Toukokuussa suomalaiselta yliopistoväeltä vedettiin matto alta. Hallitus ilmoitti leikkaavansa 300 miljoonaa euroa suomalaisesta korkeakoulutuksesta. Poliittinen valta oli vaihtunut ja kääntänyt mennessään akateemisen arvomaailman päälaelleen. Leikkausten keskellä tutkijat ja professorit ympäri maata menettivät viimeisetkin rippeet ammatillisesta turvallisuudentunteestaan.
Tässä jutussa Helsingin yliopiston vararehtori, englannin kielen professori Anna Mauranen ja Aalto University Executive Educationin toimitusjohtaja, markkinoinnin professori Pekka Mattila pohtivat oletuksia siitä, miltä tuntuu olla tutkija Suomessa juuri nyt.
HALLITUKSEN PÄÄTÖS LEIKATA KOULUTUKSESTA SATOJA MILJOONIA EUROJA ON HUONO.
Koulutus on perinteisesti ollut ässä Suomen hihassa. Suomalaiset ovat vuosi toisensa jälkeen sijoittuneet korkealle kansainvälisissä peruskoululaisten menestystä mittaavissa PISA-vertailuissa. Tänä vuonna Helsingin yliopisto sijoittui sadan maailman parhaan yliopiston joukkoon sijalle 67 Shanghain vuosittaisessa kartoituksessa. Se on korkein suomalainen sijoitus koskaan.
Kun Sipilän hallitus julkaisi keväällä korkeakoulutusta koskevat leikkauspäätökset, monet kokivat tulleensa petetyiksi. Koulutus, jota oli niin pitkään pidetty tärkeänä voimavarana, tuntui menettävän merkityksensä hetkessä.
”Ensimmäinen reaktioni oli täysi shokki”, Anna Mauranen sanoo.
”Tämä on lyhytnäköistä ja tyhmää politiikkaa”, Pekka Mattila toteaa.
”Oli todella yllättävää, että koulutuksesta leikataan näin dramaattisesti maassa, joka on aina uskonut korkeakoulutukseen ja korkeaan osaamisen tasoon. Yhtäkkiä koulutus ei ansaitsekaan tärkeää asemaa koko yhteiskunnassa”, Mauranen jatkaa.
Maurasen mukaan kyseessä on perustavanlaatuinen muutos Suomen poliittisessa ajattelutavassa. Koulutuksesta on pitkään leikattu vähän kerrallaan, mutta se on silti nähty investointina, ei kuluna. Tänä vuonna ääni on muuttunut kellossa radikaalisti.
”Pelkään, että perustutkimuksen merkitystä ei näissä olosuhteissa ymmärretä. On hidasta ja nopeaa tutkimusta. Nopealla on helppo saada konsulttikeikkaa. Mutta jos ei ole hidasta tutkimusta, ei ole soveltavaa tutkimusta. Tutkimuksen poliittinen ohjaus on suuri vaara. Säästäminen olisi tosin pitänyt tehdä ilman näitä pakkotoimiakin niin, että vanhat resurssit olisi kohdennettu tehokkaammin sinne, missä asioita saadaan aikaan”, Mattila sanoo.
”Nyt on selvästi vallalla poliittinen johtamisajatus, jonka mukaan voidaan tehostaa leikkaamalla. Sipilähän lausui yliopiston lukuvuoden avajaisissa, että niukkuudesta syntyy luovuutta. Voiko sitä sen selkeämmin sanoa?” Mauranen kysyy.
Eipä juuri. Sipilä ei saanut puhettaan lopetettua keskeytyksettä. Kun pääministeri yritti sanoa ”asennekysymys”, hänen päälleen huudettiin ”koulutuskusetus”.
TUTKIJAT OVAT OLOSUHTEIDEN PAKOSTA PAINEKATTILASSA.
Tehottoman resurssien käytön ja huonosti kannattavan tutkimuksen keskiössä ovat korkeakoulujen ja yliopistojen tutkijat. Monille he edustavat laumaa huonoryhtisiä, villapaidoissaan laitosten käytävillä haahuilevia hampuuseja. Se on harhakuva, josta on päästävä eroon.
”Nyt pyrkimyksenä on tuottaa entistä parempaa ja kilpailukykyisempää tutkimusta entistä nopeammin olosuhteissa, joissa kilpailu tutkimuksen edellytyksistä ja meriiteistä kiristyy ja resurssit pienenevät. Totta kai tutkijat ovat hirveän kireällä”, Mauranen toteaa.
Sekä vararehtori Mauranen että toimitusjohtaja Mattila näkevät, että kaupallinen vire häiritsee välillä tutkimukseen liittyvää keskustelua.
”Isoimmat tutkimushaasteet, kuten ilmastonmuutos ja vanheneminen, ovat ensisijaisesti yhteiskunnallisia aiheita. Kaupalliset äänet ovat korostuneet tässä keskustelussa, kun taas niitä tärkeämmät yhteiskunnalliset haasteet ovat jääneet pimentoon”, Mattila pohtii.
Olkoonkin, että kaupallinen ääni on paikoin yhteiskunnallista voimakkaampi, se ei Mattilan mukaan tarkoita sitä, että Suomessa tutkijoihin kohdistuisi kohtuuttomasti paineita.
”Mielestäni on pelottavaa, että suomalaiset yliopistotutkijat ovat niin sisäänpäin käpertyneitä ja paikallisia etteivät tiedä, millaisia paineita muualla on. Mikä tahansa muu arvostettu yliopisto maailmalla on painekattila. Enkä tarkoita sitä, että ilmapiiri on ’tulos tai ulos’. Tarkoitan, että muissa huippuyliopistoissa on voimakkaasti se tunne, että pitää saavuttaa jotain tietyssä vaiheessa uraa, jotta voi edetä seuraavaan vaiheeseen”, hän toteaa.
”Mutta jos painekattila on suomalaiselle tutkijalle se, ettei hän saa palloilla yliopistolla vapaasti 15 vuotta raapustellen jotain täysin sekundaarista, jota kukaan ei lue, edes oma mummo… no, sitten se on.”
Samaa sanomaa Mattila painotti myös Facebookissa jakaessaan artikkelin Alexander Stubbiin kohdistuneesta mielenosoituksesta. Stubb piti marraskuun puolivälissä puheen Helsingin yliopiston 375-vuotisjuhlavuoden päätöstapahtumassa.
”Surullista. Jos mielestään lupaava tutkija jaksaa ja malttaa osallistua debiiliin mielenilmaukseen, ei se luottamus omaan tutkimukseen lopulta taidakaan olla kovin vahvaa. Oikeasti kansainvälisen tason tutkijoille on aina rahoitusta, töitä ja mahdollisuuksia.”
ELINKEINOELÄMÄN EI TULISI PUUTTUA YLIOPISTON TEKEMÄÄN TUTKIMUKSEEN.
Marraskuussa 80 akateemikkoa, professoria, yliopiston johdon jäsentä ja tutkijaa eri yliopistoista allekirjoitti vetoomuksen koulutusleikkausten perumiseksi. Marraskuun manifestiksi kutsutussa asiakirjassa painotetaan, ettei elinkeinoelämän päättäjien tulisi pyrkiä vaikuttamaan tutkimukseen tai sen suuntiin.
”Tuota hokee juuri sellainen joukko ihmisiä, joka ei oikeasti ymmärrä, miten maailma toimii”, Mattila huokaa.
Hän korostaa, että elinkeinoelämän päättäjät ovat vaikuttaneet menneisyydessä ja vaikuttavat luultavasti vielä vahvemmin tulevaisuudessa siihen, mihin yliopistoihin ja korkeakouluihin tutkimusrahoitusta kanavoidaan.
”Elinkeinoelämän ihmiset vaikuttavat tutkimukseen paljon pelottavammin silloin, kun he eivät ole mukana yliopiston päättävissä elimissä. Sehän on mahdollisuus myös, että rahoitus kanavoituu kokonaan yliopiston ulkopuolisille toimijoille esimerkiksi erilaisiin sektoritutkimuslaitoksiin”, Mattila sanoo.
”Mielestäni on lyhytnäköistä, vahingollista, lapsellista ja kaiken kaikkiaan älyllisesti köyhää ajatella, että elinkeinoelämän ja yliopiston välillä olisi jokin vastakkainasettelu.”
Sipilän hallituskaudella koulutukseen ja oppimiseen kohdistuu kärkihanke, jonka avulla pyritään kompensoimaan leikkauksien tekemää vahinkoa. Sen tavoite on parantaa elinkeinoelämän ja yliopiston välistä yhteistyötä. Pekka Mattilan mukaan ongelma ei ole yhteistyö, vaan pikemminkin kyvyttömyys tehdä sitä.
”Yliopistolla on ollut kymmeniä vuosia aikaa oppia tekemään yritysyhteistyötä. Selvästikään ei ole syntynyt luontevaa tapaa toimia yhdessä. Yliopistolla on oma tapansa harrastaa dialogia. Jos yliopiston tuotoksia kritisoidaan, se vastaa, että te ette ymmärrä mitään. Jos ne taas otetaan hyvin vastaan, yliopisto kehrää kuin hyvin syönyt kissa. Se ei ole dialogia eikä yhteistyötä”, Mattila toteaa.
Hän vertaa yliopistoa uhmakkaaseen murrosikäiseen, jolta on takavarikoitu rinnakkaiskortti: se kapinoi viimeisillä voimillaan oman autonomiansa turvaamiseksi – todennäköisesti turhaan.
”Tutkijakoulutuksen saanut ihminen ei voi loogisesti tulla siihen johtopäätökseen, että kieltää elinkeinoelämän toimijoita tulemasta yliopiston hallitukseen”, Mattila summaa.
Mauranen sen sijaan seisoo vakaasti sen takana, ettei elinkeinoelämän tulisi vaikuttaa siihen, mitä yliopistoissa tutkitaan.
”Se, mitä pitää tutkia ja minkälaisten tutkimuskysymysten avulla tutkitaan, on meidän, tutkijoiden, asiantuntemustamme. Tutkimukseen voi antaa ideoita ja ehdotuksia, mutta sitä ei missään tapauksessa saa rajata”, hän toteaa.
INNOVAATIOPOLITIIKKA EI OLE TUTKIMUKSELLE SOPIVA PERUSTA.
Tutkimukseen kohdistuvat ulkoiset paineet ja tulostavoitteet nostavat esiin kysymyksen tutkimuksen luonteesta ja siitä, mikä ylipäänsä tutkimukselle on mahdollista. Yhtäältä poliitikot peräänkuuluttavat innovaatioita, kaupallisesti sovellettavaa ja helposti tuotteistettavaa tutkimusta. Toisaalta missä tahansa tutkimuksessa sataa hutia kohden on usein vain yksi osuma, eikä sitäkään pysty tuotteistamaan.
Siksi erityisesti innovaation käsite vaatii Maurasen mielestä uudelleenmäärittelyä tutkimuksen kontekstissa.
”Monille innovaatio tarkoittaa sitä, että kehitetään jokin täysin uusi tuote, joka voi olla sovellus tutkimuksesta. Tutkimusta kutsutaan innovatiiviseksi silloin, jos se on keksinyt uuden ongelman, ajatuksen tai kysymyksenasettelun. Ja tässä puhutaan vähän ristiin: innovatiivinen tutkimus ja ajattelu on hyvästä, mutta se ei aina johda sovellettavaan tulokseen”, hän sanoo.
”Vastuullinen yliopisto suojelee tiedon tuottamisen ydintä, johon kuuluvat humanistiset aineet. Niillä ei välttämättä ole skaalattavaa panos-tuotos-suhdetta ja hyvä niin”, Mattilakin toteaa.
”Olen silti sitä mieltä, että innovaatioita tarvitaan. Niiden kehittäminen ei kuitenkaan ensisijaisesti voi olla tutkijoiden kontolla”, Mauranen sanoo.
Silloin elinkeinoelämän toimijoiden ja yliopistoväen tulisi lyödä viisaat päänsä yhteen – tosin omilla ehdoillaan.
”Toki voidaan tehdä yhteistyötä, mutta on parempi, että kumpikin toimii omalla logiikallaan. Ei voi olla niin, että tutkijat yrittävät ennakoida, mikä myy. Bisnes osaa bisnestä ja tutkimus osaa tutkia. Kyllä ne yhteistyöllä löytävät uusia ratkaisuja, jotka voivat johtaa innovaatioihin”, Mauranen toteaa.
Mistä näitä innovaatioita kannattaisi lähteä hakemaan?
”Täällä haaveillaan edelleen uudesta Nokiasta ja on hienoa, että on paljon sen klusterin osaamista. Mutta jos halutaan perustutkimusta, josta syntyy nopeasti sovellettavaa tutkimusta, josta taas saadaan nopeasti liiketoimintahyötyä – silloin kannattaa mennä esimerkiksi terveydenhuollon puolelle. Suomi on mahtava laboratorio, maa ikääntyy käsiin, ja siitä pitäisi ottaa hyödyt irti”, Mattila pohtii.
”Suomeen tarvitaan huippututkimuksen keskittymiä, joissa lahjakkaat tutkijat voisivat kokoontua ja verkostoitua. Tutkijat arvostavat vahvoja kollegoita, uudenlaista tutkimusta ja poikkitieteellistä yhteistyötä. Jotta saisimme tänne lisää osaamista, meillä pitäisi olla houkuttelevia tutkimuskeskuksia”, Mauranen sanoo.
Mauranen ja Mattila eivät pidä innovaatiopuhetta täysin vastenmielisenä, toisin kuin osa yliopistoväestä. Alkusyksystä Porthaniaan ripustetusta ”Työntäkää innovaatiot perseeseenne” -mielenosoituslakanasta on muodostunut symboli joidenkin tyytymättömien opiskelijoiden mielipahalle. Vuoden mittaan lause on pullahtanut pinnalle aina silloin tällöin.
Pekka Mattilaa on ärsyttänyt joka kerta.
”Onko tämä ainoa kritiikki, jonka koulutettu joukko pystyy tuottamaan? Heh heh, diskurssi on tyhmä, puhutaan liikaa innovaatioista. Iskulause oli niin huonoa ironiaa ja halpaa parodiaa, että sillä ei kyllä katsomoa täytetä missään teatterissa. Jos nyt ollaan olevinaan niin yliopistoihmisiä, niin sitten kannattaa mennä takaisin kammioon, lukea vähän Snellmania ja oppia, miten yhteiskunnallisista asioista kannattaa argumentoida”, Mattila laukoo.
LEIKKAUSTEN MYÖTÄ HUIPPUTUTKIJAT JÄTTÄVÄT SUOMEN.
Kun arvostettu arabian kielen ja islamin tutkija Jaakko Hämeen-Anttila ilmoitti syyskuussa lähtevänsä Helsingin yliopistosta Edinburghin yliopistoon, paniikki suomalaisten huippututkijoiden aivovuodosta alkoi hiljalleen kyteä. Hämeen-Anttila ilmoitti lähtönsä osasyyksi hallituksen leikkaukset.
Kyteminen muuttui aidoksi ahdingoksi.
”On ikävää, jos aivovuotoa tapahtuu. En kuitenkaan itse hätääntyisi. Paniikki on osittain lehdistöpaniikkia. Mediassa ensimmäisinä lähdöstä ilmoittaneet olisivat kyllä lähteneet muutenkin”, Mauranen miettii.
”Yliopistolaiset tietävät täsmälleen, kuinka kauan tehtävän täyttö kestää, kuinka järjettömän monta lippulappua täytetään, kuinka monta komiteaa istuu ja pannullista kahvia juodaan ennen kuin kukaan siirtyy minnekään, edes tutkija Möttönen sapatille Göteborgiin. Tosiasiassa lähdön ja leikkausten ajallinen yhteys on täysi sattuma, jota voi käyttää keppihevosena”, Mattila toteaa.
Tutkijoiden lähtö ulkomaille kertoo siis kenties enemmän siitä, että urat kansainvälistyvät kuin siitä, että suomalaisen tutkimuksen huiput haluavat pakoon leikkauksien vaikutuksia.
”Tutkijoiden urat ovat muuttumassa kansainvälisemmiksi. Nykyään oikeastaan kuuluu tutkijan uraan käydä eri maissa, jotta saisi laajempaa kokemusta ja voisi yhdistellä näkemyksiä eri tutkimusperinteistä ja ajattelutavoista. Liikkumavaraa on paljon moneen suuntaan. Tällöin aivovuotokaan ei tarkoita sitä, että kaikki fiksut tutkijamme lähtevät toisiin maihin ja jäävät sille tielle”, Mauranen pohtii.
Mattilan mielestä taas on miltei yllättävää, että tutkijat ovat jaksaneet roikkua Suomessa näinkin pitkään. Monien tutkijoiden vaikuttavuus Suomessakin on lisääntynyt ulkomaille muuton jälkeen.
”Eikö aivovuoto ulkomaille ole aivan mahtava juttu? Tutkimus on nykyään täysin virtuaalista työtä. Kun kirjoitamme tutkimuspapereita, olemme koko ajan tekemisissä meilillä ja puhelimitse toistemme kanssa täysin ajasta ja paikasta riippumatta. Sillä ei ole enää väliä, missä kukakin fyysisesti sijaitsee”, Mattila toteaa.
LEIKKAUKSET VAIKUTTAVAT YLIOPISTON TULEVAISUUTEEN.
Anna Maurasen on vaikea nähdä leikkauksissa mitään hyvää. Pekka Mattila pitää leikkauspolitiikkaa lyhytnäköisenä ja strategisesti huonona ideana. Silti tilanne antoi yliopistolle instituutiona tarpeellista potkua takalistoon.
”Ainakin tilanne on herätellyt meitä ajattelemaan sitä, mikä yliopisto on ja mitkä sen prioriteetit ovat. Ravistelu tekee aina välillä hyvää, mut en tiedä täytyykö sen olla näin dramaattinen kylmä kylpy”, Mauranen sanoo.
Dramatiikasta huolimatta suomalaisella tutkimuksella voisi mennä paljon huonomminkin. Aiempi tutkimusmenestys on luonut vakaata pohjaa yliopistojen ja korkeakoulujen tulevaisuudelle. Nuoria tohtoreita valmistuu yhä enemmän. Suomi on monille tutkijoille houkutteleva kohdemaa: laboratoriot ovat laadukkaita, opetuskuorma ei muserra alleen ja erikoistumisen varaa on.
Toki leikkausten myötä koulutuksen luonne muuttunee jatkossa työelämäpainotteisemmaksi ja yliopistojen määrä luultavasti pienenee. Silti yliopiston henkeä on vaikea nujertaa.
”Toivon, että jos tästä kaaoksesta jää jotain hyvää jäljelle, niin se, ettei yliopisto instituutiona tarvitse y-tunnuksia tai hallinnollisia puitteita. Yliopisto on jossain muualla. Se on vähän niin kuin usko: tapa ajatella, toimia ja pyrkiä palvelemaan totuutta niin hyvin kuin vain vajavaiselle ihmiselle on mahdollista. Henkisesti yliopistoon voi kuulua ihminen, joka ei ole koskaan ollut yliopistossa. Se on paljon suurempaa kuin yksittäinen instituutio”, Mattila toteaa.
Anna Mauranen (s. 1949)
- Helsingin yliopiston vararehtori, englannin kielen professori, tutkija.
- Yliopiston tulevaisuutta kartoittavan Visio400-työryhmän puheenjohtaja.
- Filosofian maisterintutkinto Helsingin yliopistosta.
- Väitellyt englantilaisen lingvistiikan tohtoriksi Birminghamin yliopistosta.
- Julkaissut kymmeniä akateemisia artikkeleita englannin kielestä.
- Maurasen toimistossa kulhollinen Fazerin karkkeja.
Pekka Mattila (S. 1978)
- AaltoEE:n toimitusjohtaja, tutkija ja markkinoinnin professori Aalto-yliopiston kauppakorkeakoulussa.
- Helsingin juhlaviikoista vastaavan säätiön hallituksen puheenjohtaja ja Helsingin kaupunginvaltuuston varajäsen.
- Valtiotieteen maisteri Helsingin yliopiston sosiologian oppiaineesta, liikkeenjohdon Executive MBA -tutkinto London Business Schoolista.
- Väitellyt valtiotieteen tohtoriksi Helsingin yliopistosta.
- Julkaissut useita kirjoja erityisesti strategisesta johtajuudesta ja markkinoinnista.
- Mattilan toimistossa kehystetty omakuva
Kuvat: Petri Anttila
