Syvimpänä lamavuonna 1993 politiikan kabineteissa alkoi varovainen pohdinta.
Elettiin ikävässä tilanteessa. Ensimmäistä kertaa toisen maailmansodan jälkeen aikuistumassa oli sukupolvi, jonka taloudellinen tulevaisuus näytti synkemmältä kuin edellisen.
Valtioneuvoston kanslia nimitti ongelmaa pohtimaan kokoonpanon, joka kutsui itseään sukupolvityöryhmäksi. Siinä istuivat esimerkiksi vihreä poliitikko Osmo Soininvaara ja Etlan silloinen tutkimusjohtaja Jukka Lassila. Ryhmä kokoontui 17 kertaa ja järjesti seminaarin valtioneuvoston edustuskartanossa Königstedtissä, Vantaanjoen mutkassa.
Loppuraportti Sukupolvien välinen tulonjako oli varhainen avaus sukupolvien yli ulottuvalle politiikalle. Raportti varoitti, ettei hidas talouskasvu riittäisi takaamaan oikeudenmukaista rahanjakoa sukupolvien kesken. Vanhemmat ikäluokat olivat saaneet nauttia vuosikymmenien kasvusta, joka näkyisi myös heidän eläkkeissään. Nuorilta sitä vastoin lama ja jatkuva epävarmuus leikkaisivat sekä ansiotuloja että eläkkeitä.
Nousukaudella rahan jakaminen nuorilta sukupolvilta vanhoille oli käynyt helposti. Jos elintaso ei kuitenkaan jatkaisi nousuaan, ”siirto nuoremmilta vanhemmille ei enää tunnu yhtä hyväksyttävältä”, raportti totesi. Työryhmä oli pohtinut asiaa myös toisinpäin: jos nuorten taakkaa kohtuullistettaisiin, tuntuisiko vanhuksista siltä, että heille annetut eläkelupaukset petettäisiin?
Työryhmä ei tarjonnut ongelmaan mitään helppoa lääkettä. Se tyytyi vain toteamaan, että sukupolvinäkökulma pitäisi liittää osaksi kaikkea päätöksentekoa.
Koitti vuosikymmenen loppu, ja Nokian siivittämä nousukausi hautasi alleen ikävät ajatukset. Kakku kasvoi taas, ja siitä riitti jaettavaksi kaikille.
Siirto nuoremmilta vanhemmille ei enää tunnu yhtä hyväksyttävältä, raportti totesi.
Kaksikymmentävuotta vuotta myöhemmin, kesällä 2018, Suomen ylioppilaskuntinen liitto SYL julkaisi kannanoton. Sen mukaan Suomessa piti nyt pyrkiä sukupolvien väliseen oikeudenmukaisuuteen. Kannanotosta paistoi turhautuminen: nuorilta kyllä vaaditaan lyhyitä opintoja, enemmän lainanottoa, epävarmuuden sietoa ja lisääntymistalkoita, mutta yhteiskunta ei tule vaatimuksissa lainkaan vastaan.
Nyt takana on kymmenen vuoden taantuma, jossa millenniaalit ovat viettäneet koko aikuisikänsä. Tosin tällä kertaa sukupolvista ei ole herännyt samanlaista huolta kuin 1990-luvun alussa. Työryhmät ovat jääneet perustamatta.
Aihetta kyllä olisi. Vuosien 1980 ja 1995 välillä syntyneet kulkivat laman kanssa ”kylkimyyryä” jo lapsuudessa. He ovat tutkitusti ensimmäinen ikäluokka, jonka tulokehitys on ottanut takapakkia edellisiin verrattuna. Nuoret, alle 35-vuotiaat aikuiset ovat muita useammin köyhiä. Esimerkiksi heidän palkkatasonsa on jäänyt verrokeista jälkeen, selviää Tilastokeskuksen hyvinvointikatsauksesta. Syynä on se, että yksityisen sektorin palkat ovat laskeneet. Työmarkkinoilla pärjää paremmin korkeasti kuin matalasti koulutettuna, mutta korkeakoulutuksen vastineeksi saa huonompaa palkkaa.
Samaan aikaan nuoret aikuiset yrittävät kiinnittyä asuntomarkkinoille. Se ei käy aivan helposti, sillä pääkaupunkiseudulla sijoittajat nappaavat yksiöt ja pienet kaksiot.
Myös eläkeläiset etsivät pieniä asuntoja palveluiden ääreltä. Ensiasunnon ostajien keski-ikä onkin hiljalleen noussut kohti 30:a vuotta. Se näyttää kipuavan samaa tahtia ensisynnyttäjien keski-iän kanssa. Jos ennen omistusasunnon hankkiminen alkoi pienestä kodista, niin nyt se alkaa yhä useammin perheasunnosta. Ja sitä ennen pitäisi ehtiä löytää puoliso ja kartuttaa takuita. Lainaaminen alkaa suoraan syvästä päästä.
Elämä ei koskaan ala kunnolla, koska aina joutuu kärkkymään: ensin opiskelupaikkaa, sitten ensimmäistä harjoittelua, määräaikaista työtä ja lopulta työn jatkopalaa. Sen jälkeen täytyy odottaa asp-tilin hidasta karttumista ja ihmetellä, millaisen kellarin Helsingistä saisi ostetuksi 180 000 euron lainakatolla.
Sukupolvien välisistä tulonsiirroista suurin potti ovat eläkkeet, joihin kerätään rahoitus työnantajilta ja työntekijöiltä eläkemaksuina. Viime vuonna eläkkeisiin tarvittiin 31 miljardia euroa. 2000-luvulla eläkemaksuja alettiin hinata ylöspäin, kun Suomi valmistautui suurten ikäluokkien vanhuudenpäiviin. Koska nuoria on vähän, he maksavat suhteessa suuremman osan tuloistaan kuin edeltävät ikäpolvet. Nykyisille eläkeläisille järjestelmä taas on parhaimmillaan ollut pajatso, josta saa jokaista maksettua euroa kohti 3,5 euroa. Mitä nuorempi maksaja, sitä huonompi on maksujen tuotto.
Vuoden 2017 eläkeuudistuksessa nuorten eläkeikä vieläpä nousi: alle 30-vuotiaan pitäisi jaksaa töissä yli 70-vuotiaaksi. Pakko ei ole, mutta eläke pienenee sitä raskaammin, mitä aiemmin läppärisukupolven selkänikamat pettävät.
Jos jostain olisi syytä puhua sukupolvinäkökulmasta, niin ilmastonmuutoksesta. Hidastelu tekee lämpötilan noususta aina vain jyrkempää, ja se osuu nuoriin. Hampaaton ilmastopolitiikka on kurjuuden siirtoa tulevaisuuteen.
Carbon Brief -järjestön laskelman mukaan vuonna 1990 syntynyt saa tuottaa elämänsä aikana päästöjä vain puolet siitä mitä vuonna 1950 syntynyt, jos ilmastonmuutosta halutaan hillitä. Jo vuoden 1993 sukupolvityöryhmä arvaili, että ”mahdollinen ilmastonmuutos on tekijä, joka uhkaa jo tällä hetkellä elävien sukupolvien ja lukuisten tulevien sukupolvien hyvinvointia”.
Sukupolvipolitiikka merkitsee yksinkertaisesti pyrkimystä siihen, ettei nykyisillä ja tulevilla sukupolvilla mene edellisiä huonommin.
Sosiologi Mikko Piispa kirjoittaa viime vuonna ilmestyneessä Yhdeksän sanaa y-sukupolvesta -kirjassaan, että koko hyvinvointivaltion malli perustuu vastavuoroisuuteen: jokainen sukupolvi on vuorotellen maksajan paikalla, ja jokaisen ikäpolven pitäisi myös päästä saajapuolelle. Jos ”nuoret sukupolvet epäilevät tämän toteutumista, hyvinvointivaltiojärjestelmän oikeudenmukaisuus tai epäoikeudenmukaisuus saattaa nousta pohdittavaksi”, Piispa kirjoittaa.
Hyvinvointivaltiossa rahaa jakavat tietenkin poliitikot. Politiikka on jatkuvaa köydenvetoa siitä, keneltä euroja kerätään ja kenelle niitä annetaan. Tähän asti kukaan ei ole kovin ponnekkaasti yrittänyt asettaa köydenvetokilpailua sukupolvien välille.
Tämän kevään eduskuntavaalien alla nuorille poliitikoille syntyi herkullinen tilanne. Useita vanhoja konkareita ja äänestäjien suosikkeja jättäytyi vapaaehtoisesti eduskunnasta. 260 000 ääntä etsi uutta kotia. Samalla nuorilla äänestäjillä olisi ollut paljon aihetta valitukseen: Edellinen hallitus oli leikannut opintotuesta ja lisännyt lainanottoa. Oli jopa yritetty saada läpi laki, joka helpottaisi alle 30-vuotiaiden irtisanomista.
Läärän äänisaalis jäi eduskuntavaaleissa vaatimattomaksi, joten ehkä nuorten aikuisten asiaa ei varsinaisesti voi suositella poliittiseksi strategiaksi.
Suomesta ei silti ei hevin löydy sukupolvipoliitikkoa. Koko termi vaikuttaa hankalalta viestikapulalta. Kun Tampereen demarit järjestivät maaliskuussa Sukupolvipolitiikkaa!-tilaisuuden, paikalle tuli tuskin 20:ta ihmistä. Kahvila Bakery Cafen alakerrassa pormestari Lauri Lyly esitteli ”upeat nuoret naiset”, Sofia Julinin ja avustajansa Kaisa Läärän, eduskuntavaaliehdokkaita molemmat. Sen jälkeen puhuttiin Tampereesta Suomen kulttuuripääkaupunkina ja tunnin junasta.
SDP:n Kaisa Läärä on ainoa tähän asti löytämäni poliitikko, jota nuorten aikuisten tilanne avoimesti huolettaa. Läärä kirjoittaa kotisivuillaan, että Suomeen tarvittaisiin Projekti Miljoona. Hän harmittelee, että Suomessa on runsaat miljoona 18–34-vuotiasta, mutta sukupolven ääni ei kuulu eduskunnassa.
Läärän äänisaalis jäi eduskuntavaaleissa vaatimattomaksi, joten ehkä nuorten aikuisten asiaa ei varsinaisesti voi suositella poliittiseksi strategiaksi. Ainakaan demareille, joiden äänestäjäkunta tunnetusti harmaantuu.
Vaikka Kaisa Läärälle kansanedustajuus jäi haaveeksi, juhlittiin vaalien jälkeen nuorten naisten marssia eduskuntaan. Menestys näkyi etenkin punavihreissä.
Vaalipäivänä tamperelaisen Cafe Kehräsaaren baaritiskillä vihreiden kaupunginvaltuutettu Iiris Suomela nauratti puoluetovereitaan huikkaamalla, että tärkeintä on saada enemmän ääniä kuin Paavo Väyrynen.
24-vuotiaasta Suomelasta oli noin kaksi tuntia aiemmin tullut Suomen nuorin kansanedustaja. Hän kiipesi lavalle toisen läpimenijän, vihreiden konkaripoliitikon Satu Hassin kanssa. Suomen nuorin ja vanhin naiskansanedustaja seisoivat samalla lavalla. (Molemmat käyttivät itse kyseistä etuliitettä.) Satu Hassi luovutti tyytyväisenä vaalipiirin vihreiden ääniharavan tittelin nuoremmalleen.
”Nuorten naisten esiinmarssi tekee sille laitokselle hyvää!” Iiris Suomela kailotti mikkiin.
Aiemmin Suomela oli kertonut, että kampanjointi oli tuntunut hänestä ajoittain ”2010-luvun työelämän kliseeltä”, jossa piti kehitellä omia konsepteja ja ideoita alipalkattuna ja vapaaehtoisvoimin.
Rahoitus tuli pienistä puroista ja vapaaehtoiset osittain politiikan ulkopuolelta.
Vaikka konseptointi saattaa kuulostaa silkalta 2010-luvulta, Suomelan mukaan äänten kerääminen noudatti perinteisen vaalikampanjan reseptiä. Kadulla ”flaikutettiin”, eli jaettiin tuhansia esitteitä, satoi tai paistoi. Flaijerin kohdetta ei kannattanut valikoida, vaan toivoa, että slogan ”vastavoima taantumukselle” tarttuisi monenlaisiin punavihreisiin, arvoliberaaleihin kaupunkilaisiin. Kampanjaa ei siis kannattanut kohdistaa erityisesti nuorille.
Ääniä oli kerättävä itseään vanhemmilta, koska vain alle puolet 18–24-vuotiaista oli äänestänyt vuoden 2015 eduskuntavaaleissa. 25–34-vuotiastakin uurnille oli vaivautunut vähän yli puolet.
Vaali-iltana Suomela arveli, että hän oli saanut tukea laajalta ikähaitarilta, sillä pelkät nuorten äänet eivät olisi riittäneet nostamaan häntä piirin vihreiden ääniharavaksi. Vaalimökillä kävi myös ihmisiä, joilla meni niin hyvin, että heillä näytti olevan varaa huolestua muiden asioista.
Entä voisiko Suomelaa nimittää sukupolvipoliitikoksi? Omassa kampanjassaan hän tarttui osittain sukupolviteemoihin, kuten koulutusleikkauksiin ja ilmastonmuutokseen. Ilmaston lämpeneminen oli hänen mielestään pysäytettävä, ”jotta kenenkään ei tarvitse kärsiä menneiden sukupolvien virheistä”.
Siitä, miten sukupolvet maksavat toistensa hyvinvoinnista, olisikin jo ollut vaikeampi saada vaaliteemaa.
”Tässä on valtava poliittinen vallan epätasapaino. Jos lähden tuonne sanomaan, että leikkauspolitiikka on kohdistunut epäoikeudenmukaisesti nuoriin ja että yksi iso syy on se, että eläkepolitiikassa ja uudistuksissa on ajettu vanhojen etuja… Sehän olisi valtava skandaali, vaikka onkin totta! Työn verotusta on kevennetty ja eläkemaksuja nostettu, ja silti on epävarmaa, millasta eläkettä vaikkapa itse saan.”
Tästä huolimatta Suomela ajattelee, että jonkun pitäisi uskaltaa sanoa. Voimasuhteet eivät käänny itsestään, sillä kovista toiveista huolimatta uudessa eduskunnassa on jopa vähemmän alle 30-vuotiaita kuin neljä vuotta sitten. Vaikka yli 70-vuotiaita poistui talosta, keski-ikä laski vain hieman. Nuorennusleikkaus pelkistyi botox-ruiskeeksi.
Vuonna 1980 Suomessa oli miljoona eläkeläistä. Nyt heitä on pyöristäen 1,2 miljoonaa. Joka viides suomalainen on yli 65-vuotias. Edes täysillä äänestävä Projekti Miljoona ei riittäisi luomaan tasaväkistä edunvalvontajoukkuetta eläkeläisten ylivoimaa vastaan. Kaiken lisäksi nyt puolet nuorista istuu vaihtopenkillä.
Edes täysillä äänestävä Projekti Miljoona ei riittäisi luomaan tasaväkistä edunvalvontajoukkuetta eläkeläisten ylivoimaa vastaan.
Syitä nuorten aikuisten innottomuuteen osallistua demokratian rituaaleihin on arvailtu kaikissa Nuorisobarometreissä. Ne kertovat, että lappuäänestämisen sijaan nuoria kiinnostavat lompakolla äänestäminen ja kansalaisaktiivisuus. Sosiologi Mikko Piispan mukaan ”yksilöllisen valinnan sukupolvi” on kasvanut pitämään huolta itsestään. Piispa kirjoittaa, etteivät nuoret aikuiset ole tottuneet kantamaan huolta kansantaloudesta, muiden eläkkeistä tai edes omista ”epävarmoina häilyvistä” eläkkeistään.
Piispan mukaan nuoret aikuiset tarkastelevat maailmaa yksilöllisyyslinssin läpi. Sodanjälkeisistä sukupolvista suuret ikäluokat tuntevat oman sukupolvensa määreet eniten omakseen, sillä mitä myöhemmin on syntynyt, sitä epätodennäköisemmin samaistuu sukupolveensa. Nuorten kaupunkilaisten poliittinen vihreys on vain yksi sukupolvikokemus muiden joukossa. Mitään yhteistä, kaikkia koskevaa kokemusta on lähes mahdotonta määrittää.
Pari vuotta sitten talousnobelisti Bengt Holmström ei jättänyt paljoakaan tulkinnan varaa, kun hän kommentoi sukupolvien välistä oikeudenmukaisuutta Keskuskauppakamarien juhlaseminaarissa. Holmström on harvinaisuus, sillä useimmat ikäluokan edustajat eivät harrasta itsereflektiota. Hän kutsui omaa sukupolveaan itsekkääksi, joka on nauttinut sotivien vanhempiensa eväistä.
”Nyt me syömme seuraavan sukupolven eväät.”
Eläkeyhtiö Ilmarisen johtaja Jaakko Kiander pehmitteli tulkintaa, mutta joutui myöntämään, että suuret ikäluokat ovat totta tosiaan saaneet paremman tuoton maksamilleen eläkemaksuille kuin nuoremmat sukupolvet. Tilannetta tasoitti Kianderin mukaan se, että suuret ikäluokat eivät olleet saaneet koulutusta ja ”heillä on ollut muuten vaikea elämä”.
Päällepäin näyttää, että nuorilla aikuisilla menee pulleasti. 1990-luvulla syntyneet länsimaalaiset ovat saaneet elää yltäkylläisyydessä: marketeista löytyy hedelmiä, joita ihmiset eivät osaa nimetä, ja alle 30-vuotias voi tienata 100 000 euroa puhumalla itsekseen kameralle olohuoneessaan. Mitä me nuoret valitamme, jos kerran on varaa lentää neljä kertaa vuodessa maailman laidalle?
Valittaa voisi vielä ainakin työelämästä. Yksilöllisen pärjäämisen sukupolvi ei osaa pitää kollektiivisesti puoliaan, eivätkä nousukauden armossa kasvaneet välttämättä tule ajatelleeksi, että vähäisestä työssäkäyvien joukosta kannattaisi pitää huolta. Hyvinvointivaltiolla ei pitäisi olla varaa yhteenkään työikäiseen pudokkaaseen.
Jos työelämän flipper muuttuu liian raskaaksi, jono työkyvyttömyyseläkkeelle pitenee. Työeläkeyhtiö Varman ylilääkäri Jukka Kivekäs kertoo yhtiön sivuilla, että muutaman valoisan vuoden jälkeen työkyvyttömyyseläkkeiden määrä on jälleen kasvussa. Eläkkeiden takana on sekä tuki- ja liikuntaelinten että mielenterveyden ongelmia.
Ruumis tai mieli — tai molemmat — siis pettää yhä useammalla alle 40-vuotiaalla. Trendi on irvokkaasti vastoin poliitikkojen toiveita: työurien pitäisi lyhentymisen sijaan pidentyä, jottei eläkemaksuja tarvitsisi korottaa entisestään.
Tulevaisuudessa maksujen korotus häämöttää silti vääjäämättä. Suomessa syntyi viimeksi näin vähän lapsia niin sanottuna nälkävuonna 1868. Vuosi 2010 oli tämän vuosituhannen paras, mutta siitä eteenpäin synnytysten määrä on laskenut keskimäärin 1675 vauvan tahtia vuodessa.
Jos syntyvyys jatkaa laskemistaan tätä tahtia, saavutamme nälkävuoden luvut vuonna 2020.
Siis: Suomessa voi jo puolentoista vuoden päästä syntyä yhtä vähän lapsia kuin vuonna 1868, kun perunankuoria syövät ihmiset kuolivat lavantautiin. Jotain Suomessa on tehty väärin, koska muissa Pohjoismaissa syntyvyys ei ole samanlaisesssa syöksyssä.
Nyt jos koskaan olisi sukupolvipolitiikan aika. Päättäjät, jotka ovat tottuneet tasaiseen varmaan talouskasvuun, siirtävät laskut mielellään seuraavien maksettaviksi, eikä nykyisiin etuihin heidän mielestään voi koskea. Jos vajoamme uuteen pitkään taantumaan, 1990-luvun sukupolvityöryhmän ajatukset on syytä kaivaa jälleen esiin.
Miettimisen lisäksi nyt pitäisi myös tarttua toimeen.
Sakari Piipon kuvissa kampanjoivat nuoret eduskuntavaaliehdokkaat keväällä 2019. Vaikka nuoret ehdokkaat hallitsevat somen, harva luotti siihen poliittisena strategiana. Innoikkaimmin äänestävä ikäpolvi löytyi sieltä mistä aina ennenkin: turuilta ja toreilta.