”Kun lukio loppui, tiesin etten jaksa lukea pääsykokeisiin. Mietin, mitä muuta voisin tehdä. Olen pelannut jalkapalloa pienestä asti ja sen myötä tutustunut kahteen tyttöön, joilla on israelilaiset juuret. He tutustuttivat minut yhteisöönsä.
Rakastuin erääseen, jonka toinen vanhempi on israelilainen. Tapasimme täällä Suomessa jalkapallopiireissä. Hän on asunut Suomessa koko elämänsä, mutta halusi muuttaa Israeliin käydäkseen armeijan. Halusin lähteä mukaan ja opiskella siellä.
Vanhempani sanoivat, että et todellakaan ole lähdössä Israeliin. Ymmärsin heitä kyllä – eihän se ole ensimmäinen paikka, johon haluaisi lapsensa lähtevän. Me istuttiin vanhempieni kanssa alas ja selitin heille, että olen lähdössä, eivätkä he voi sille mitään.
Sain opiskelupaikan ja lähdin.
Koulussa mainitsin yhdelle luokkalaiselleni, että olen pelannut futista ja olisi kiva jatkaa harrastusta. Se tiesi jonkun, joka on mukana naisten jalkapallossa ja järjesti minulle try-outin. Yksi valmentaja naisten futismaailmasta tuli katsomaan treenejäni. Niiden jälkeen sain kuulla, että minut halutaan joukkueeseen. Vasta myöhemmin selvisi, että kyseessä olikin naisten ammattilaisliiga, ja kanssani haluttiin kirjoittaa sopimus.
Lopulta pelasin kolme kautta liigassa. Pienenä suurin unelmani oli olla ammattilaisjalkapalloilija, mutta Suomessa laji jäi harrastukseksi. Yhtäkkiä yksi suurimmista unelmistani olikin totta ja sain futiksen pelaamisesta palkkaa.
Monet joukkueen tytöistä tulivat aika köyhistä oloista, mikä oli erilaista opiskeluihini verrattuna. Kouluni oli yksityiskoulu, eli monet paikalliset siellä olivat rikkaita. Suomessa olin ollut jengissä, jossa kaikki olivat parhaita kavereita keskenään, ja me pelattiin, koska se oli hauskaa. Israelissa osa oli joukkueessa vain sen takia, että he saivat siitä rahaa. Tuli kukkotappeluita, kun kaikki halusivat olla tähtiä. Pelkästään futismaailma oli omanlaisensa kulttuurishokki.
Yhtäkkiä olikin ihan tavallista herätä hälytykseen.
Israelissahan on tosi levotonta suuren osan ajasta. Siellä on periaatteessa koko ajan sotatila. Muistan edelleen, missä luokassa me oltiin koulussa, kun sota alkoi kunnolla. Sireenit alkoivat soida ja piti juosta pommisuojaan. Kaverini alkoivat saada puheluita, että heillä on neljä tuntia aikaa saapua tukikohtaan. Ajattelin, että olen 20-vuotias suomalainen tyttö. Eihän tällaista tapahdu. Yhtäkkiä olin tilanteessa, jossa parhaat koulukaverini lähtevät rintamalle. Halattiin ja sanoin heille hyvästit. Meni muutama viikko, eikä me kuultu kavereista mitään – monella ei saanut olla puhelimia mukana rintamalla. Taisteluissa kuoli sotilaita. Aina kun somessa ja uutisissa kerrottiin jonkun kuolleen, kaikki olivat peloissaan, että kuka se on tällä kertaa. WhatsAppissa kiersi huhuja uhreista. Onneksi yhdellekään kaverilleni ei käyny mitään, vaikka sodassa kuoli paljon israelilaisiakin sotilaita.
Sitten alkoi tapahtua puukotuksia silläkin alueella, missä itse asuin. Bussissa istuessa mietin, onko mun tietokonelaukku tarpeeksi painava, että sen voi heittää päin, jos joku tulee bussiin puukon kanssa. Suomen suuntaan kaikki näytti tosi dramaattiselta, mutta kun itse eli siellä, huomasi pian tottuneensa tilanteeseen. Yhtäkkiä olikin ihan tavallista herätä hälytykseen, juosta pommisuojaan ja tulla takaisin himaan. Kerran olimme lukemassa tentteihin yliopistolla ja meitä alkoi kyllästyttää se edestakaisin juokseminen. Me sitten päätimme jäädä lukemaan yhteen koulun pommisuojista.”
Sonja Salonen, 24, markkinoinnin maisteriopiskelija