Opiskelijaelämä on ihmisen parasta aikaa. Parhaimmillaan se eskaloituu positiiviseksi sekoiluksi ja ennakkoluulottoman luovaksi ideamähmäksi. Aamukahvia Otaniemessä juodessa voi nähdä Retuperän lähtevän keikalle paloautollaan, todeta frakkipukuisen juhlijan horjuvan vuosijuhlista kotiin päin, lukea kavereiden päivityksiä alkavasta koodausmaratonista tai ihmetellä fyysikoiden kiltahuoneen tarpeettoman monimutkaista kahvipannuindikaattoria.

Aallossa on kymmenkunta orkesteria, KY-Speksiä ja Arabia Masqueradea, vaaleanpunainen telatraktori, wappufiilismittari, brenkkua KY-talon katolla ja paljon asioita, joista minä en ole kuullutkaan. Aaltolaisten kanssa puhuessani säännönmukaisesti hämmennyn kuullessani, mitä kaikkea sellaista on mistä en edes tiedä – asioita, jotka ovat aivan päättömän hassuja, luovia ja erikoisia.

Sen ihmeellisempää onkin ajatella, mitä tapahtuu ihmisille valmistumisen jälkeen. Missä kohtaa luovuuspirskeet taantuvat perusinsinöörimäiseksi espoolaiseksi rivitaloksi ja kartanovolvoksi? Miksei yhdelläkään suomalaisella yrityksellä ole vaaleanpunaista telatraktoria?

Jo pelkästään stereotypioiden tarkastelu on mielenkiintoista. Teekkarit ovat niiden tasolla velmua haalarikansaa, joka sukeltaa Paavo Nurmen patsaita Wasa-laivan hylkyyn, pihistää Helsingin kaikki puistonpenkit ja viettää kuukauden mittaisen vapun. Diplomi-insinöörit ovat yksivakaisia, turvallisella perheautolla ajavia espoolaisia miehiä, joilla on jäyhä huumorintaju ja harmaa kauluspaita.

Suomalaisen teollisuuden kriisistä on jaksettu puhua kyllästymiseen asti. Vienti ei vedä, työvoima ja työpaikka eivät kohtaa ja verot ovat tosi epäreiluja. Suomi taantuu ja tuottavuus laskee. Laskeva käyrä on joka paikassa. Teollisuuspoliittista keskustelua käyvät Suomessa edelleen harmaat, vakavat sedät. Ahdistavan usein sedät vieläpä etsivät syitä huonoon menestykseen kaikista muista.

Entäpä jos joku firma kokeilisikin aivan toisenlaista konseptia? Entäpä jos liikeideoita nimenomaan pyrittäisiin rakentamaan opiskelijahulluudesta käsin? Teekkarikylän autotalleissa ja opiskelijasoluissa esitetään varmasti viikoittain kymmeniä ideoita, joista pystyisi jalostamaan uuden Supercellin. Tai sata.

Teekkarius 140 -tapahtumassa vuorineuvokset kaivoivat kellastuneet lakkinsa ja yhtyivät Polyteknikkojen kuoron lauluun, lauloivat antaumuksella juomalauluja ja kertasivat teekkariaikojensa kohellusta. Kyllä se opiskelija kaikista löytyy. Mutta miten tämä hulluus saataisiin käännettyä bisnekseksi?

Kirjoittaja on yleispoliittinen asiantuntija, jolta ei mielipiteet lopu. Twitter: @tuomassaloniemi

KUVITUS ERIKA FORSTÉN