KUVAT MIIKKA PIRINEN

Puoli vuotta sitten kukaan ei ollut kuullut 35-vuotiaasta Jenni Toivoniemestä. Sitten tieto tuli: voitto Sundancen elokuvafestivaaleilla. Ensimmäinen suomalainen. Esikoisohjaus.

Ymmärtääksemme tilannetta vähän paremmin on palattava viime tammikuuhun, Utahin Park Cityssä sijaitsevaan keilahalliin.

On keskiviikkoilta. Paikalla on totuttua enemmän väkeä. Jenni Toivoniemi istuu keilahallin ravintolan nurkassa naisseurueessa, joka puhuu outoa kieltä, suomea, ja hörppii illan ensimmäisiä oluitaan. Väki on pukeutunut astetta liian hienosti keilahalliin. Ravintola on koristeltu, ja seinille on heijastettu valokuvioita.

Näyttää aivan paikallisen firman virkistysillalta. Tai jonkun keilahallin kanta-asiakkaan synttärijuhlilta.

Kumpaakaan niistä tämä ei kuitenkaan ole, sillä ravintolan sali on täynnä nuoria, vakavia ja suurelle yleisölle vielä tuntemattomia elokuva-alan ammattilaisia ympäri maailmaa. He ovat istuneet lentokoneissa tunteja ja tunteja päästäkseen maailman joka kolkasta utahilaiseen keilahalliin, koska täällä palkitaan juuri nyt Sundancen elokuvafestivaalin lyhytelokuvakategorian parhaat.

Sundance tunnetaan festarina, joka ihan oikeasti etsii uusia kykyjä. Sieltä ovat ponnahtaneet esimerkiksi Quentin Tarantino ja elokuvat Blair Witch Project, Little Miss Sunshine sekä Napoleon Dynamite.

Juontaja hymyilee ja lausuu amerikkalaisittain suomalaisen nimen: Jen-ny Toi-vo-nie-mi. Toivoniemi melkein kaataa puoliksi juodun oluensa. Hän nousee nurkassa ylös, puskee itsensä ihmislauman läpi ja pelmahtaa mikrofonin eteen kukkahuiviin kääriytyneenä.

Hän on juuri voittanut kansainvälisen fiktion palkinnon, mutta ei ihan tajua sitä.

”En ole varmaan koskaan voittanut mitään muuta kuin hedelmäkorin viisivuotiaana”, hän sanoo, kiittää, kietoo kukkahuivin tiukemmin ympärilleen ja poistuu lavalta.

Jenni Toivoniemi on maisteriopiskelija Aalto-yliopiston elokuvataiteen laitokselta. Hän opiskelee käsikirjoittamista ja ohjaamista, ja on samalla mukana pyörittämässä Tuffi Films -nimistä tuotantoyhtiötä. Kuvataidelukion kasvatti, filosofian kandidaatti, kasvissyöjä, muun muassa. Hän on myös ensimmäinen suomalainen elokuvantekijä, joka on voittanut Sundancen elokuvafestivaaleilla koskaan yhtään mitään.

Toivoniemen ei olisi tilastojen mukaan pitänyt olla Sundancessa. Suomalaiset lyhytelokuvat kun harvoin saavat paria näytöstä enempää julkisuutta. Toivoniemi onnistui esikoisohjauksellaan siinä, missä monet kokeneet elokuvantekijät eivät onnistu koskaan.

Sundanceen lähetettiin yli 8 000 hakemusta, joista festivaali valitsi 65 parasta. Tiukan seulan läpäisi tänä vuonna yksi suomalainen filmi, Toivoniemen seitsemänminuuttinen Treffit.

”Vitsailimme, että jos Treffit pääsisi jollekin huippufestarille niin Sundanceen, koska se on tarpeeksi awkward”, Toivoniemi nauraa.

Lyhytelokuva kertoo teini-ikäisestä Tinosta, joka joutuu vahtimaan äitinsä kissan treffejä. Seitsemään minuuttiin mahtuu kiimaisia kissaääniä ja pitkiä hiljaisuuksia. Niin vaivaannuttavaa, että se sattuu.

”Tulin aika isosti ulos kissatäteyteni kanssa”, hän sanoo. Toivoniemellä on itsellään neljä kissaa.

Sundance-festivaaleilla kaikki tuntuivat tietävän hänen elokuvastaan kaiken, ja amerikkalainen small talk tuntui hyvältä. Koska kun joku rakastaa elokuvaasi, se on kuin hän rakastaisi sinua.

Leffafestarit ovat äärimmäisen hierarkkisia. Kuuluisimpia alan festareita ovat Cannes, Toronto, Berliini – ja kyllä, Sundance. Sitten on tuhansia tuntemattomampia, pienempiä festareita.

”Se on absurdi maailma, ja niihin hakeminen menee kokopäivätyöstä”, Toivoniemi sanoo.

Kun elokuva pääsee hyville festivaaleille, se menee levitykseen omalla painollaan. Hyvin menestynyttä elokuvaa pyydetään muillekin festareille ja esityksiin.

”7-minuuttinen leffa työllisti minua niin paljon, että mietin, missä välissä ehdin tekemään muita elokuvia.”

Sundancen jälkeen palkintoja alkoi sadella: tuomariston kunniamaininta Berliinin elokuvafestivaaleilta, Vuoden käsikirjoittaja -titteli ja taiteilija-apurahaa.

”Nyt menee niin hyvin, että pelottaa. Niin hirvittävän moni haluaisi samaa, mutta loppujen lopuksi tämä ei ole vielä mitään. Tästä se työ alkaa. En voi pysähtyä miettimään koko asiaa, koska muuten halvaantuisin.”

Idea palkintofilmiä varten syntyi vuosia sitten, kun Toivoniemi törmäsi kissanäyttelyssä nörttipoikaan, jolla oli näyttelyssä mukanaan näyttävä kolli.

”Se oli niin hyvä aihe, etten halunnut antaa sitä kellekään muulle.”

Idea pääsi tuotantoon ruotsalaisen elokuvaohjaajan Lukas Moodyssonin vetämällä elokuvakurssilla. Moodysson antoi Toivoniemen idealle siunauksensa, ja lyhytelokuvan tuotanto alkoi kurssin lopputyönä. Tuffi Films lähti toiseksi tuottajaksi kalustoineen, ja koululta tuli 1200 euroa tuotantoon.

Kuvausaikaa oli kaksi päivää.

Suomen kuuluisin kissatäti tulee alppilalaiseen ravintolaan yhtä hämmentyneenä kuin utahilaiseen keilahalliin. Hänellä on päällään pitkä petrolinsininen takki ja löysät farkut. Hiukset sojottavat miten sattuvat, vaikka ovatkin ponnarilla.

Neljän Keravalla vietetyn vuoden jälkeen Toivoniemi on tänään tehnyt paluun Helsinkiin perheineen. Siihen kuuluu aviomiehen ja kissojen lisäksi yksi koira.

Toivoniemi ei vaikuta ihmiseltä, joka olisi töissä elokuva-alalla. Häneltä puuttuvat suuret eleet. Hän puhuu rauhallisesti. Sivistyssanoja putkahtaa puheeseen usein: kreatiivinen, ultimaattinen, auteur. Sundancen jälkeen headhunterit ovat olleet yhteydessä, ja nyt käsikirjoituksia ja ideoita otetaan paljon helpommin vastaan.

Toivoniemestä ei olisi pitänyt tulla taiteilijaa. Linja-autonkuljettajan ja kanslistin lapsena taiteilijuus ei ollut ensimmäisenä mielessä. Se kun ei ollut järkevää. Nuori Toivoniemi järkytti konservatiivista luokanopettajaa kirjoittamalla cowboy-näytelmiä, joissa oli can can -tyttöjä. Kympin tyttö pääsi yläasteelta vuotta muita aikaisemmin, koska häntä pidettiin tarpeeksi fiksuna ja kypsänä. Yläasteelta hän pääsi Helsingin kuvataidelukioon, jossa kympit muuttuivat kaljaksi ja kundeiksi.

Hän järkytti vanhempiaan lisää muuttamalla 16-vuotiaana pois kotoa Helsingin Kallioon.

Lukion jälkeen Toivoniemi teki, mitä kuka tahansa välivuotta viettävä tekee. Biletti paljon ja elätti itsensä tarjoilemalla ravintoloissa ja myymällä Q-teatterin aulassa kahvia. Sen ohella hän kävi viikonloppuisin Kriittisen korkeakoulun luennoilla. Kriittinen korkeakoulu on helsinkiläinen kirjoittajakoulu, jossa esikoisromaaninsa käsikirjoitusta ovat hioneet niin Juha Itkonen kuin Mikko Rimminenkin.

Kun ystävät alkoivat etsiä itseään Pariisista ja Lontoosta, Toivoniemi päätti muuttaa Lappiin, Inariin. Saamelaisalueen koulutuskeskus tarjosi viestinnän opintoja, ja mikä parasta, ruoka ja majoitus olivat ilmaisia. Se oli tarpeeksi eksoottista parikymppiselle.

Tarjolle tuli EU:n rahoittama mediatuotannon kurssi, jonka tarkoituksena oli edistää saamelaiskulttuuria. Kurssilla tehtiin elokuvia, ja Toivoniemi änki mukaan kurssille, vaikka olikin Helsingistä ja kaukana saamelaisesta.

Ennen Lappiin karkaamista Toivoniemi oli hakenut Teatterikorkeakouluun dramaturgian laitokselle. Hän pääsi viimeiseen pääsykoevaiheeseen, mutta paikka jäi saamatta. Tuomareiden mielestä Toivoniemen tekstit olivat hakijoiden parhaimmistoa, mutta persoonallisuudesta ei saanut otetta. Sanottiin, että parempi olisi ryhtyä kirjailijaksi.

Olisi siis pitänyt muuttua.

”Raivostuin. Millä oikeudella kukaan voi sanoa minulle, mikä minusta tulee?”

Vuosituhat vaihtui ja elämään tuli jonkinlainen roti. Entinen kympin tyttö pääsi vaivatta Helsingin yliopistoon opiskelemaan teatteritiedettä ja yleistä kirjallisuustiedettä, ja elokuvat vaihtuivat satunnaisiin toimittajakeikkoihin.

”Jotenkin ajattelin, ettei elokuvia tehdä noin vain kun on kaksikymmentä. Pitää olla jotain mistä kirjoittaa.”

Joten Toivoniemi päätti etsiä aiheita. Hän teki toimittajan töitä, kulttuurituottamista ja veti työpajoja nuorille. Hän katsoi ympärilleen ja kirjoitti. Kirjoitti ja kirjoitti, kunnes ei ollut enää mitään järkeä tehdä muuta.

Toivoniemi lentäisi vaikka maailman toiselle puolelle, jotta saisi tarinan kerrottua oikein, mutta siitä enemmän myöhemmin.

”Vaikka olisi kuinka lahjakas, onko valmis elättämään itsensä taiteilijana? Valinta on kova, eikä moni nuori ymmärrä mitä silloin valitsee”, hän sanoo.

Niin. Suomalaisella käsikirjoittamisella kun ei tienaa. Vain harva pystyy tienaamaan edes keskiluokkaisen palkan verran käsikirjoittajana Suomessa. Oikeastaan vain superstarana voi tienata mukavasti.

”Mutta niitä ei ole montaa.”

Käsikirjoittaminen tuntuu olevan kirottua. Elokuva-alalla onkin mantra: käsikirjoitukset ovat kompastuskiviä.

”Liian monet projektit kaatuvat ja huonoja käsikirjoituksia pääsee tuotantoon, koska levähtäneessä kehittelyprosessissa ei lopulta oikein tiedetä, kenelle sitä käsikirjoitusta tehdään”, Toivoniemi sanoo.

Keskustelua käsikirjoitusten laadusta käydään sekä julkisesti että alan ammatilaisen keskuudessa, mutta kukaan ei halua käyttää niihin rahaa.

Miksei?

Toivoniemen mukaan yksi syy on tuottajien kasvukivut.

”Vahvat kreatiiviset tuottajat, jotka pystyvät ja uskaltavat ottaa riskejä ja seistä kirjoittajan takana, ovat harvassa”, hän sanoo.

Jos riskinottokykyä ei ole, valta siirtyy helposti tekijöiltä rahoittajille, ja silloin tilataan helposti sitä mitä osataan entuudestaan kuvitella. Kliseitä kliseiden perään.

Kansainvälisesti käsikirjoittajilta vaaditaan siis kaupallisia tarinoita, eikä käsikirjoittajaa arvosteta samalla tavalla taiteilijoina kuin ohjaajia. Käsikirjoittajat nähdään elokuva-alan duunareina. He tuottavat muun muassa idean, repliikit, rakenteen ja juonen, mutta tuntuvat unohtuvan loppuprosessista. Ajatellaan, että he vain näpyttelevät tarinoita kammioissaan, eikä jälkeenpäin kysytä, mitä tekstillä on yritetty sanoa.

Lopulta kuitenkin käsikirjoittajat kantavat usein suurimman riskin ja vastuun, sillä tarinoita pitää myydä ennen kuin ne ovat valmiita, eikä rahoitusta vielä ole. Jos projekti kaatuu, käsikirjoittaja on ainoa, joka menettää eniten: jopa vuosia projektin parissa, ja hermonsa.

”Joskus tuntuu, että ala on vain selittelyä. Aluksi selitellään mitä halutaan tehdä, ja kun asiat on tehty, selitellään mitä ollaan oikeasti tehty.”

Niinpä käsikirjoittaja Toivoniemi ryhtyi opiskelemaan ohjausta, jotta ymmärtäisi tarinoiden kertomisesta enemmän.

Ohjaaja Toivoniemi on ymmärtänyt, ettei ohjaaminen ole sen kummempaa kuin ihmisten kanssa olemista.

”Ajattelin aina, että kuinka naurettavaa olisi edes haaveilla ohjaamisesta. Se tuntui joltain magialta. Oli helvetin pelottavaa olla ultimaattisessa vastuussa”, Toivoniemi sanoo.

”Olin muodostanut vahvan kirjoittajaidentiteetin, ja ohjaaminen tuntui vieraalta ja miehiseltä.”

Ohjaajan oikeudet ovat peräisin eurooppalaisessa elokuvassa 1960-luvulla syntyneestä vahvasta auteurkulttuurista. Auteur on ohjaaja, jota pidetään luovana nerona. Hän on vahva tekijä ja hänen visionsa on koskematon.

Toivoniemi ei oikein tunnu mahtuvan muottiin. Hänhän on kirjoittaja. Ja vieläpä nainen!

”Tuntui, että kaikki alalla haluavat olla ohjaajia, mutta teki mieli sanoa heille, että miksi, kun kaikki muutkin hommat alalla ovat vaikeita. Ja sitten tein sen itsekin.”

Vaikeiden asioiden hoitamista varten Toivoniemi perusti oman tuotantoyhtiönsä, Tuffi Filmsin, yhdessä Kirsikka Saaren, veljentyttärensä Elli Toivoniemen ja Selma Vilhusen kanssa.

Uusinta elokuvaa Korsoa on tehty siellä seitsemän vuotta. Siinä on vaihtunut ohjaaja, tuottaja ja tuotantoyhtiö, mutta tarina on pysynyt. Korso kertoo mahdottomasta unelmasta ja sivuaa samalla nuorten miesten syrjäytymistä.

Toivoniemen ura lähti ikään kuin väärin päin liikkeelle. On vielä tarpeen kysyä, miten heti alkuun napatun palkinnon jälkeen mikään kotimainen elokuvatuotanto voi tuntua samalta?

Säännöllinen elokuvan tekeminen riittää. Se, että kertomisen arvoiset tarinat pääsisivat tuotantoon.

”Haluan kirjoittaa ihmisistä, jotka ovat marginaalissa tai vaarassa jäädä sinne. Katsoa niihin, jotka eivät mahdu viralliseen Suomeen.”

Välillä onnistuu ja välillä todennäköisesti ei, mutta tärkeintä on, että pääsee tekemään eikä selittelemään.

Että ne tarinat tulevat kerrotuiksi.

”Altistan itseni tahallani tilanteille ja aiheille, joihin en muuten törmäisi”, Toivoniemi sanoo.

Kuten mihin?

No vaikka sellaisiin, kun tanssii suomalaisturistien kanssa Pattayan karaokebaareissa tai pelaa pingistä korsolaisessa nuorisotalossa. Tai miten länsimaalainen mies saa rahalla Aasiassa joko seksiä tai vaimon. Tai miten murrosikä ja erikoiset perhetaustat vaikuttavat nuoriin.

Toivoniemi on nähnyt ne kaikki. Hän on myös nähnyt, miten kaikilla thaimaalaisesta prostituoidusta korsolaiseen amikseen on aina unelmia paremmasta elämästä jossain muualla. Hän tutkii ihmisiä ja kertoo heidän tarinoitaan, koska he eivät itse ole saaneet siihen mahdollisuutta.

Ympäristönsä havainnointi on hyvän elokuvan salaisuus, sillä elokuvassa täytyy tietää se maailma, mistä aikoo kertoa.

Asettua toisen ihmisen rooliin, ulos omalta mukavuusalueeltaan.