Mitä yhteistä on kuvataiteilija Chuck Closella ja poliitikko Aki Ruotsalalla?

Vastaus: Molemmat ovat järkyttäneet yleisöä tekemisillään ja saaneet siitä hyvästä kantaa ammatilliset seuraukset.

Viime kesänä Pori Jazzin ympärillä kuohahti. Kohun nostattivat uudeksi toimitusjohtajaksi vastavalitun Aki Ruotsalan kommentit homoudesta sanomalehti Satakunnan Kansan  haastattelussa. Jutun julkaisusta ei kulunut montaa tuntia, kun festivaalia järjestävän Pori Jazz 66 -yhdistyksen hallitus päätti perua Ruotsalan nimityksen. Ruotsala oli tässä välissä ilmoittanut tiedotteessa, että hänen sanomisiaan on siteerattu väärin ja ettei koko keskustelu liity hänen työhönsä Pori Jazzin tulevana toimitusjohtajana. Niin tai näin, hallituksen mielestä Ruotsalan lausunnot olivat ristiriidassa festivaalin edustamien arvojen kanssa. Päätös ei ollut helppo, puheenjohtaja sanoi, mutta muuta vaihtoehtoa ei hänen mukaansa ollut.

Kansainvälisesti arvostettu ja Yhdysvaltain tunnetuimpiin muotokuvaajiin lukeutuva Chuck Close puolestaan ajautui kyseenalaiseen valoon joulukuussa 2017, kun joukko naisia kertoi hänen ahdistelleen heitä seksuaalisesti. The New York Timesin  ja Huffington Postin  mukaan Close oli esimerkiksi kommentoinut heidän vartaloitaan sopimattomalla tavalla ja pyytänyt heitä poseeraamaan alasti. NY Timesin haastattelussa Close kielsi seksuaalisen häirinnän, mutta myönsi kommentoineensa naisten ruumiinosia suorasukaisesti. Seuraamuksia yhtä kaikki koitui. Washingtonissa National Gallery of Art ilmoitti lykkäävänsä suunnittelemaansa Closen näyttelyä, ja esimerkiksi Seattlen yliopisto vaihtoi kirjastossaan esillä olleen taiteilijan omakuvan kuvataiteilija Linda Stojakin maalaukseen.

Sekä Pori Jazz että taidemuseo päätyivät siis suojelemaan mainettaan sanoutumalla irti arveluttavasta henkilöstä. Suuren yleisön silmissä Ruotsalan kommentteja ei voinut käsitellä hänen työtehtävästään ja asemastaan erillisinä lausahduksina. Kuvataidemaailmakaan ei ole irrallaan talouden logiikasta, mikä vaikuttaa väistämättä museoiden ja muiden taidelaitosten yleisösuhteeseen. Lopputuloksesta päätellen festivaalin kanssa saman tulkinnan yleisön odotuksista tekivät Closen tapaukseen reagoineet instituutiot: myöskään taiteilijaa ja hänen työtään ei voitu erottaa toisistaan.

Miten tähän tilanteeseen oikein päädyttiin?

Kun vielä 1900-luvun alun Suomessa työ tehtiin pääasiassa maatalousyhteisöissä, joissa työn tuottavuuden perustana oli ihmisvoima, teollistumisen myötä 1960-luvulta lähtien työ alkoi yhä useammalle tarkoittaa palkkatyötä. Samalla työ eriytyi vapaa-ajasta. Taylorismin oppien mukaisesti työtehtävät jaettiin pieniin osiin, ja jokainen työntekijä vastasi vain omastaan. Työhön motivoi palkka, jonka ainoa tarkoitus oli täyttää ihmisen taloudelliset tarpeet. Työn murros on noudattanut kaikissa lännen teollisuusmaissa samaa kaavaa: maataloustyöstä on siirrytty tehtaisiin ja sieltä tieto- ja palvelutöihin.

Koska työ tehtaassa tarkoitti tekijälleen yhden osan kiinnittämistä toiseen, nähtiin työntekijä lähinnä tuotantokoneen palasena, jonka tehtävä oli toteuttaa esimiehensä käskyjä. Työntekijän yksilöllisyyttä ei millään tavalla korostettu, eikä sitä ollut toivottavaakaan ilmentää. Tärkeintä oli, että työntekijä oli ahkera, luotettava ja mielellään vielä selvin päin, mitä työpaikkailmoituksissa usein erikseen painotettiin – joskin 1950-luvulla työntekijät saattoivat pitää hyvinkin positiivisena sitä, että työnjohtaja ryyppäsi itsensä känniin ja hiljaiseksi, kuten Mauno Koiviston väitöskirjaansa haastattelemat työntekijät sanoivat. Joka tapauksessa työ ja ihmisen persoonalliset ominaisuudet eivät liittyneet millään tavoin toisiinsa. Väinö Linnan kuvaama 1950- ja 60-luvun työnsankari oli paitsi työteliäs, myös vastahankainen ja kiroileva jurottaja, mutta siinähän jurotti, kunhan lopulta hoiti hommansa.

Tärkeintä oli, että työntekijä oli ahkera, luotettava ja mielellään vielä selvin päin.

Tällaisen työn äärimmäisenä vastakohtana voi pitää satoja vuosia vanhaa mielikuvaa neromyyttiin kiedotusta taiteilijasta ja hänen taiteestaan. Jo ennen neromyytin syntyä taiteilijoiden ajateltiin välittävän jumalallisia voimia, ja viimeistään romantiikan aikakaudelta alkaen taiteilijoita on pidetty vimmaisen luovuutensa johdattamina poikkeusyksilöinä. Taiteen avulla ihmiset saattoivat päästä lähemmäs jotakin suurempaa ja arkista aherrusta merkittävämpää, ja niinpä myös taiteilijaa määrittivät hänen yksilölliset ominaisuutensa ja neroutensa. Luomisvoimainen taiteilija nähtiin Jumalasta seuraavana virtuoosina.

Kuvitelmat boheemia elämää viettäneistä ja kutsumuksensa ohjaamista taiteilijoista herättivät myös oman innostukseni kuvataidetta kohtaan. Teini-ikäisen kypsyydellä valitsin lukion lähinnä sillä perusteella, että tarjolla oli harvinaisen paljon kuvataiteen kursseja ja mahdollisuus suorittaa aineesta lukiodiplomi. Ajattelin, että ehkäpä työllistyn myöhemmin kulttuuri- tai taidealalle, jonnekin perusduuneja ylevämpiin tehtäviin. Meillä oli mielettömän mukava kuviksen opettaja, hiljattain valmistunut, pätevä ja innokas Marimekon Kihlataskumekossaan. Vierailimme Kiasmassa, kirjoitimme kokemastamme. Näyttelyesitteissä listattiin taiteilijoiden tärkeimpiä elämänvaiheita, kouluja ja merkittävimpiä näyttelyitä. Oppikirjasta päntättiin taiteen tyylisuuntia, mieleen piti painaa Paul  Gauguinin Näky saarnan jälkeen ja Pablo Picasson Avignonin naiset.

Vasta myöhemmin opin, että italialainen taidemaalari Artemisia ­Gentileschi joutui kollegansa Agostino Tassin raiskaamaksi. Minulle paljastui, että Gauguin oli hyväksikäyttäjä. 1900-luvun suuri nimi Picasso jaotteli kuuluisan sitaattinsa mukaan naiset jumalattariin ja ovimattoihin ja myös kohteli heitä sen mukaisesti.

Taide on ollut jotain niin pyhää, että se on kohottanut myös taiteilijan kaiken arvostelun yläpuolelle

Millään näistä seikoista ei kuitenkaan ole ollut vaikutusta heidän taiteensa arvostukseen, eikä kuviksen opettajakaan huomannut mainita niistä taidehistorian tunneilla. Kaikkien edellä mainittujen teoksia tuijotetaan ihaillen näyttelyissä ympäri maailmaa. Taiteilijoiden henkilökohtaiset toilailut on nähty taiteen kannalta sivuseikkana, sillä taiteelliset ansiot ovat puhuneet puolestaan. Itse asiassa paskamainen käytös on jopa vahvistanut myyttiä taiteilijoiden ympärillä, joiden on odotettukin olevan hankalia ja kapinallisia oman tiensä kulkijoita. Esimerkiksi Ateneumissa vuonna 2009–2010 esillä olleen Picasso-näyttelyn kävi katsomassa lähes 315 000 ihmistä, mikä oli museolle uusi ennätys. Keskellä taantumaakin näyttely onnistui maksamaan itsensä taloudellisesti takaisin, iloitsi tuolloinen museonjohtaja. Kymmenientuhansien näyttelyvieraiden joukossa myös minä nautin näkemästäni.

Vaikuttaakin siltä, että kahteen ääripäähän sijoittuneilla duunarilla ja taiteilijalla on kaikesta huolimatta ollut jotain yhteistä. Siinä missä työntekijä on ollut pelkkä tuotantokoneen osa ja työn tulos sen vuoksi hänen henkilökohtaisista ominaisuuksistaan riippumatonta, myös taiteilija ja hänen työnsä on erotettu nätisti toisistaan: niin kauan kuin värien käyttö tai siveltimen jälki on ollut vallankumouksellista, törkeyksillä ja törppöilyillä ei ole ollut taiteen arvostuksen kannalta minkäänlaista painoarvoa. Taide on ollut jotain niin pyhää, että se on kohottanut myös taiteilijan kaiken arvostelun yläpuolelle, kun taas tehdastyöläisen tekemiset ovat maallisuudessaan olleet niin täysin riippumattomia hänen persoonastaan, että on ollut aivan yhdentekevää, kuka niitä hiiliä on lapion varressa lopulta uuniin kauhonut.

Yhteiskunnan siirtyessä teollisuudesta kohti palvelu- ja tietotyötä myös odotukset työntekijää kohtaan kuitenkin muuttuivat. Luovuudesta tuli työntekijän voimavara, ja muutoksen myötä työpaikkailmoituksissa alkoi vilahdella sanoja kuten positiivisuus, avoimuus ja huumorintaju. 2000-luvulla työstä on tullut tekijälleen jo henkilökohtainen projekti, jossa hän ilmentää persoonaansa. Työntekijä kantaa vastuun itsestään ja työmarkkina-arvonsa säilymisestä, ja tavoitteena on tuotteistaa minuus työnantajien silmissä entistä houkuttelevammaksi.

Itselleni elämän realiteetit selvisivät yliopistovalinnan aikoihin, enkä koskaan päätynyt opiskelemaan kulttuuria saati taiteita. Silti olen osa sellaista työelämää, jossa työ ja vapaa-aika sekoittuvat sulavasti toisiinsa ja yrittäjyys ja pätkätyöläisyys määrittävät kalenteria enemmän kuin vuodenajan vaihtuminen seuraavaan. Intohimosta on tullut mantra, jota myös minä hoen suu vaahdossa kollegoille ja esimiehille. Vaikka mieleen hiipii välillä ajatus siitä, ovatko ympäripyöreiksi venyvät päivät ja päällekkäin osuvat projektit yöunien menettämisen arvoisia, on työstä tullut niin vahvasti oman persoonan jatke ja identiteetin rakennuspalikka, että työn merkityksellisyyden kyseenalaistaminen tuntuu pieniä negatiivisia lieveilmiöitä pahemmalta. 

Isojen reaalimaailman muutosten rinnalla työelämään ovat vaikuttaneet myös kulttuuriset muutokset, ja samalla työnantajien käsitys yksilön suhteesta työhön on muuttunut. Kun ennen ajateltiin, että työntekijän voi kätevästi korvata toisella, nykytyöelämässä, jossa työnantaja maksaa työntekijän ajattelusta ja luovuudesta, tekijää ja työtä on entistä vaikeampi erottaa toisistaan.

Kutsumustaan toteuttavat myyttisten taiteilijahahmojen tapaan niin mainostoimisto­työläiset, sairaanhoitajat kuin minäkin.

Niin yrittäjät kuin työntekijätkin ovat vastuussa omasta henkilöbrändistään, ja jos se saa kolauksen, paluu entiseen on vaikeaa. Esimerkiksi mielipiteet imettämisestä lentokoneessa on toki muutenkin syytä pitää omana tietonaan, mutta oman julkisuuskuvan kannalta niin kannattaa etenkin tehdä maailmassa, jossa somekohu leimahtaa hetkessä ja jossa suuren yleisön moraalista närkästystä pelkäävien toimeksiantajien on turvallisempaa keskeyttää yhteistyö sellaisen tekijän kanssa, jonka maineen kohu on tahrannut. Julkisuudessa syttyneiden kohujen ja niiden seurauksena sammuneiden tähtien seuraaminen onkin herättänyt omassa päässäni mokaamisen pelon. Sen takia postaan yksityisillekään tileilleni harvoin mitään sisältöä, vaikka aktiivinen somepresenssi on jotain, mitä työnantajat odottavat. Usein vielä kysyn toisen mielipiteen postaustekstille ennen lähettämistä, ja näin toimii moni tuttukin.

Omalla tahollaan tietä nykyiseen työelämään ovat raivanneet nuoruuden sankarini taiteilijat, joihin liitettyjä ominaisuuksia intohimosta virtuositeettiin odotetaan nyt meiltä kaikilta. Taiteilijoille tutut epätyypilliset työsuhteet, projektit, pätkät ja yrittäjämäisyys ovat levinneet myös muille aloille, ja tänä päivänä kutsumustaan toteuttavat myyttisten taiteilijahahmojen tapaan niin mainostoimistotyöläiset, sairaanhoitajat kuin minäkin.

Samaan aikaan taiteen rooli yhteiskunnassa on muuttunut, ja talouspuhe on uinut osaksi taidekeskustelua. Esimerkiksi EU:ssa on käynnissä vuoteen 2020 ulottuva Luova Eurooppa -hanke, jonka tavoitteena on lisätä investointeja kulttuuriin ja luoviin aloihin. Silkasta taiteen ilosta hanketta ei pyöritetä, vaan taustalla on taloudellisia motiiveja: kulttuurin nähdään lisäävän muun muassa kasvua, työllisyyttä ja innovaatioita. Toiseksi esimerkiksi käy vaikkapa Helsingin kuopattu Guggenheim-hanke. Tohtorikoulutettava Aleksi Lohtaja kirjoitti Tutkijaliiton blogissa viime vuonna taiteilijoiden suuresta vastustuksesta Guggenheimia kohtaan, mikä näkyi myös Helsingin hankkeen yhteydessä. Lohtajan mukaan ”Guggenheimia on hyvin perustein kuvattu eräänlaiseksi jälkiteolliseksi fantasiaksi, jossa elinkeinoelämä ja paikallinen taidemaailma sulautuvat harmoniseksi kokonaisuudeksi.” Sen sijaan, että taide nähtäisiin itseisarvoksi, sen päämääräksi näyttävät tulleen yhä enenevässä määrin taloudelliset hyödyt.

Samaan aikaan taiteen rooli yhteiskunnassa on muuttunut, ja talouspuhe on uinut osaksi taidekeskustelua.

Kaiken keskellä taiteilija on muuttunut välineeksi, joka toimii yhteiskunnassa markkinalogiikan armoilla. Samalla meistä muista on tullut arjessamme taiteen asiantuntijoita, joilla on toinen toistaan vahvempia mielipiteitä siitä, mikä on hyvää ja mikä huonoa taidetta. ”Tuollaisen sitten pystyttivät”, ajattelin itsekin, kun näin Pekka Kauhasen Taidepoliisi-veistoksen ensimmäisen kerran Tapiolassa ohjaamassa liikennettä WeeGee-talolle.

Taiteen roolin muuttuessa yhteiskunnan silmissä myös moni taiteilija on alkanut korostaa työntekijyyttään. Tämä näkyi esimerkiksi vuonna 2013 tehdyssä Kulttuuripoliittisen tutkimuksen edistämissäätiön Cuporen tutkimuksessa, jonka mukaan suurelle osalle taiteilijoista tärkeä osa ammatti-identiteettiä oli kuvataidealalla suoritettu tutkinto.

Kun myyttiseen taiteilijahahmoon vielä liitettiin ajatus synnynnäisestä lahjakkuudesta, nykyään kuvataidetta pidetään yhä useammin koulutusammattina. Muiden muassa Chuck Close on puhunut siitä, kuinka taiteilijan on turha jäädä odottamaan inspiraatiota, ja innoituksen sijaan taide on pitkäjänteisen työn tulosta. Tutkimuksen mukaan kuvataiteilijat itse uskovat, että heille voisi löytyä töitä vaikkapa yritysten sparraamisessa, mediakasvatuksen parista tai ympäristösuunnittelussa.

Taloudellisten kasvuodotusten lisäksi taidetta ja taiteilijoita on alettu valjastaa poliittisin keinoin esimerkiksi sosiaali- ja terveyssektorin palvelukseen. Tässä diskurssissa taiteilijan tehtäväksi nähdään hyvinvoinnin tuottaminen yhteiskuntaan. Hän on fasilitoija, joka suunnittelee ja toteuttaa työpajoja syrjäytymisen ehkäisemiseksi tai parantavaa taidetta sairaaloihin. Yhteiskunta odottaa vastinetta taiteeseen käytetyille rahoille, jolloin hyötyjen pitäisi olla suoraan osoitettavissa. Osaltaan tähän vaikuttavat myös yhteiskunnalliset megatrendit väestön vanhenemisesta monikulttuuristumiseen.

Kauas on tultu Picasson Pariisista ja Montmartren kahviloista.

Siinä missä taidehankkeita perustellaan taloudellisilla ja sosiaalisilla hyödyillä, keskustelua käydään välillä kiivaastikin myös taiteilijoiden toimeentulosta. Myyttistä nälkätaiteilijahahmoa ei tässäkään enää pidetä esikuvana, vaikka romantisoidut mielikuvat toki elävät sitkeästi taustalla. Parin vuoden takaisessa Taide, tekijyyden muutos ja tekijänoikeus -projektin seminaarissa tohtorikoulutettava Taija Roiha nosti ­esimerkkinä esille Britanniassa tehdyn havainnon: luovilla aloilla ovat yliedustettuina taiteilijat, joiden tausta on kaikista korkeimmissa yhteiskuntaluokissa. Huoli eriarvoistumisesta ulottuu siis myös taidealalle. Vaikka taiteilijoiden itsensä tavoitteena ei ole taloudellinen menestys, epävarma toimeentulo ja työttömyys saa intohimoisimmankin tekijän kyseenalaistamaan uravalintansa. Kuten kenen tahansa työntekijän, myös taiteilijan pitäisi laajentaa omaa osaamisalaansa pärjätäkseen markkinoilla. Cuporen tutkimukseen vastanneista taiteilijoista osa pitikin talousvastaista taiteilijamyyttiä haitallisena, kun sen sijaan tarve olisi yrittäjyystaidoille.

Yrittäjien määrä taiteilijoiden joukossa onkin kasvanut, mihin yhteiskunnallisilla muutoksilla on myös kannustettu. Poliittisen ohjaamisen myötä kuvataide ammattialana on markkinallistunut. Kuvataiteilijoista on esimerkiksi tullut arvonlisäverovelvollisia, ja entistä useampi taiteilija täytti yrittäjän kriteerin vuonna 2010 tehdyn eläke- ja sosiaaliturvauudistuksen myötä, jolloin YEL-velvollisuus laajeni koskemaan entistä isompaa joukkoa.

Yhteiskunnallisten ja kulttuuristen muutosten myötä henkilöbrändistä on tullut myös taiteilijalle entistä tärkeämpi väline oman työn myynnissä. Aiheesta avautuivat esimerkiksi kirjailijat Leena Lehtolainen ja Arno Kotro, galleristi Ilona Anhava sekä elokuvaohjaaja ja käsikirjoittaja Saara Cantell Helsingin Sanomien kyselyssä jo vuonna 2011.

Neromyytin karsiutumisen myötä perseilyä ei enää katsota hyvällä, vaan taiteilijoiden odotetaan noudattavan samoja sääntöjä kuin muidenkin. Oman työn markkinoimista edistävät positiiviset jutut ja parisuhdetarinat naistenlehdissä, eivät niinkään misogynistiset kommentit ja epäsopivat seksuaaliset ehdotukset. Kuvataiteilijan työn mahdollistavat osaltaan esimerkiksi apurahan myöntäjät, museot, galleriat, kuraattorit, keräilijät, kriitikot ja yleisö, ja myös tässä mielessä taiteilija on kuin yksityisyrittäjä: kenenkään ei ole pakko ripustaa hänen näyttelyään saati mennä katsomaan sellaista, eikä kenenkään ole pakko maksaa taiteilijalle hänen tekemästään työstä.

Pitäisikö meidän sitten peilata Picasson ja kumppanien taidetta heidän henkilökohtaiseen elämäänsä nykyistä syvällisemmin? Jos ihailen Gauguinin maalauksia polynesialaisista naisista, hyväksynkö samalla olosuhteet, jossa teokset syntyivät? Entä olisiko tilanne toinen, jos Picasso ja Gauguin eläisivät nyt, #metoon aikakaudella, vai tuleeko nykytaiteilijoita kohdella toisin kuin menneiden aikojen suuruuksia?

Roiha on huomauttanut, että vuosisataisesta taiteilijamyytistä huolimatta käsitys taiteilijasta on aina ollut muutostilassa, ja sen muovautumiseen ovat vaikuttaneet yhteiskunnalliset olosuhteet. Kun Picasson mukaan taide puhdistaa sielun jokapäiväisen elämän pölystä, Cuporen tutkimukseen vastannut taiteilija totesi pohtineensa lopettamista ”vähän väliä”, sillä ”taiteen tekeminen on enimmäkseen kuluttavaa, raskasta, kallista ja hankalaa ja on painolasti ihmissuhteissa ja perheen kanssa.” Nyt kun neromyytti on saanut tehdä tilaa maallistuvan ja professionalisoituvan taiteilija-ammatin tieltä, ennen nimenomaan taiteeseen liitetyt ominaisuudet ovat yhteiskunnan taiteistuessa levinneet alalle kuin alalle urheilusta politiikkaan ja tietotöihin. 

Tämä kaiken keskellä perusduunarin voi välillä olla vaikea arvioida, milloin hän on täysin irti työnantajastaan. Tilanteet ovat harvoin yksiselitteisiä, niin kätevää kuin se olisikin. Myös Aki Ruotsalalla oli Pori Jazz -kohun keskellä puolustajansa, eivätkä heidän kaikki argumenttinsa aivan tuulesta temmattuja olleet, vaikka toki on selvää, että toimitusjohtaja kantaa vastuun sanomisistaan myös yksityishenkilönä. Myöskään taiteen puolella tilanteet eivät ole yksioikoisia. Julkisuudessa Chuck Closen ympärille virinneestä keskustelusta huolimatta taidealan ammattilaisten yleinen mielipide on edelleen, että taiteilija ja hänen taiteensa on pidettävä erillään toisistaan, eikä taiteilijan tekemisten pidä vaikuttaa taiteen arviointiin tai esittämiseen.

Maine on kuitenkin jotain, joka muodostuu vasta yleisön mielissä. Sitä voi yrittää ohjailla, mutta lopulta sen murenemiseen riittää vaikkapa vain epäilys seksuaalisesta hyväksikäytöstä tai harkitsematon lausahdus julkisuudessa. Yhä useammin työntekijä edustaa työtään ja työnantajaansa kaikkialla liikkuessaan, ei ainoastaan työtehtäviä hoitaessa. Törppöilevä työntekijä on työnantajan maineelle riski, samoin kuin hölmöilevä taiteilija voi olla sitä museolle tai gallerialle.

Samalla, kun työ on imenyt itseensä aiemmin taiteeseen liitettyjä piirteitä, taide on arkipäiväistynyt. Muutoksen myötä aiemmin pyhyydessään koskemattomina pidetyt taiteilijat on nyt revitty alas jalustaltaan, samalla kun perinteisempi työntekijyys sekä yksilön että yhteiskunnan näkökulmasta on kohonnut kohti glooriaa. Tilanne on jokaiselle osapuolelle epämääräinen, ja siksi mielipiteen muodostaminen vaikkapa taideinstituutioiden reaktioista Chuck Closen tapaukseen on niin vaikeaa. Hankalaa se näyttää olleen myös instituutioille itselleen: Seattlen yliopisto ilmoitti viime syksynä kuin ohimennen palauttavansa taiteilijan omakuvan ripustukseensa.

Vellovien muutosten ja jatkuvan murroksen keskellä lopputuloksena on epäpyhä kolminaisuus, jossa vallan kahvaa pitelee hetkessä mielensä pahoittava Suuri Yleisö. ■

Juttua varten on käytetty lähteinä lisäksi Ari Väänäsen ja Jussi Turtiaisen teosta ”Suomalainen työntekijyys 1945-2013”, Taiken selvitystä ”Taiteilijan asema 2010”, Cuporen julkaisua ”Kuvataiteilijan ammattirooli ja osaamistarpeet tulevaisuuden työelämässä” sekä Taija Roihan artikkelia ”Luokattomat taiteilijat? Taiteellisen työn yhteiskunnallinen eriarvoisuus prekaarissa taidemaailmassa.”