Eeva Vilkkumaata jännittää. Hän seisoo Aalto-yliopiston päärakennuksen M1-salissa. Sydän tykyttää, kroppa meinaa täristä.

Kohta alkaa tilaisuus, jota varten hän on valmistautunut viimeiset viisi ja puoli vuotta. Tilaisuuteen on lennätetty vastaväittäjä Amerikasta asti.

Päätähti on kuitenkin Vilkkumaa itse. Hänen väitöskirjansa aihe on Malliperusteisia päätösprosesseja agendan rakentamiseen ja hankerahoitukseen.

Se on nyt valmis.

Kun Vilkkumaa on aloittamassa lectio praecursoriaa – esittelypuheenvuoroa, jossa väitöskirjan aiheesta kerrotaan niin, että maallikotkin ymmärtävät – hän katsoo 50-henkisessä yleisössä istuvia kavereitaan ja perheenjäseniään ja on kiitollinen kaikista hymyilevistä kasvoista.

Vilkkumaa vetää henkeä ja alkaa puhua.

Jälkikäteen hän ei muista tilaisuudesta juuri mitään.

”Oli hauskaa päästä puhumaan omasta tutkimuksesta. En jätä asioita tekemättä sen takia, että jännittäisi. Jos jättäisin, en tekisi mitään. Ei niin voi elää”, Vilkkumaa sanoo puoli vuotta myöhemmin.

Vilkkumaan työhuone matematiikan ja systeemianalyysin laitoksella muistuttaa lääkärin vastaanottoa. Tutkijakoppi sijaitsee Otaniemen päärakennuksen C-siivessä, sairaalamaisen käytävän varrella. Maisema avautuu sisäpihalle. Työpöytä on täynnä papereita.

Vanhasta tottumuksesta Vilkkumaa puhuu työpaikastaan laboratoriona. Matematiikan ja systeemianalyysin laitoksella ei tosin kellään näy valkoisia tiedemiehen takkeja tai koeputkia.

Täällä ratkotaan 27 hengen tutkimus- ja opetushenkilökunnan voimin ongelmia, jotka liittyvät optimointiin, simulointiin, peliteoriaan ja päätöksenteon analytiikkaan.

Esimerkiksi: jos pitäisi valita paras vaihtoehto suhteessa useaan eri tavoitteeseen, miten se kannattaisi tehdä?

Tutkimus on todellisen elämän ongelmien matemaattista mallinnusta. Se sopii Vilkkumaalle.

”Minua kiinnostaa oikeiden asioiden paremmaksi tekeminen. Toisaalta ymmärrän myös ihmisiä, jotka ovat syvällä puhtaan matematiikan tutkimuksessa. Se on esteettistä ja mahtavaa. Matematiikassa asioihin ei sisälly yhtään epävarmuustekijöitä tai tulkinnanvaraa. Jos jokin ei ole totta, se ei yksinkertaisesti ole totta. Systeemianalyysissa mallit eivät taas ole koskaan täydellisiä kuvauksia todellisuudesta.”

Tosielämässä epävarmuustekijöitä riittää. Ihmisten tekemät päätökset perustuvat harvoin kattavaan analyysiin vallitsevista olosuhteista. Vielä vähemmän ne perustuvat skenaarioanalyyseihin, eli karkeasti yksinkertaistettuna pyrkimyksiin varautua hyvinkin erilaisiin tulevaisuudennäkymiin.

Kun Vilkkumaa oli pieni, hän haaveili poplaulajan ammatista. Sille tielle päätyi hänen isosiskonsa Maija. Eeva päätti puolestaan hakea lukion jälkeen opiskelemaan matemaattisia aineita.

”Se tuntui luonnolliselta. Matemaattiset aineet olivat ainoita, joihin oli ollut yläasteella ja lukiossa sellainen intohimo, että niitä opiskeli enemmän kuin olisi tarvinnutkaan. Lukion jälkeen piti valita silloisen TKK:n ja Helsingin yliopiston luonnontieteellisen tiedekunnan väliltä. TKK:lle oli vaikeampi päästä, joten valitsin Otaniemen. Se oli niitä päätöksentekoprosesseja nuoren ihmisen mielessä”, hän sanoo ja nauraa.

Vilkkumaa aloitti teknillisen fysiikan ja matematiikan opinnot vuonna 1999. Hän innostui pian sovelletusta matematiikasta ja hakeutui laitokselle töihin kesäteekkariksi, myöhemmin kurssiassistentiksi ja jatko-opiskelijaksi.

”Jälkeenpäin katsottuna se oli hyvä valinta.”

Opinnot hidastuivat vuonna 2002, kun Vilkkumaa valittiin Helsingin Kaupunginteatterin Grease-musikaalin naispääosaan. Hän oli mennyt pääsykokeisiin isosiskonsa kannustamana.

Greasesta alkoi Vilkkumaan menestyksekäs sivu-ura musikaalitähtenä. Seuraavina vuosina Vilkkumaa esiintyi iltaisin täysille saleille sellaisissa musikaaleissa kuten Tuhkimo, Miss Saigon ja Saturday Night Fever samalla, kun suoritti diplomi-insinöörin opintojaan.

Jossain vaiheessa Vilkkumaata alkoi kuitenkin jännittää.

”Huijarisyndroomasta kärsivät erityisesti lahjakkaat nuoret naiset, jotka työskentelevät muiden älykkäiden, lahjakkaiden ihmisten ympäröiminä ja jatkuvan seurannan alaisina. He tuntevat olevansa merkittävästi työtovereitaan huonompia ja arvelevat päässeensä työhönsä vain huijaamalla muut uskomaan, että heistä on johonkin. Todellisuudessa he ovat vähintään yhtä hyviä kuin kollegansa.

Syndroomaa esiintyy erityisesti sellaisilla aloilla, joissa oma luova työ on jatkuvan arvioinnin alla esimerkiksi tieteen, taiteen tai median parissa. Huijarisyndrooma on yleinen kokemus, mutta siitä ei paljon puhuta.”

(Ote Yle Puheen verkkosivulla 9.5.2013 julkaistusta artikkelista Huijarisyndroomasta kärsivät lahjakkaat naiset.)

Vilkkumaa harrasti tanssia ja laulua koko lapsuutensa. Musikaaliuransa aikana hän sai lehdistöltä ja yleisöiltä ylistäviä arvioita. Silti Vilkkumaan mielessä alkoi kyteä epävarmuus, josta muodostui itseään vahvistava noidankehä.

Ensin tuli voimakas itsekritiikki: en ole tarpeeksi hyvä. Sitten jännitys alkoi tuntua fyysisinä oireina, sydämentykytyksenä ja tärinänä. Fyysiset oireet vaikuttivat puolestaan Vilkkumaan instrumenttiin eli lauluääneen, mikä taas vahvisti hänen epävarmuuttaan entisestään.

Ilmiö on tuttu kaikille, jotka ovat joskus jännittäneet esiintymistä. Jos miettii, mitä muut ajattelevat ulospäin näkyvistä oireista, kuten punastumisesta, hikoilusta tai vapinasta, alkaa jännittää kahta kauheammin.

Siinä ei ole mitään järkeä. Silti oravanpyörää on vaikeaa pysäyttää.

”Kun 21-vuotiaana aloitin Greasessa, en miettinyt vielä niin paljon teatteri- ja musiikkialan vaatimuksia. Jossain vaiheessa aloin ajatella ammattilaispuolen taitotaso-odotuksia liikaakin. Peilasin omaa osaamistani ja epävarmuutta siihen tasoon, jolla minulla olisi pitänyt omissa kuvitelmissani olla.”

On minkä tahansa rationaalisen analyysin mukaan täysin järjetöntä, että ylistetty ja menestyvä laulaja-näyttelijä kuten Vilkkumaa pelkää esiintymistä. Silti itsekriittisyydestä tuli Vilkkumaalle ongelma, joka haittasi työntekoa.

”Onneksi vaihtoehtoiskustannus sille, että olisin jättänyt hommat tekemättä, oli liian suuri. Vaikka olisi ollut mukavampaa, ettei olisi jännittänyt, sain esiintymisestä kuitenkin loppujen lopuksi enemmän.”

Samanlainen, elämän suuntaa määräävä vaihtokauppa tuli vastaan, kun Vilkkumaata pyydettiin ensimmäistä kertaa luennoimaan TKK:lla. Vuosi oli 2007, kurssin nimi oli lineaarinen ohjelmointi, ja Vilkkumaa oli vasta 26-vuotias. Hän ei ollut vielä valmistunut diplomi-insinööriksi.

”Oli kunnianosoitus, että sain sen homman. Toisaalta se oli myös ihan kauheaa. Koko työaikani meni käytännössä luentojen valmisteluun. Oli todella jännittävää mennä opettamaan muita opiskelijoita. Koin yleisön ehkä epärealistisen vihamielisenä, koska olin epävarma omasta osaamisestani. Sekin oli itseään vahvistava kehä.”

Nyt Vilkkumaa on 33-vuotias tekniikan tohtori. Hän puhuu työhuoneessaan rauhallisesti ja vakuuttavasti omasta tutkimuksestaan, opetuksestaan ja taustastaan.

Musikaaliura on jatkunut viime vuosiin asti muun muassa kesäteatteriproduktioissa. Tällä hetkellä Vilkkumaa vetää kuitenkin systeemianalyysin kursseja ja tekee post doc -tutkimusta.

Ulkopuolisen on vaikeaa kuvitella, että Vilkkumaalla on koskaan voinut olla ongelmia epävarmuuden tai jännittämisen suhteen yhtään missään.

Vilkkumaa itse uskoo, että kesäkuinen väitöstilaisuus ja valmistuminen avasivat jonkinlaisen henkisen lukon.

”Tuntuu siltä, että nyt minulla on osoittaa jotakin kättä pidempää omasta ammattitaidostani. Ehkä olen muuttunut kesäkuun jälkeen näissä asioissa myös armollisemmaksi itseäni kohtaan. Tänä syksynä en ole jännittänyt opettamistakaan yhtään niin paljon kuin esimerkiksi viime keväänä.”

Mitä enemmän asioita tekee, sitä helpommalta niiden tekeminen tuntuu. Myös se, että on yliopiston kaltaisen ulkopuolisen auktoriteetin myöntämä todiste siitä, että osaa jotakin, vaientaa omaa henkistä epävarmuutta.

”Huijarisyndroomasta kärsivälle ihmiselle on tosi korkea kynnys pystyä sanomaan että hei, mä osaan tämän. Toisessa ääripäässä on ihminen, joka uskoo olevansa asiantuntija, vaikka ei oikeasti osaisi mitään”, Vilkkumaa sanoo.

Perustelematon epävarmuus omista kyvyistä ei katso ikää tai sukupuolta. Tilastollisesti huijarisyndrooma on kuitenkin enemmän naisten ongelma.

”Nuoret naiset ovat kaikista itseään vähättelevin porukka, mitä voi olla. Se on ongelma, koska tuntuu, että tällä hetkellä sellaiset ihmiset, jotka pystyvät esittämään itsensä briljantisti ja pitävät itsestään meteliä, etenevät helpommin työelämässä.”

Mikä ongelmaan sitten auttaisi?

”Kun kaverini valmistui muusikoksi Metropoliasta, hänellä oli loppukonsertti, jonka päätteeksi pidettiin kiitos- ja kehumissessio. Mielestäni sellainen pitäisi järjestää jokaisen kandi- ja maisterintutkinnon päätteeksi. Tohtoriksi valmistumista lukuun ottamatta akateemisessa maailmassa ei ole tapana järjestää minkäänlaisia kehumistilaisuuksia, vaikka opiskelijat ovat nähneet paljon vaivaa ja tehneet omaa juttuaan todella pitkään. Kiitos- ja kehumissessiot ovat tällä hetkellä sellaisia tilaisuuksia, että jos niitä ei itse tajua järjestää, ei sitä tee kukaan muukaan. Siksi varsinkin epävarmemmilta tyypeiltä lipuu valmistumisen nautinto kokonaan ohi. Se, kuinka juhlallista se on.”

Sellainen tilaisuus oli esimerkiksi viime kesäkuussa järjestetty Vilkkumaan oma väitöskaronkka.

Kun amerikkalainen vastaväittäjä oli pommittanut Vilkkumaata kysymystulella väitöstilaisuudessa, Vilkkumaa oli vastannut vahingossa virheellisesti erääseen detaljitason kysymykseen. Kun 2,5 tunnin tilaisuus M1-salissa loppui, Vilkkumaata hävetti.

Sitten perheenjäsenet, ystävät ja työtoverit – amerikkalainen vastaväittäjä mukaan lukien – hukuttivat Vilkkumaan onnitteluhalauksiin, kehuihin ja kuohuviiniin.

Pieni moka oli helppo unohtaa.

Varsinkin, kun kukaan ei välittänyt koko asiasta.

Oli aika juhlia.

KUVAT: PETRI ANTTILA