Ahdistus iski heti, kun näin Instagramissa keveästi kirjoitetun inspiraatiolauseen ja kommentit sen alapuolella. ”Mitä tekisin, jos en pelkäisi?” postaus kannusti meistä jokaista kysymään itseltään.

Tyhjänpäivisillä hokemilla täytetyt huoneentaulut alkavat onneksi olla passé, jos ne muuta koskaan olivat, mutta siitä huolimatta feediini tupsahtaa mukavuusalueen ulkopuolelle kehottavia postauksia tasaisella varmuudella. Enemmän kuin viestien varsinainen sisältö, ihmisten aito usko niihin ärsyttää ja ihmetyttää.

Iltapäivä- ja naistenlehtien selviytymistarinat ja henkilökuvat oravanpyörästä karanneista uskalikoista ruokkivat mielikuvaa siitä, että jokainen tarina päättyy hyvin ja että menestys on vain itsestä kiinni. Pelkkää tyytyväisyyttä ei kannata tavoitella, sillä pienellä vaivalla ja rohkeudella voi kokea jotain maagista. Oletus on, että kahdeksasta neljään tehtaassa työskentelevä duunari ei ole onnellinen, vaan oman saamattomuutensa ja pelkuruutensa uhri. Perusarki on hukkaan heitettyä elämää, kun vaihtoehtona on myydä asunto ja irtaimisto läppäriä lukuun ottamatta ja ostaa menolippu sinne, missä aurinko paistaa ja olut on halpaa. Taikoja alkaa tapahtua heti, kun vain irtisanoutuu turvallisesta päivätyöstä ja sen suomista mukavuuksista.

Lehtijutut ovat luontevaa jatkoa pastellinsävyisille Disney-piirretyille. Lapsena olikin järkytys kuulla totuus alkuperäisen Pienen merenneidon kohtalosta, ja mummilan vintiltä löytyneet Grimmin sadut kalvoivat mieltäni viikkokausia.

Aikuisena on kai kuitenkin jo hyväksyttävä se, että onnellisia loppuja ei ole kuin Satuhäissä. Siksi toivoisin kuulevani enemmän kuvauksia epäonnistumisista ja pettymyksiksi paljastuneista unelmista. Kertomuksia siitä, kuinka läheisen kuolema ei tehnytkään omaisista entistä vahvempia, mutta kuinka he suru rinnallaan jatkavat arkea. Tarinoita ilman loppunostatusta ja minkäänlaista opetusta, koska sillä tavalla tarinat useimmiten päättyvät.