos nyt en ole hereillä, niin maailma räjähtää. Onhan se joidenkin mielestä vaikea ymmärtää, että kun muut lähtee ryyppäämään, niin minä lähden liittokokoukseen, koska se on elämän parasta aikaa.”

Kemppi tuntuu todella olevan tätä mieltä. Hänen CV:ssään on pitkä liuta luottamustehtäviä erilaisista järjestöistä, ja viimeiset neljä vuotta politiikka on ollut hänelle kokopäivätyötä. Tätäkin monen on vaikea käsittää.

”Edelleen minulta kysytään, että mitä teen työkseni, kun kerron olevani poliitikko. Tämä on työtä siinä missä mikä tahansa muukin ja vaatii omanlaistaan ammattitaitoa ja osaamista. Prosessijohtamista tämä aika paljolti on.”

Se, että Kemppi on ammattipoliitikko, myös välittyy hänen olemuksestaan. Hän tuntuu tietävän liian suoraan puhumisen vaarat, niin korrekteja ja varovaisia ovat vastaukset. Laakson ja Huumosen kanssa keskustellessani koin olevani ihminen puhumassa toiselle. Nyt istun toimittajana poliitikon edessä.

Ideologisen puhtauden ja reaalipolitiikan yhteensovittaminen ei ole Kempille ongelma. Hän ei valinnut puoluettaan teoreettisen analyysin perusteella, vaan hyvin pragmaattisesti: lukemalla läpi kaikkien puolueiden periaateohjelmat ja valitsemalla itselleen sopivimman.

”Mulle tulee kokouksissa sellainen olo, että tämä on hemmetin tärkeää ja jos nyt en ole hereillä, niin maailma räjähtää.”

Kempille politiikka on työ ja elämäntapa. Silti hänkään ei omien sanojensa mukaan juokse titteleiden perässä, vaan hakeutuu tehtäviin, joissa voi vaikuttaa itselle tärkeisiin asioihin. Niitä ovat esimerkiksi nuorten syrjäytymisen ehkäisy ja koulutupolitiikka.

Kempillä onkin selitys sille, miksi aaltolaiset ja muut nuoret eivät osallistu politiikkaan yhtä aktiivisesti kuin opiskelijat 70-luvulla. Noina aikoina eri puolueiden tapahtumissa kävi kymmeniätuhansia nuoria, ja poliittinen aktiivisuus näkyi kouluissa, yliopistoissa ja kaduilla.

Nuorten poliittisen toiminnan radikalisoitumista meillä ja maailmalla kuitenkin pelästyttiin, Kemppi sanoo. Politiikka kitkettiin pois opetussuunnitelmista ja koko koulumaailmasta.

”Nyt me tehdään töitä, että pääsisimme takaisin peruskouluihin ja saisimme poliittisia nuorisojärjestöjä sinne näytille.”

Myös puolueiden merkitys on Kempin mukaan muuttunut 70-luvulta.

”Ennen poliittisessa toiminnassa ei ollut kyse vain politiikasta, vaan puolueen rooli oli myös kerätä nuoria yhteen.”

Nuoriso kävi siis keskustan kesäpäivillä, kun muutakaan vaihtoehtoa ei ollut. Kun festarit alkoivat tarjota paikan kokoontumiseen ja musiikkia kapinan välikappaleeksi, puolueiden rooliksi jäi pelkkä asioiden hoitaminen.

Nuorten poliittisessa aktiivisuudessa näkyy Kempin mukaan kuitenkin taas muutos. Politiikka on entistä vahvemmin osana koulumaailmaa.

”15–16-vuotiaat tulevat nyt uutena ryhmänä eniten keskustan toimintaan mukaan. Ja samaa viestiä kuuluu muistakin puolueista. Nämä nuoret ovat paljon aiempaa sukupolvea aktiivisempia poliittisesti.”

Mikäli Kemppiä, Huumosta ja Laaksoa on uskominen, heitä kaikkia yhdistää aito halu parantaa yhteiskuntaa. Heille politiikka ja sen mukanaan tuoma valta on pelkkä työkalu, jolla he pyrkivät saavuttamaan tavoitteensa.

Mikä nuorisopoliitikoissa sitten ärsyttää? Miksi järjestöissä touhuavista tai muuten poliittisesti aktiivista ihmisistä puhutaan järjestölarppaajina ja poliittisina broilereina?

Ehkä nuorisopoliitikkoja on helppo pitää epäaitoina tai ihan vain naiiveina, ja heidän innokkuutensa ja harjoiteltu hymynsä tukevat mielikuvaa. Huumonen myönsi itsekin olevansa naiivi. Ikä ja kokemus tuovat uskottavuutta, jota nuorena haetaan pukeutumalla housupukuun tai pikkutakkiin.

Olemme myös ajautuneet kauas Platonin ihannedemokratiasta. Platonin mielestä poliitikoksi haluavan ihmisen ei pitäisi päästä sellaiseksi. Sen sijaan yhteisön tulisi nostaa keskuudestaan edustajansa, jotka hattu kourassa empien ja luottamuksesta liikuttuneena vastaanottavat tehtävän.

Nyky-yhteiskunnassa poliitikoksi täytyy kuitenkin todella pyrkiä. Nuorisopoliitikot luottavat omaan näkemykseensä ja taitoihinsa, mikä saattaa muistuttaa meitä omasta epävarmuudestamme. Vaatii rohkeutta nostaa itsensä esille ja markkinoida omaa agendaa. Harvasta on siihen.

Ilmapiiri on kuitenkin muuttumassa. Kempin mukaan kouluissa kasvava uusi sukupolvi on pian valmis ottamaan kantaakseen sen soihdun, jota me emme koskaan uskaltaneet tavoitella.