Hankkikaa elämä. Niin Atte Korholan tekisi toisinaan mieli sanoa tutkijoille. Ehkä se auttaisi heitä näkemään oman ja muiden tutkimuksen hieman kriittisemmin silmin, Helsingin yliopiston professori arvelee.
Itsekritiikin pitäisi olla tiedettä kannatteleva peruspilari, mutta Korholan mukaan voimakkaimmat persoonat dominoivat ja ohjaavat keskustelua haluamaansa suuntaan. Sisäinen kritiikki ei ole päässyt kehittymään etenkään nuorilla tieteenaloilla.
Tutkijat hakkaavat kiveen totuuksia, jotka eivät ole totuuksia lainkaan, hän toteaa. Vaihtoehtojen tyrehdyttäminen ja oman oikeassa olemisen korostaminen ovat tiedeyhteisössä hänestä monesti läsnä.
”On paljon sellaista, mikä pyrkii tuhoamaan kriittisen ajattelun. Sellaista massapsykoosia, että mennään joukolla jonkin ajatuksen taakse.”
Korholan arvostelu kuulostaa rankalta, ja etäisesti tutulta. Tiedeyhteisön sijaan vastaavia moitteita kohdistuu usein uskonnollisiin yhteisöihin. Korhola tuntee niistä molemmat.
Rooman Klubin raportti ja väestönkasvun ennusteet olivat eräänlainen herätys lukioikäiselle Atte Korholalle. Massachusettsin teknillisen korkeakoulun MIT:n professorien kirjoittamassa Kasvun rajat -raportissa arvioitiin luonnonvarojen riittävyyttä ja maapallon kestokykyä. Alun perin vuonna 1972 ilmestyneen raportin loppupäätelmä oli monille sokki – kasvun rajat saavutettaisiin sadassa vuodessa, jos kasvuvauhti jatkuisi samanlaisena.
Lukion viimeistä luokkaa käyneellä Korholalla oli kova tarve tietää maailmasta enemmän. Uskonnollisessa suvussa ja perheessä varttuneelle nuorelle seurakunta tarjosi kasvualustan, joka ruokki tiedonnälkää entisestään. Luonnontieteiden lisäksi Korhola perehtyi muihin uskontoihin, filosofiaan ja maailmankatsomuksiin. Hän halusi pureutua pintaa syvemmälle ja luoda laajempia näkemyksiä asioista.
Teologisia opintoja Korhola ei silti edes harkinnut. Lukion päättyessä hänelle oli itsestään selvää hakeutua alalle, jossa voi toimia globaalien ympäristöongelmien hyväksi.
”Masentaa ja turhauttaa, että kriittistä ajattelua on niin älyttömän vähän.”
Tällaisten kysymysten pariin hän onkin päätynyt. Helsingin yliopiston bio- ja ympäristötieteellisessä tiedekunnassa professorina työskentelevä Korhola vetää noin 15 henkilön tutkimusryhmää ympäristömuutoksen tutkimusyksikössä.
Yksikön tutkimusaiheet ovat suuria: mustan hiilen ilmastovaikutukset, ilmastohistoria, hiilen kierto arktisissa maisemissa, hiilen lähteet ja virtaus metsän maaperässä. Keskeinen kysymys kuuluu, miten ilmaston lämpeneminen saattaa vaikuttaa hiilidioksidipäästöihin tulevaisuudessa. Ja nimenomaan näin päin, sillä Korholan mukaan vain noin kolmasosa ilmaston lämpenemisestä johtuu suoraan hiilidioksidipäästöistä. Kaikki muu tulee erilaisten palautteiden kautta, kun ekojärjestelmät reagoivat ilmaston lämpenemiseen.
Korhola on usein tuonut esille näkemyksensä siitä, että ilmastonmuutos on huomattavasti monimutkaisempi ilmiö kuin on tapana ajatella ja että ilmastouhkaa myös liioitellaan. Ei siis ihme, että hän on herättänyt soraääniä julkisuudessa.
Keskustelua Korhola on valmis nytkin nostattamaan, sen verran kärkästä arvostelua hän esittää tieteen nykyisiä tekotapoja kohtaan. Tutkijoiden lisäksi osansa saavat niin media kuin poliitikot, jotka hänen mukaansa odottavat tieteentekijöiltä yksinkertaisia ja selkeitä tutkimustuloksia. Tieteen uskottavuus kärsii, kun tutkimusten epävarmuudet unohdetaan, hän sanoo.
”Masentaa ja turhauttaa, että kriittistä ajattelua on niin älyttömän vähän.”
Korholan mielestä osaa tutkijoista vaivaa eräänlainen tiedeusko, eli ajatus siitä, että tieteellisin menetelmin voidaan saavuttaa yksiselitteinen totuus asioista. Ilmaus yhdistetään etenkin luonnontieteisiin ja käsitykseen niiden ylivertaisuudesta verrattuna vaikkapa humanistisiin tieteisiin.
Sanaa tiedeusko on kuitenkin helppo viljellä, sillä sille ei ole selkeää määritelmää. Helsingin yliopiston kosmologian professori Kari Enqvist kirjoittikin viime syksynä Etelä-Suomen Sanomien kolumnissaan (ess.fi 2.9.2017) uskonnollisista fundamentalisteista, joiden strategiana on hänen mukaansa leimata tieteen saavutukset uskomuksiksi ja tieteeseen luottavat ihmiset tiedeuskovaisiksi.
Korholan mielestä tilanne ei muutu, vaikka fundamentalistit käyttäisivät ajatusta omiin tarkoitusperiinsä. Jokaisen hitusenkaan johtavien tieteenfilosofien ajatuksiin perehtyneen on tunnustettava, että puhdas rationaalinen päättely on sula mahdottomuus, hän sanoo.
”Tiede ei voi olla koskaan vapaa ennakko-oletuksista, mutta niitä on kyettävä muuttamaan, kun uutta evidenssiä ilmaantuu.”
Korhola on vakaumuksellinen kristitty, mutta omasta mielestään hänellä on uskonsa vuoksi laajempi näkökulma maailmaan kuin pelkän tieteen nimeen vannovilla. Jatkuva kyseenalaistaminen kuuluu hänen mukaansa uskoon, ja kun myöntää oman tietämättömyytensä, myös tutkimustuloksiin suhtautuu harkiten. Toisin sanoen: kun ei tyydy näennäisratkaisuihin uskossa, tulee Korholan mukaan samalla ruokkineeksi tieteen klassisia perinteitä kriittisyydestä avoimuuteen.
”Siinä mielessä usko voi vapauttaa tiedettä tiedeuskosta.”
Usko on aina ollut erottamaton osa Korholan elämää. Lapsena Lahdessa piti käydä pyhäkoulut ja kuunnella jumalanpalvelukset kiltisti radion ääressä. Uskonnollisessa suvussa varttuminen ei hänen mukaansa ollut yksinomaan hienoa.
”Olihan siellä vähän sellaista pakkosyöttöäkin”, hän sanoo, muttei halua puhua asiasta sen enempää.
Sen sijaan hän haluaa puhua uskonnon vaikutuksesta omaan tieteen tekemiseen.
Hänestä se, että tutkija tiedostaa oman maailmankatsomuksensa, on jo askel kohti avoimempaa tutkimuksen tekoa. Jokaisella tieteenharjoittajalla on maailmankatsomus tai jonkinlaiset ennakko-olettamukset, joiden varassa tekee tiedettä, hän sanoo.
Totuuden sijaan tieteellä tavoitellaan parasta mahdollista tietoa, ja kriittinen suhtautuminen tutkimustuloksiin kehittää tiedettä edelleen.
Objektiivista tutkimusta ei ole, sillä kaikki tutkimukset ovat täynnä vaihtoehtoja ja mahdollisuuksia manipulaatioon alkaen näytteiden valinnasta ja merkitsevien raja-arvojen asettamisesta. Stanfordin yliopiston biolääketieteen professori John Ioannidis onkin väittänyt, että valtaosa julkaistuista tutkimustuloksista on virheellisiä ja jo metodologisilta lähtökohdiltaan vääriä.
Korhola huomauttaa, että myös itse aineistoa voidaan tulkita monin eri tavoin, ja jokaisen tulkinnan tueksi voidaan löytää todisteita. Totuuden sijaan tieteellä tavoitellaan parasta mahdollista tietoa, ja kriittinen suhtautuminen tutkimustuloksiin kehittää tiedettä edelleen. Tai niin sen ainakin pitäisi.
”Positivismin idea on, että tutkimusaineistolle on olemassa yksi yksiselitteinen tulkinta, mutta tällaista nykytiede ei enää ota lähtökohdakseen. Valitettavasti joillakin tiedemiehillä on kuitenkin hyvin taantumuksellinen näkemys tieteestä.”
Tiedeyhteisössä uskonnollisuus ja omasta maailmankatsomuksesta puhuminen ovat Korholan mielestä tabu. Ajatus siitä, että uskonnollisuus vaarantaa tieteellisen objektiivisuuden, on voimissaan.
Tämä kävi ilmi esimerkiksi Yhdysvalloissa vuonna 2009, kun presidentti Barack Obama nimitti tunnetun tieteilijän Francis Collinsin johtamaan Kansallista terveysinstituuttia. Ennen nimitystä Collinsista oli tullut vakaumuksellinen kristitty, ja joidenkin tutkijoiden mielestä tämä teki hänestä kelvottoman tehtävään.
Yhdysvaltalaisen Pew-tutkimuskeskuksen mukaan Collinsin tapaus tuo esille linjan tiedeyhteisö välillä. Toisten mielestä usko ja tiede tarkastelevat todellisuuden eri puolia, kun taas toisten mielestä maailmankaikkeudesta voidaan saada tietoa vain tieteen avulla. Kun tutkimuskeskus selvitti tutkijoiden uskonnollisuutta, kävi ilmi, että tutkijoista selvästi harvempi uskoo jumalaan tai johonkin muuhun korkeampaan voimaan verrattuna muihin kansalaisiin Yhdysvalloissa.
Pew:n saamaa tulosta voisi pitää osoituksena ristiriidasta uskon ja järkiperäisen tieteen välillä. Korhola kuitenkin arvelee tuloksen syyksi myös sen, että moni tutkija ei kehtaa tai uskalla paljastaa uskonnollisuuttaan. Hänen mielestään joukko ateistisia tutkijoita on onnistunut levittämään ajatuksen uskosta tieteen vihollisena laajalle.
Yksi tunnettu ateisti ja tieteentekijä on Richard Dawkins, brittiläinen evoluutiobiologi ja eläintieteilijä, joka toimi vuodesta 1995 vuoteen 2008 tieteen yleistajuistamisen professorina Oxfordin yliopistossa. Vuonna 2006 hän perusti säätiön nimeltä Richard Dawkins Foundation for Reason & Science.
”Uskon otaksutaan kaventavan tiedettä, mutta paskat.”
Säätiö kertoo nettisivuillaan tehtävikseen tieteen arvon opettamisen ja sekularismin edistämisen. Kirjeessään nettisivuvierailijalle Dawkins toteaa, että kaksi näennäisesti erillistä tehtävää linkittyy tiiviisti yhteen, ja nostaa esille valtavat ihmiskunnan olemassaoloa koskevat kriisit: ilmastonmuutoksen ja väestönkasvun. Niiden ratkaisemista hidastaa hänen mukaansa eniten juuri uskonto, kun taas kriittinen ajattelu voi pelastaa ihmiskunnan. Uskonnollinen ääriajattelu talloo Dawkinsin mielestä paitsi tieteen saavutuksia, myös yksilön vapautta.
Korhola toivoisi, ettei uskoa nähtäisi näin yksioikoisesti.
”Uskon otaksutaan kaventavan tiedettä, mutta paskat”, Korhola kiihtyy.
”Tai voihan se kaventaa, jos se on dogmaattisen kapeaa”, hän myöntää heti perään.
Usko ei Korholan mukaan ole mielipideasia, eikä se ole rationaalisesti pääteltävissä. Kenties juuri siksi uskon ja tieteen välillä nähdään helposti ristiriita, sillä tieteen ajatellaan pohjaavan nimenomaan järkiperäisyyteen.
Korholasta olisi kuitenkin syytä muistaa, että tieteessä on myös keskenään vastakkaisia näkemyksiä ja teorioita.
”Ajatellaan, että uskossa olisi kyse hatarasta uskottelusta tai haahuilusta, ja että tiede on eksaktin varmuuden ja päättelyn maailma. Tieteellisen tutkimuksenkin varmuus on tietyissä asioissa aika huteraa”, Korhola toteaa.
Rinnastus kuulostaa hurjalta. Ihanko todella Korhola vertaa tieteellisen tiedon varmuutta uskoon?
”En todellakaan, ne ovat kaksi eri maailmaa. Tieteellisesti hankittu tieto on edelleen paras pohja yhteiskunnalliselle päätöksenteolle. Mutta viisas tunnistaa ja tunnustaa tieteen rajat.”
Kun puhutaan uskosta ja tieteestä, on puhuttava myös luomiskertomuksesta ja alkuräjähdyksestä. Pew-tutkimuskeskuksen mukaan yhdysvaltalaiset arvostavat tutkijoita huomattavan paljon, mutta joidenkin voimakkaasti uskonnollisten kansalaisten on vaikea hyväksyä tiettyjä tieteellisiä teorioita, kuten evoluutioteoriaa.
Korhola on puhunut ennen kaikkea siitä, mitä uskonto voi antaa tieteelle, mutta huomauttaa, että myös tieteellä on uskolle paljon tarjottavaa.
Tiede voi hänen mukaansa vapauttaa ihmiset taikauskosta ja erilaisista vääristymistä. Uskonnon ja tieteen välille syntyy hänen mielestään hankausta siinä tapauksessa, että usko ja pyhät kirjoitukset ymmärretään väärin ja vaikkapa Raamattua pidetään ikään kuin tieteellisenä kuvauksena tai oppikirjana. Hän kertoo itsekin pohtineensa kysymystä evoluutioteoriasta nuorempana.
”Mutta sitten rauhoituin.”
Monet tieteen ja uskon välille kuvitelluista ristiriidoista ovat nykytiedon mukaan myyttejä. Uskonnolliset yhteisöt ovat kautta historian tukeneet tiedettä ja yliopistoja, ja esimerkiksi astronomi Nicolaus Copernicus, biologi ja genetiikan isä Gregor Mendel ja fyysikko Isaac Newton olivat paitsi tieteilijöitä, myös uskonmiehiä. Harhaoppisuudesta tuomittu tiedemies Galileo Galilei oli saanut tukea katoliselta kirkolta ennen kuin onnistui pahastuttamaan Paavin puheillaan.
Korholan mukaan kristinuskon kaltainen yksijumalainen usko on joidenkin historioitsijoiden mukaan itse asiassa inspiroinut tiedettä.
”Jos ajatellaan, että maailman takana on joku meidän kaltaisemme ajattelukykyinen taho, ymmärretään että kaoottiselta näyttävässä maailmassa voi olla järjestelmällisyyttä, jota on mielekästä tutkia.”
Tieteentekijöiden maailmankuvalla on siis merkitystä. Yhteiskunnallisissa päätöksissä nojataan tieteellisiin tutkimustuloksiin, ja tutkijat määrittelevät tieteen etiikkaa omista lähtökohdistaan. Esimerkiksi lääketieteen eettisissä kysymyksissä maailmankatsomukselliset näkemykset tulevat nopeasti vastaan. Yhdysvalloissa geeniteknologiaa on vastustettu uskonnollisista syistä. Suomessa ajankohtainen keskustelunaihe on eutanasia.
Korhola toimi vuoden alkuun asti Pohjoismaisessa bio-
etiikkakomiteassa, jossa käsiteltiin tieteen eettisiä
kysymyksiä. Hän sanoo, ettei ole käytännössä törmännyt
ristiriitaan tieteen ja oman maailmankatsomuksensa välillä.
”Tiede yleensä kertoo, mikä on mahdollista. Se ei kavenna vaihtoehtoja, vaan lisää niitä. Sen jälkeen tulevat eettiset kysymykset siitä, mitä ollaan valmiita tekemään.”
